Nuhanenä valloittamassa enkelten kukkulaa

Maanantai 22.9.2014

Mesquite, Arizona - Zion National Park, Utah

Ajetut kilometrit: 126km

5am, mitä hemmettiä me tehdään hereillä tähän aikaan?! Vielä parempi kysymys, miksi keuhkoni eivät ole hereillä? Miten ne ovat yön aikana ottaneet askeleen takapakkia ja rohisevat kuin huonolla kuuluvuusalueella oleva radiokanava, eikä henkikään meinaa kulkea. Voin kertoa, että ilman happea on aika ilkeä olo. Tämän kokemukseni perusteella en ole lähdössä lähiaikoina avaruutta asuttamaan. ARGH! Miksi tämä helvatun flunssapöpö löysi tiensä elämääni juuri nyt. Haluan esittää sille klassisen kysymyksen, Miksi juuri minä? Henkinen tsemppiääni onneksi kannustaa päässä; Mä vielä näytän tälle flunssalle, se ei saa minua lannistettua. Samaan aikaan järki liittyy realistina keskusteluun mukaan todeten, että kyllä tämä ehkä vähän masentavaa on. Päänsisäinen kaksisuuntainen persoonallisuushäiriö on jo heti aamusta vauhdissa.(Tai sitten vain todiste Inside out-piirretystä tuttujen päänsisäisten tunnehahmojen olemassaolosta. Joy ja Sadness ottamassa matsia heti aamusta.)

Heräsimme todellakin kukonlaulun aikaan ja pakkauduimme autoon. Huristeltuamme parikymmentä mailia, saavutimme Utahin osavaltion rajan ja siirryimme ajassa tunnilla eteenpäin Pacific time zonelta Mountain Time zonelle. Näppärää aikamatkustamista. Tosin tuona päivänä olisi mieluummin ottanut tunnin lisää päivään kuin menettänyt sen. Kyllähän te tiedätte, vähän sama fiilis kuin keväällä siirryttäessä kesäaikaan. Periaatteessa kivaa, mutta ensimmäisenä aamuna harvinaisen rasittavaa.

Ensimmäinen Utahissa vastaan tullut kaupunki oli Pyhä Yrjö, eli St George. Pysähdyimme siellä huoltoasemalle tankkaamaan. Ennen kuin Cory oli ehtinyt edes autoa sammuttaa, olin jo karannut ovesta ulos kohti huoltoaseman kahviautomaattia hullunkiilto silmissä. Zombi tarvitsi puolen litran kofeiinipitoista herätettä nimeltä kahvi :)

Yes, uusi osavaltio! Aamuvarhaisella St Georgessa hieman pöllähtäneenä (kuva on otettu ennen aamukahvia)

Lukiessani fantastista kirjaa nimeltä Unohtunut avain joka upotti Totanicin + muita historian mokia, törmäsin kiehtovaan faktaan St Georgesta. Tai no kiehtova on ehkä hieman väärä termi, kammottava lähempänä totuutta. Kesällä 1954 John Wayne kuvasi The Conqueror nimistä leffaa St Georgessa, joka sijaitsi vain 220 kilometrin päässä Yucca Flattsista, Yhdysvaltain ydinkoepaikasta Nevadassa. Tuulet toivat säänöllisesti radioaktiivista laskeumaa St Georgen alueelle. 32 kilotonnin pommin,  Dirty Harryn, räjäytyksen jälkeen St Georgen asukkaat aistivat omien sanojensa mukaan ilmassa jopa "oudon metallisen maun". Tuolloin ydinlaskeumasta ei osattu vielä huolehtia, joskin elokuvan kuvauksista on olemassa kuvia, joissa Wayne käsittelee säteilymittaria. Jotain epäilyksiä siis ehkä oli ilmassa. Kuvausten siirtyessä St georgesta Hollywoodin studioon, paikalle kuljetettiin Utahista 60 tonnia hiekkaa luomaan autenttista ympäristöä. Hiekka oli radioaktiivista, joten näyttelijät jatkoivat säteilylle altistumista studioillakin, kiitos Howard Hugesin, joka tuotti sekä leffan että hiekan. Leffa oli katastrofi monella tapaa. Itse filmi oli floppi, mutta suurin tappio alkoi näkyä näyttelijöissä. Jo muutaman vuoden päästä ensi-illasta, elokuvan tekemiseen osallistuneita henkilöitä alkoi kuolla syöpään. Vuoteen 1980 mennessä, 91 elokuvaan osallistunutta henkilöä 220 työntekijästä oli saanut syövän, 46 heistä menehtynyt siihen. Voi toki olla, että he olisivat muutenkin saaneet kyseisen sairauden. Omaan korvaan nuo määrät kuitenkin tuntuvat suhteelisen hurjilta.

Jos tartut pikku asioihin ja sinua jäi nyt mainitsemastani kirjan nimestä kaivelemaan, miten niin unohtunut avain, eikä jäävuori, muka upotti Titanicin, niin pikainen helpotus asiaan. Uppoamisyönä tähystysvuorossa olleella Frederick Fleetillä ei ollut käytösään lainkaan kiikaireita, sillä Titanicista Sounthamptonissa poistunut perämies oli unohtanut lähteissään palauttaa kiikarikaaapin avaimen. Jos avain olisi ollut, kiikarit olisi saatu kaapista esiin, Fleet olisi nähnyt tihrustaa pidemmälle, ja jäävuori olisi saatettu havaita ennenkuin siihen törmättiin. Ai miten niin pienet asiat eivät muka muuta historian kulkua...

Matkalla Zioniin ajoimme Virgin nimisen kylän ohi, jossa taitaa asua hieman omankäden oikeuksia kunnioittavaa väkeä. Kylä sääti vuonna 2000 lain, jonka mukaan jokaisessa taloudessa tuli olla ase ja ammuksia. Miten mahtava ja äärimmäisen amerikkalainen idea! Poikkeuksiksi hyväksyttiin ne, joilla ei ollut varaa ostaa asetta tai jotka eivät moraalisista syistä yksinkertaisesti pystyneet asetta talouteensa hyväksymään. Helpotuksekseni luin, että myös mielenterveyspotilaat ja tuomitut rikolliset jätettiin lain ulkopuolelle. Sehän vasta mielenkiintoista olisikin ollut, kun jokaisella hullulla olisi tullut olla ase käytössään. En tiedä kauanko laki ehti olla voimassa, ennen kuin tuomioistuin ei niin yllättäen kumosi lain voimassaolon. Voin vain sanoa, että tunsin oloni helvatun paljon turvalisemmaksi ajella niillä seuduilla, kun tiesin ettei jokaisella vastaantulijalla ollut asetta taskussaan. Etenkin, kun tuntui että oli vaarallista, että osa sai omistaa edes ajokortin. Eräs nuori nainen ajoi noilla main pitkän matkaa perässämme ajelehtien keski- ja reuna viivan välillä levottommasti. Syy? Hiustenlaittosessio, joka työllisti molemmat kädet.

Kuten niin usein näissä pioneerihommissa, ensimmäinen valkoihoinen, joka Zionin kanjonissa kävi, oli uskovainen. Hän oli mormoni ja nimeltään jotenkin tukkoiselta kuulostava Nephi Johnson. Vuosi oli 1854. Paiute intiaanit olivat pitäneet aluetta tuhansia vuosia kotinaan, mutta lopulta mormonien siirtokunnat alkoivat saapua alueelle. 1916 metodisti pappi ja mormoni piispa kiertelivät alueella nimeten useat puiston maamerkit. Angel's landind, Towers of the Virgin, Court of Pathriarcs... Jopa sana Zion on hieman uskonnollinen, se on muinaista hebreaa ja tarkoittaa pyhättöä.

Zionin vai pitäisikö sanoa Pyhätön portilla kyltit julistivat Campgrounds full, Eiiiiiiiiiiiiii... Epätoivoinen äänetön kirkaisu kaikui pääni sisällä sydämeni jättäessä lyönnin väliin. Uskalsin taas hengittää, kun Ranger kertoi kylttien olevan  paikoillaan edellisen illan jäljiltä, eivätkä reaaliaikaista tietoa. Helpotus, mikä ihana tunne.  Meidän ei tarvinnutkaan lähteä häntä koipien välissä etsimään teltallemme paikkaa muualta. Ranger kehoitti suuntaamaan auton nokan kohti South Campgroundia ja koittamaan onnea. Emme todellakaan olleet ainoita, joilla oli telttapaikan metsästys mielessä. Saapuessamme 100 paikkaiselle teltta-alueelle, käynnissä oli leikki nimeltä kuka nappaa telttapaikan. Meininki oli kuin lastenkutsujen legendaarisessa tuolileikissä, jossa musiikin soidessa kierretään tuolirinkiä ja musiikin päättyessä kaikki koittavat istua penkeille. Leikissä penkkejä on vähemmän kuin istujia, meidän Zion experiencessä vapaita paikkoja oli vähemmän kuin halukkaita telttailijoita. Siellä me kaikki ajelimme, sokkeloisella teltta-alueella ympyrää. Tunnelma oli kuin kyttäyskeikalla, jokaisen wanna be telttailijan koittaessa silmä tarkkana bongailla , koska joku edellisen yön majoittujista olisi poistumassa. Välillä edellä ajavat autot jäivät tien tukkeeksi odottelemaan toisten lähtöä, välillä urpo matkailuautoilija oli jumissa kaaransa kanssa liian tiukassa mutkassa. Eräät sovelsivat strategiaa, jossa repsikan paikalla penkkiä kuluttanut henkilö (99% nainen) hyppäsi ulos autosta kysymään telttailijoilta, olivatko he jo kohta lähdössä. Myönteisen vastauksen saadessaan he läimäisivät jo oman rekisteröitymislappunsa tolppaan, vaikkeivat edelliset olleet ehtineet vielä edes aamiaissämpylää haukkaamaan, poistumisesta puhumattakaan. Varsinaista Amazing Race meininkiä. Minä en ujona suomalaisena osannut olla lainkaan noin aggressiivinen.

Neljä kierrosta silmät pullollaan kaarreltuamme, löysimme sen,  THE SPOT oli paikka #86. Se oli täydellinen, tai no ainakin tyhjä, mikä oli siinä tilanteessa ehkä se ainoa merkitsevä kriteeri. Telttaa pystyttäessämme olin onnellinen ja lähetin hiljaa mielessäni kiitoksen jonnekin Universumiin edellisen illan turnausväsymyksestä. Ilman sitä emme olisi  hylänneet jälkikäteen ajateltuna typerää alkuperäissuunnitelmaamme ajaa posottaa Death Valleystä suoraan Zioniin. Kuten nyt tiesimme, Zionissa meitä ei olisi edellisenä iltana ollut odottamassa kuin masentava SOLD OUT kyltti. Kuinkahan monetta kertaa elämässäni lainasin edesmenneen Lost tv-sarjan tunnuslausetta Everything happens for a reason. Ympärillä käynnissä olevaa aamun hulinaa katsellessani tajusin, että 9.30am oli täydellinen aika saapua camp groundille. Edelliset majoittujat olivat pakkaamassa kamppeitaan kasaan ja poistumassa paikalta, joten uudet tulokkaat pääsivät napaamaan parhaat paikat päältä. Tämä strategia olisi hyvä muistaa tulevaisuudessa.

Nälän tunteeni on aamu-uninen, se ei ollut herännyt kroppani kanssa aamu viideltä. Kellon viisareiden huidellessa lähempänä puoli kymmenentä, nälkä oli jo kuitenkin valveilla vaatien pienen lapsen lailla huomiota.  Yleisen turvallisuuden vuoksi, mutustelimme telttapaikallamme aamupalan ennen kuin suuntasimme nauttimaan silmänruoasta, matkasta Angels landingille. Jostain syystä olen ehkä hieman (lievä understatement...) äreähkö nälkäisenä. En vain voi sille mitään. Ollessani nyt lähtökuopissa tekemään kauan kuolaamaani patikointireittiä Angels landingille, en halunnut ottaa riskiä, että kesken matkan olisin saanut alhaisesta verensokerista johtuvan ärrimurri kohtauksen ja Rangerit olisiva joutuneet taltuttamaan minut nukutusnuolillaan. Vaikka kuinka veri vetikin jo kohti uutta seikkailua, aamupalan puputtaminen oli pakollinen paha ennen kuin saimme poistua teltapaikalta.

Welcome to Zion National Park!

This is Zion!

Telttailemassa ei ollut pelkästään ihmisiä...

Zionin kansallispuisto on niitä, joissa oman auton joutuu jättämään joko puiston visitor centerille, teltta-alueelle, tai kaikkien puiston parkkisten ollessa täynnä, puiston ulkopuolelle Springdalen kylään. Päänähtävyyksille joutuu siis huristelemaan puistossa kiertävillä shuttle-busseilla. Hih, tämä on varmaan yksi niistä harvoista kerroista, kun amerikkalaiset joutuvat käyttämään julkisia kulkuvälineitä…

Grotton pysäkillä pomppasimme bussista pihalle ja suuntasimme kohti Angels landingin patikointireitin alkua. Ylitimme rauhallisena virtaavan Virgin-joen, jota katsellessa oli hieman vaikea kuvitella, että juuri se oli syyllinen kanjonin kaivertamiseen. Tuollainen pieni jokiko oli voinut saada aikaiseksi nämä ympärillä 600 metrin korkeuteen kohoavat seinämät. Päätin muistaa tuon ensi kerralla kun tuntisin itseni jossain asiassa vähäpätöiseksi. 

En usko, että tulen elämäni aikana tekemään toista yhtä henkeäsalpaavaa patikointia, kuin minkä tein Angels landingille. Näin ainakin uskottelen itselleni, kunnes seuraava uskomaton maisema aukeaa edessäni. Laakson pohjalla, niska kenossa kallion huipulle tiiraillessa oli vaikeaa uskoa, että matkaa olisi vain 4,4 km ennen kuin voisi sanoa seisovansa huipulla. Tuo kuulosti aivan liian helpolle, joskaan ei välttämättä näyttänyt sille.

Nyt mennään! Eikä ruokita matkalla oravia, ettei tule sakkoja...

Virgin joki, kanjonin luoja... Ei näytä kyllä kovin hurjalle.

Ja siinä se sitten siintää takanani, Angels landing, huippu joka oli pakko saavuttaa.

Alun switchbackit, nuo kalliossa siksak kuvion lailla kiemurtelevat neulansilmämutkat olisivat varmasti olleet lasten leikkiä, elleivät keuhkoni olisi olleet sairaslomalla ja nenäni tukossa vuotaen silti Niagaran putousten lailla. En käsitä miten tuo nenän ristiriitainen toiminta on edes mahdollista. Voin kylläkin kertoa, ettei se ole kauhean käytännöllistä, kun koittaa tehdä päivävaellusta vuoren huipulle. Odotin jo kauhulla kuinka näyttäisin punanenäiseltä Nessu-hirviöltä  saavuttaessani huipun. Sitä vauhtia nenäliinapino repusta hupeni matkalla...

Ensimmäiset switchbackit taivallettiin auringossa lämmön helliessä ihoa. Varjoisaan kanjoniin päästessä tuntui kuin joku olisi kääntänyt pattereista lämmöt pois päältä. Kirjoitin tuon lauseen matkapäiväkirjaani ennen kuin myöhemmin kuulin, että kanjoni on nimeltään refrigerator canyon. Jääkaappikanjoni, allekirjoitan tuon nimen. Kanjoni ei kuitenkaan kauaa varjoisuudellaan palelluttanut ennen kuin pääsimme toisille switchbackeille hikoilemaan. Nämä switchbackit ovat saaneet jotenkin söpötä kuulostavan nimen, Walters wiggles, joka auttamattomasti tuo mieleeni kuvan vaaleanpunaisesta possun saparosta. Possun hännällä ei kuitenkaan taida olla osa eikä arpaa tämän 21 mutkasta koostuvan osuuden nimeämisessä. Sen sijaan herra nimeltä Walter Ruesh, joka vuonna 1926 alkoi rakentaa patikointireittiä angels landingille, kuulostaa paljon realistisemmalle vaihtoehdolle nimen taustalla.

Kuvaa ensimmäisiltä switchbackeiltä. Polkua seuraamalla näkee, mistä päin laakson pohjaa matkaan lähdettiin.

Siinä olisi teille siksakkia... Ja ei kun kapuamaan...

Vihdoin varjoa, IHANAA!

Refrigerator canyonin viilentävässä varjossa, ahhh....

Ja sitten olisi vuorossa 21 switchbackia eli Walter's wiggles...

Walters wiggles johtaa Scott's landingille, josta alkaa se hauskin osuus, leikki kuoleman, tai no ainakin huolimattomuudesta mahdollisesti seuraavan potentiaalisen kuoleman kanssa. On mieletön tunne kiivetä kettingeistä kiinni pitäen kapeaa kalliota ylös korkeuksiin tietäen, että yksi horjahdus, yksi vääräsä paikassa väärällä hetkellä otettu valokuva, voisi syöstä sinut kalliolta satoja metrejä alas varmaan kuolemaan. En ole tyhmänrohkea, mutta tuollainen riski kiehtoi silti. Jossain määrin se sai tuntemaan itsensä samalla sekä haavoittuvaksi että haavoittumattomaksi. Tämä perinteinen, "eihän se nyt minulle voi sattua"- ajatus on niin voimakkaasti iskostettuna alitajuntaan, että se eliminoi kaikki turhat pelot. Silti sillä hetkellä kun olet hyvin lähellä reunaa ja alhaalla laakson pohjalla tiellä kiemurteleva bussi  näyttää kirpun kokoiselta, huomaat puristavasi kettinkiä tiukemmin ja pienikin horjahdus saa aikaan adrenaliiniryöpyn jonka seurauksena asetat seuravan askeleen entistä tarkemmin.

Angels landingille johtava kallioon muodostunut polku on kapea ja sillä on liikennöintiä molempiin suuntiin. Välillä tuntui kuin olisi pelannut twisteriä seisaaltaan koittaessaan päästää huipulta palaavia turisteja ohi kettingeissä kiinni roikkuen. Reitti etenee kapeaa vuoren harjaa pitkin. Välillä matkalla on hieman leveämpiä hengähdyskohtia, jotka tarjoavat järkyttyneille turisteille mahdollisuuden huutaa ääneen "What the hell I think I'm doing!?!" ja kääntyä korkeanpaikan kammossaan jalat hyytelönä takaisin kohti turvallisempia suuntia. Matkalla huipulle ei ole yhden ainutta aitaa estämään putoamista. Paikoittain ei ole edes kallioon pultattuja ketinkejä, joista voisi pitää kiinni, mikäli alkaa huippaamaan tai arveluttamaan oma eteneminen. Reitti ei todellakaan ole luotu kaikille. Kauhulla katselin, kuinka vanhemmat antoivat pikkumuksujen pomppia omia aikojaan eteenpäin kaukana vanhemmista. Varma resepti katastrofiin, mutta kai sitä aina voisi puiston haastaa oikeuteen omasta tyhmyydestään, jos muksu putoasi.

Jotkut turistit eivät jaksaneet kantaa reppuaan ylös asti, vaan jättivät ne puskaan piiloon Scott's landingille. Mahtaa olla mukava yllätys takasin palatessa huomata, että orava on käynyt pöllimässä repusta kaiken syötävän.

Kaide on hieman heiluvaa mallia ja polun paikan voit itse päättää, riippuen siitä, mihin kohti oma jalka parhaiten sopii...

Toisinaan joutui istumaan puskissa päästääkseen vastaantulijoita traililla ohi.

No nyt alkaa maisema olla kohdillaan!

Living on the edge...

Polku ei ollut turhan leveä. Yksi harha-askel sivun ja satojen metrien pudotus...

Ja ei muuta kun mäkeä ylös! Polulla patikoijat näyttävät muurahaisen kokoisilta,
jos edes niitä kuvasta bongaat...

Puun juuret toimivat loistavasti rappusina.

Nyt ollaan vähän niinkun puun ja kuoren välissä.
Isokokoiset ihmiset joutuvat käyttämään mielikuvitusta tai ryömimistaitojaan päästäkseen tästä ohi...

"Put your hands up in the air, put your hands up in the air..."

Viimeisiä metrejä viedään...

Kuten huomaatte, ei polun reunassa kaiteita, mutta kylläkin halvatun moinen pudotus.

Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, että Cory poti korkeanpaikankammoa. Tuo tuli selville vasta siinä vaiheessa kun olimme edenneet jo suhteellisen korkealle ja tuli ensimmäinen kohta, jossa kallion molemmat reunat avautuivat vieressäme jyrkästi alas pudotukseen. Herra teki tuolloin jotain, mikä näytti otteelta Pelastakaa sotamies Ryan elokuvasta. Hän heittäytyi maahan ja alkoi ryömiä hitaasti mahallaan kohti reunaa kurkistaakseen alas. Hmm... olisikohan ollut hyvä idea kertoa minulle tästä ennen kuin herra suostui lähtemään kanssani vuoren huippua valloittamaan... Ou well, fears are meant to be conquered, ja niin hän kai tekikin, sillä huipulle asti me etenimme.

Maisema huipulta oli kliseisesti, mutta auttamattoman kirjaimellisesti henkeäsalpaava. Näit kaikkialle laaksoon. Tällaiselle tavalliselle turistille fiilis oli varmaan sama kuin extreme seikkailijalle Mount Everestin valoitus. Tunsin itseni pieneksi mutta vahvaksi. Heräsi uskomaton kunnioitus ja ihailu luontoäitiä ja sen aikaansaannoksia kohtaan. Punainen Nessu-nenä ja rohisevat keuhkot unohtuivat hetkeksi kaiken sen kauneuden keskellä. Maisema oli toimivampi flunssalääke kuin asperiini ja yskänlääke yhdistettynä.

Operaatio nimeltä ryömi reunalle ja kurkista...

Matkailijoiden taieteoksia huipulla.

Siinä se on, kapea kallionharja, meidän tiemme huipulle. Näyttää paikoittain aikas hurjalle näin huipulta katsottuna...

Tasapainoilua vuoren harjalla. Ootko muuten koskaan kokeillut?

Sieltä me lähdimme liikkelle, laakson pohjalta.

Asioita perspektiiviin. Angel's landingin sivuprofiili, jossa punainen nuoli osoittaa
pieneen valkoiseen länttiin, joka on vuorikiipeilijä matkalla ylös. Ei ollu varmaan kuullut, että on niitä helpompiaki reittejä.

Matka alas oli tapahtumaköyhä, jos ei oteta lukuun vitsiä, jota monelle ylöspäin matkalla olevalle saattoi toistella. Juu matka ei ollut enää paljon, ja palkintona Victoria's Secretin enkelit keikistelisivät huipulla siivissään ja huikeissa alusvaatteissaan. After all, olihan paikka Angels landing. Vitsi taisi upota miehiin paremmin kuin naisiin.

Zionin alueella olisi olut vaikka mitä kivoja patikointipolkuja, mutta Angels landingin valloituksen jälkeen jalat eivät suostuneet yhteistyöhön pidempien matkojen osalta. Niinpä kävimme vain kurkistamassa miltä Temple of Sinawavalta lähtevä Riverside walk the Narrowsille näytti. Narrows olisi ollut mahtava hiking kokemus. Ei tallattuja polkuja, ei muiden jättämiä jälkiä, vain Virgin joki, jonka pohjaa pitkin edetään kapeaa kanjonia, jossa kalliot nousevat molemmin puolin ylös korkeuksiin. Joki toimii todellakin hiking trailina. Parhaimmillaan vesi voi ylttää kainaloon asti tai meininki voi mennä jopa uimahommiksi, riippuen vuodenajasta sekä sulaneen lumen ja sateiden määrästä alueella. Nyt syyskuussa vesi oli jo hyytävän kylmää emmekä olleet vuokranneet Springdalen kylästä tätä patikointia varten erikoiskenkiä tai kainaloon asti ulottuvia kalastajan housuja. Niinpä tyydyimme vain seuraamaan sivusta, kuinka väki lähti ja saapui joenuomaa pitkin. Minun vuoroni olisi ehkä sitten jonain kauniina päivänä tulevaisuudessa.

The Narrows on altis äkillisille tulville, jotka voivat tapahtua muutamassa minuutissa. Varoituskylttejä on syytä lukea ja noudattaa. Vaikka pilviä ei juuri sillä hetkellä näkyiskään taivaalla, voi kauempana sataa, joka vaikuttaa kapeassa kanjonissa virtaavan Virgin joen korkeuteen. Veden korkeus voi nousta jopa sekunneissa, sillä ympäröivä maaperä on pääsääntöisesti kalliota, joka ei ime vettä lainkaan. 

Riverside walk on polku, joka johtaa Temple of Sinawavan shuttle bus stopilta The Narrowsin hiking trailin alkuun.

Siinä se on, hiking trailin alku ja mahtava kokemus The Narrowsissa. 

Mulla on vahva tunne, että tämä orava on saanut turisteilta vähän jotain muutakin kun huomiota...
Ei taida $100 sakkovaroitukset elukoiden ruokkimisesta hirveesti tehota turisteihin.