Poliiseja ja lumettomia laskettelukeskuksia

Sunnuntai 28.9.2014

 Cortez - Montrose, Colorado

Ajetut kilometrit: 321,8 km

Tällä kertaa blogikirjoitus aloitetaan tyylikkäästi elämäni noloimmalla tilanteella. En ole koskan käsittänyt, miksi ihmiset lähettävät itsestään noloja kotivideoita televisioon, joten tuntuu ehkä vähän typerälle kertoa teille blogissani jotain, mikä tekee itsestäni täyden idiootin. Noh, ehkä tämä kuuluu siihen kuuluisaan kategoriaan nimeltä Arvostele muita jostain ja tee sitten itse perässä samalla lailla. Muiden kritisoiminen on kuitenkin aina niin pirun paljon helpompaa, kuin peiliin katsominen.

Lähtiessämme ajelemaan Cortezista kohti Telluridea, minä istuin ratin takana. Syy? Cory halusi nukkua. Itse en käsittänyt hänen päätöstään ( ei ihan eka kerta :P ). Olimme suuntamassa San Juan Skyway scenic bywaylle, yhdelle Coloradon hienoimmista scenic routeista (ainakin matkailuesitteiden mukaan). Itse olisin keksinyt aika monta muuta asiaa tehdä tuolla ajopätkällä kuin nukkua. Mutta kuten Lukioni miehinen, mutta naispuoleinen, liikunnanopettajani aikoinaan totesi, seisten hajareisin käden rinnan edessä puuskassa, kukin taaplaa tyylillään.

Ajelimme rauhallisesti eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua bongasin peruutuspeilistä takanamme ajavan poliisiauton, jolla oli kappas keppas hälytysvalot päällä. Saman tien minut valtasi about Tyynen valtameren kokoinen paniikki. Kuinka kauan olin ajaa posottanut tyytyväisenä eteenpäin huomaamatta poliisin vilkkuvaloja? Ja ennen kaikkea, mitä hittoa olin muka tehnyt!? Auktoriteettikammoni Amerikkalaisia poliiseja kohtaan on jotain aivan uskomatonta. Virka-asun nähdessäni päässäni alkaa saman tien pyöriä "Yes, sir", "No, sir", "I'm sorry sir"  fraaseja, selkäni suoristuu ja koitan muuttua näkymättömäksi. En käsitä, mistä tuo voi johtua. Minulla ei ole ollut yhtäkään kontaktia jenkkipoliisin kanssa, josta olisi jäänyt jotenkin pelottava tai ahdistava tunne. Joten miksi jäykistyn joka kerta kun näen poliisin? Okei, oikaistaan nyt heti, että en ole myöskään joutunut juurikaan jenkkipoliisien kanssa asioimaan. Minusta ei ole hurmaavia mugshoteilla varustetuja Wanted-lappuja eri osavaltioissa poliisiasemien seinillä.  Joskin kerran olen joutunut tukalaan tilanteeseen Sequoian kansallispuistossa park rangereiden kanssa, kiitos Coryn matalan auktoriteettisietokyvyn ja vankan vastaaninttämisvimman.

Tuosta Sequoian tapauksesta on pakko sanoa sen verran, että oli park rangereillakin ehkä pikkuisen heppoiset perusteet pysäyttämiselleen tilanteessa. Cory istui tuolloin takapenkillä ja heitti auton lattialta sipsin murusia ulos ikkunasta. Nyt puhutaan niistä pussinpohjalta lopuksi löytyvistä ihan pikkuriikkisistä murusista, jotka nähdäkseen tarvitsee suurin piirtein suurennuslasin. Ranger, joka ajoi takanamme näki tilanteen ja pysäytti meidät sivuun. Istuin ratin takana ja olin paniikissa, kuikas muutenkaan. Koomisinta oli, että ranger ei ollut edes nähnyt, mitä ikkunasta ulos viskattiin. Ei sinänsä ylättävää, koska sipsin muruset ovat suhteellisen pieniä, niiden putoamista ei näkisi varmaan vaikka vieressä seisoisi ja tuijottaisi. Cory kuitenkin hölmönä meni kertomaan mitä oli tehnyt. BIG MISTAKE! Miksei mies tajunnut sanoa heitelleensä kiviä tai muita luontoperäisiä materiaaleja ulos autosta. Saimme nimittäin luennon vastuuntunnottomuudestamme muiden puiston turistien turvallisuutta kohtaan. Cory oli toimillaan aiheuttanut sen, että karhut saattaisivat tulla nyt keskelle tietä etsimään ruokaa. Corystä tilanne oli naurettava, ja hän sen myös suoraan Rangerille monin sanavalinnoin ilmaisi. BIG MISTAKE! Ranger ärsyyntyi hänen auktoriteettinsa kyseenalaistamisesta ja ilmoitti minulle, auton kuskille, että this is now official business, keep your hands on the wheel where I can see them.

En voinut uskoa tilannetta! Kukaan ei saanut liikkua autossa Rangerin pitäessä meille virallisen luennon siitä, mitä tapahtuu kun ei noudateta varoituksia karhujen ruokkimisesta. Hän myös ilmoitti tekevänsä asiasta virallisen raportin. Koitin tasoittaa hengitystäni ja pitää hikoilevilla käsilläni kiinni ratista, jotta ranger varmasti näkisi ne koko ajan. Luoja, mitä hän kuvitteli minun tekevän, ampuvan hänet? Minkä takia? Sen vuoksi, että hän halusi läksyttää meitä murustelemisesta? Seuraavaksi Ranger halusi nähdä ajokorttini. Totesin, että se oli suomalainen. Hänelle se ei kelvannut, joten halusi nähdä passini. Onneksi olin ottanut sen edes mukaan telttailemaan lähteissäni. Totesin passini olevan takakontissa. Ei muuta kun Rangerin ohjeistamana minun piti ilman äkkinäisiä liikkeitä avata turvavyöni, oveni ja kävellä peräluukulle niin, että käteni olivat koko ajan Rangerin näkyvillä. Olo oli kuin murhasta epäillyllä. Kaivoin esiin passini ja vastailin Rangerin kysymyksiin miksi olin Jenkeissä jne... Palatessani takaisin autoon, Cory aloitti uudelleen inttää rangerille vastaan tilanteen naurettavuudesta ja suoraan sanoen vittuili hänelle päin naamaa. Minulla kiehui. Sihisin miehelle yhteen kiristettyjen hampaideni läpi pitämään turpansa kiinni. En halunnut yhtään suurempaa draamaa tilanteesta. Kaikki mitä ylös kirjattaisiin, kirjattaisiin minun nimelleni, koska ajoin autoa, jota Coryn vakuutukset eivät edes olisi sallineet minun ajaa. Naisranger luultavasti tunti sympatiaa minua kohtaan nähdessään, miten paljon mieleni teki työntää iso haiseva tennissukka Coryn suuhun tukkiakseni hänen turpansa, ja lopulta päästi meidät jatkamaan matkaa ilman sakkoja, tai mitä ikinä rangerit voivatkaan jakaa.

Ehkä tuo 9 vuoden takainen Sequoian episodi oli muistissa jossain takaraivossa taustalla, sillä pysäytettyäni tien sivuun, minun teki mieleni ensimmäisenä todeta Corylle, että et sitten ala vittuila poliisille. Tuon jälkeen aloin vaistomaisesti hamuilla henkkareita takapenkiltä kassistani. Jotta pystyin tekemään tuon, irrotin automaattisesti turvavyön, jotta ulotuin kurkottamaan kassiini. Tuon liikkeen tehdessäni alkoi päässä saman tien kaikki sireenit huutaa. Idiootti, nyt saisit sakot vielä ilman turvavyötä ajamisestakin. Kauheella kiireellä kädet vapisten paniikissa kiinnittämään turvavyötä takaisin kiinni. Luonnollisesti, tuo ei meinannut onnistua millään. Käsittämätöntä, että en tuossa tilanteessa muistanut kaikkia miljoonia jenkkileffoja (tai Sequoian tapaustamme). Jos sinut pysäytetään, istut paikallasi kädet esillä, että poliisi näkee ettet ole vetämässä asetta mistään esiin... Hyvä sansu, panikoit kyllä mutta ihan väärästä asiasta.

Noh pysäyttämiseni syy? Nyt kuolet kyllä nauruun, etkä lainaa minulle autoasi enää koskaa. Käsijarru päällä ajaminen!! Kun lähdimme huoltoasemalta Cortezista, en ollut ottanut käsijarrua kunnolla pois päältä. Vähän toki ihmettelin, ettei auto tuntunut kauhean tehokkaalta, mutta blondi hetki kun oli menossa, ei käsijarru juolahtanut  mieleeni tehottomuuden syyksi. Rakas Nissan Noteni kun muistuttaa koetalun punaisella valomerkillä, jos koittaa tehdä jotain niinkin typerää kuin ajaa käsijarru päällä.

Ikkunani taakse marssinut, itsensä hirveän fiksusti ja kohteliaasti esitellyt poliisi, joka oli nuori ja komeakin vielä, tiedusteli, oliko neiti mahdollisesti ajellut käsijarru päällä. Sen verran mustaa savua autosta oli noussut. UPS! Savumerkkejähän mun olikin tarkoitus lähetellä Coloradon komeille poliiseille... Totta puhuakseni, olimme itsekin huomanneet käsijarrun hetkeä aikaisemmin ja ottaneet sen pois päältä. Tosin mistä minä tiedän kuinka pitkään herra hyvännäköinen poliisi oli perässäni ehtinyt ajella ennenkuin tajusin hänen vilkkunsa taustapeilistäni. Poliisi ei halunnut nähdä henkkareitani (jotka vaivalla olin kaivanut esiin, toimiessani vasten kaikkia poliisin pull over ohjeistuksia). He just wanted us to be safe, hänen omia sanoja lainatakseni, minkä vuoksi oli tuntenut tarvetta pysäyttää ja varmistaa, että naisihmiset tajuavat ettei käsijarrua ole tarkoitettu pidettäväksi päällä ajon aikana. Arvaa vaan tunsinko tuon jälkeen itseni tyhmäksi. Väkisinkin jalat tutisivat kun lähdimme ajelemaan eteenpäin, poliisisetä edellä ja minä hänen perässään. Minä ja auktoriteetit, me emme sovi yhteen. They make me extremely nervous.

Joudun ikävä kyllä tunnustamaan, ettei San Juan Skyway scenic byway tehnyt minuun suurta vaikutusta, ei ainkaan se tie 145, jonka osuuden siitä ajoimme. Tuohon saattoi toki ratkaisevatsi vaikuttaa se taivaalta tippunut märkä aine, joka sai aikaan fiiliksen kuin olisi ollut Lokakuu Suomesssa. Ihanat keltaiseksi muuttuneet koivut koristivat maisemaa siellä täällä, mutta harmaus ja usva laimensivat kokemusta masentavasti. Olen kerran aikaisemmin seikkaillut Coloradossa ruskan aikaan, jolloin rakastuin osavaltioon täysin. Tämän kertainen ajelu ei päässyt lähellekään tuota kokemusta. Tällä kertaa fiilis oli kuin huonoilla sokkotreffeillä. Olit luonut mielikuvan ja odottanut tilannetta, mutta totuus ei ei vastannut mielikuvaa millään muotoa.

No on se komea aita. 

Juu vähän oli usvaista. Ei ehkä näy, mutta tien pinnalla oli ihan mukavasti vettä.

Olihan sitä ruskaakin vähän. Mutta sininen taivas jäi puuttumaan. 

Olis tarvinnu pienen puhaltimen, joka olis nostanut noi pilvet pois vuorten päältä :)
Nyt tuntu kun olis ollut kattilassa, jolle oli lätmästy kansi päälle kun ei nähnyt ihania huippuja :(

..ja luvassa tummia pilvimassoja...

"Telluride, the snow falling down

waking up with her in that sleepy little town

in her eyes, my world came so alive

I never forget all those sleepless nights in Telluride."

Aina siitä lähtien kun 12 vuotta sitten ihastuin Tim McGrawn Telluride-biisin, olen halunnut poiketa tuossa Kalliovuorten siimekseen piilotetussa pikkukylässä. Kaikkien näiden vuosien odotuksen jälkeen, en voinut vastustaa kiusausta. Ohittaessamme Welcome to Telluride-kyltin, oli pakko olla kliseinen ja laitta kyseinen biisi soimaan. Jos olinkin muodostanut tietynlaisen ihanteellisen mielikuvan Telluridesta yhden romanttisen country biisin perusteella, ei todellinen Telluride rakentamaani mielikuvaa ainakaan murentanut. Paikka oli hurmaava kylä, jonka rakennukset suorastaan huokuivat menneiden aikojen charmia ja saatoit kuulla historian kuiskivan tarinoitaan.

Tervetuloa Tellurideen!

Nyt on kyllä käytetty väripalettia rohkeasti. 

Telluriden pääkadulla. Taustalla vuorilla näkyy Bridal veil falls,
jotka on 111 metrisinä Coloradon korkeimmat (free falling) putoukset. 

Paikallinen Alko sulautui kivasti maisemaan. 

Kylänraittia, eikös oo nättiä?

Keskustassa oli paikallinen "tuo tullessas, vie mennessäs"-hylly. 

Ei näyttänyt tämä First National Bankin rakennuskaan ihan eilen tehdylle. 

Pysäköimme randomisti erään kadun varteen ja nenämme edessä heilui Smugglers brewpubin kyltti. Näin löysimme aamupala-lounas-dinner mestan jo ihan klo 16.15 iltapäivällä. Jep, nämä reissut Sansun kanssa eivät välttämättä ole kulinaristien toivematkoja, jos aamupalankin saa vasta neljältä :D . Äiti tosin on jo useasti todennut, että hänen pitäisi matkustaa kanssani useammin. Jokaisella reissullamme hänen kuntonsa on noussut ja paino laskenut :P

Ruokaa! Smuggler's brewpub.

Kävellessämme kaupungilla päädyimme hiihtohissin juurelle. On jo ehkä hieman ironista huomata saman kaavan toistuvan kerta toisensa jälkeen. Vierailen Jenkkien kuuluisissa laskettelukeskuksissa vain aina off seasonin aikaan, kun lumi on niin kaukana rinteistä kuin mahdollista. Killington, Vail, Telluride... mitä näitä nyt on. En ole talvi-ihminen, mutta ehkä vanhana laskettelukeskustyöntekijänä olisi hyvä joskus nähdä Sappeetakin isompia keskuksia in action :D

Jaahas, löysin lasketteluhissin...

Ei ollut jonoa lippuluukulle :D

Ja kuka oli jättänyt fantastisen muodikkaat mononsa kadulle? Salomonin mainos?

Loppupäivä kului tien päällä ja illan suussa saavuimme Montroseen. Black canyon motel oli hyvin hoidettu motelli, jolla oli äärimmäisen söpöt puhelinluettelot huoneissaan. Jep, minä kiinnitän aina huomion olennaiseen. Edellisen yön ei niin upean ja hieman hämäräperäiseltä vaikuttaneen motellin jälkeen osasin ihan erilailla arvostaa tämän yön paikkaa. Tuli ihanan cozy olo niissä puhtaissa lakanoissa ja lattiamattokin näytti olevan tältä vuosituhannelta. Tämä kokemus vain vahvisti mielipidettäni siitä, että välillä on testattava huonompaa, jotta osaa arvostaa tavallista entistä enemmän, ottamatta kaikkea itsestään selvyytenä.

No eikö sinunkin tee mieli alkaa plärätä puhelinluetteloa, kun se näyttää tältä!?

Kontaten ja kavuten raunioilla ja rakennelmilla Mesa Verden kansallispuistossa.

Sunnuntai 28.9.2014

 Cortez - Montrose, Colorado

Ajetut kilometrit: 321,8 km

Aamu on ihmisen parasta aikaa. Tai no ainakin teoriassa pitäisi olla. Aamu on aina ikään kuin uusi mahdollisuus. Mikä tahansa tilanne on edellisenä iltana nukkumaan mennessä vallinnut, voi  höyhensaarilla vietettyjen tuntien aikana olla muuttunut. Niin no, ainakin sään suhteen.

Saatoin kuulla sen aamulla jo silmiä raottaessaani, sade ei ollut kadonnut yön aikana mihinkään. Pisarat ropisivat tasaseen tahtiin ikkunalautaan, pitäen mieltä lannistavan "PLOP" äänen iskeytyessään vasten peltiä. Hemmetti! En saanut uutta alkuani, vaikka kuinka sitä olin toivonut. Aurinkoa ei oltu "Maybe tomorrow everything will be better"-ajattelulla maaniteltu esiin.  Hamuilin unisena käteeni kaukosäätimen ja avasin amerikkalaisen kristalipalloni nimeltä Weather channel.

En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka kyttäävät säätiedotteita. Muistan kuinka pienenä isän tädillä maalla lomaillessani, radiosta kuunneltiin joka päivä hartaasti STT:n tietotoimiston uutisia. Jokaisen lähetyksen lopuksi tuli säätiedote, jonka aikana piti istua hiiren hiljaa ja kuunnella suurta odotettavissa olevaa totuutta, myös merisäätä. Olihan se todella tärkeää Aitoossa, keskellä Etelä-Suomea, tietää, millainen sää oli Bengtskärin majakalla. Tosin ilman  tuota sivistävää hetkeä merisään parissa, en olisi koskaan varmaan edes tullut tietoiseksi koko majakan olemassaolosta. Ja tuo, jos mikä, olisi suuri aukko sivistyksessä.

Toisin kuin maatalon omistajat, en ole noiden lapsuusvuosien merisää ennusteiden jälkeen tuntenut tarpeelliseksi seurata, miltä meteorologit väittävät sään lähipäivinä näyttävän. Let's face it, usein he ovat kuitenkin olleet yhtä oikeassa kuin Kolumbus etsiessään Intiaa lännestä. Mitä säähän tulee, olen enemmänkin elänyt hetkessä, tyyliin avaa aamulla kaihtimet ja katso ulos. Tuon tarkemmaksi ennuste ei voi enää tulla. Myönnetään, että laskettelukeskuksessa työskennellessäni,  muutuin muutamaksi talvikuukaudeksi ilmatieteenlaitoksen nettisivuilla ravaajaksi. Asiakkaat kun kuvittelevat myyntipalvelun henkilöiden olevan käveleviä säätiedotteita, jotka osaavat kertoa millainen sää vallitsee tunnin kuluttua tai kuukauden päästä heidän lomapäivänään. Sääsivustojen tsekkailu siis tapahtui työn takia, ei siksi, että sää olisi minua kiinnostanut. Tämän kaiken, kuten niin monen muunkin asian elämässäni, muutti kuitenkin osavaltio nimeltä Texas. Texasissa olen weather channelin orja ja aivopesty uskomaan, että heidän meteorologinsa ovat suomalaisia kollegoitaan pätevämpiä (ainakin lähimmän 24h ennusteissa). Extreme sääilmiöiden alueella on välillä pakkokin kurkistaa, miltä sääennuste näyttää. Viikonloppureissua on turha suunnitella, jos tulee taivaan täydeltä vettä (ja tarkoitan nyt kirjaimellisesti saavista kaataen), joet tulvivat ja tornadovaroitukset pyyhkivät aluetta.

Niinpä nyt kun halusin tietää, mitä hittoa sää oikein meinasi lomani pilaamiseksi tehdä, käännyin automaattisesti Weather Chanellin puoleen. Saadessani oikean kanavan auki motellimme ei niin modernista televisiota tajusin, että meidän ikkunamme takana oli käynnissä vielä aika vähäpätöinen kuuro. Jenkkien Southwestin aluella riehui pahin myrsky 100 vuoteen, ja olimme juuri tuon myrskyrintaman reunamilla. Surprise, surprise, sisäinen luontokatastrofimagneettini ei ollut sittenkään menettänyt vetovoimaansa. Jollain sairaalla tavalla tunsin sisäistä mielihyvää. Jakkupukuun somistautunut uutisankkurineitokainen esitteli videomateriaalin avulla tarmokkaasti myrskyn aikaansaannoksia. Phoenixia vaivasivat jumalattomat tulvat, joissa autot olivat jumiutuneet valtateille veden vietäviksi. Zionin kansallispuisto, jossa olimme vain pari päivää aiemmin olleet, oli suljettu, turistien ollessa saarroksissa puiston alueella Virgin-joen raivotessa. Käytännössä katsoen koko Coloradon ylängön alueelle oli julistettu severe flash flood watch, myös niille seuduille, joilla meidän piti tämän päivän aikana ajella. Se siitä, olisi ihan turha edes unelmoida auringosta tälle päivää. Nyt voisi asennoitua siihen, että tihkusade tuntuisi lottovoitolta.

Kun sää oli selvitetty, uskalsin hiippailla ikkunan ääreen ja verhon raosta tarkistaa vieläkö automme oli paikallaan. Syvä huokaisu, auto tai sen renkaat eivät olleet lähteneet varkaiden matkaan yön aikana. Ei sinänsä, että olisin ollut tietoinen Cortezin todellisesta rikollisuusasteesta, hämärät motellit vain saavat minut aina automaattisesti odottamaan auton puuttuvan aamulla pihasta. Minäkö ennakkoluuloinen? En suinkaan, vain loistava koekani testeihin, joissa tutkitaan mitkä asiat vaikuttavat mielikuvien muodostumiseen.

Olen aina jotenkin kaihoistasti ajatellut lämmöllä aikaa, jolloin jokaista maailman kolkkaa ei ollut vielä koluttu. Aikaa, jolloin Indiana Jones hengessä kuka tahansa saattoi löytää ennen näkemättömiä historiallisia aarteita. Aikaa, jolloin Rosettan kiven merkitys  oli vasta selviämässä ja Machu Picchun rauniot odottivat löytäjäänsä.  Nykypäivänä, kun joka jumalan pusikkolenkilläkin on omat facebook sivunsa ja osoite löytyy navigaattorista, tuo löytöretkeilijöiden ja seikkailijoiden aikakausi tuntuu niin kaukaiselta. Joskin totuus on, ettei siitä ole kuin reilut satavuotta. Miten sata vuotta voi tuntua iäisyydeltä?

Mieti nyt tilannetta, että olisit lankosi kanssa ratsastelemassa Coloradon lounaisosien vuorilla etsien kadonnutta karjaasi. Yllättäen huomaat lumisateen läpi kanjonin pohjalla kalliokilekkeen alle tehdyn rakennuksen. McGyverin lailla sidotte yhteen puita päästäksenne laskeutumaan rakennuksen luo tutkiaksenne sitä paremmin. Laajempi tutkimusterki alueelle paljastaa useampia vastaavia rakennelmia. ONNEKSI OLKOON! Olet juuri löytänyt muinaisten pueblo intiaanien asutusta vuosisatojen takaa.  Mikä fiilis! Kuin uuteen kirppispöytään törmääminen, josta kukaan muu ei ole vielä ehtinyt tekemään löytöjä.

Tarina ei ole kuvitelmaa, noin kävi Joulukuussa 1888 Richard Wetherille ja Charles Masonille.  Ensimmäinen rakennus, jonka he löysivät oli Cliff Palace, Mesa Verden kansallispuiston helmi, joka aikoinaan koostui 150 huoneesta ja toimi kotina 1000 asukkaalle. Päivässä Wetherill ja Mason olivat ehtineet kartoittaa aluetta  laajemmin, ja löytäneet myös Spruce tree housen ja Square tower housen, joissa kaikissa kuhisi elämää 1100-1300 luvuilla. Se miksi asutukset 1200-luvun lopulla hylättiin, on edelleen mysteeri.

Mesa Verden kansallispuiston arkeologiset aarteet löysivät tiensä päivänvaloon kadonneen karjan ansiosta. Nice story. Juuri sellainen, joita nykypäivänä kaipaan. Joskin myönnettäköön, että rakennelmat olisivat  varmasti löytyneet enemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella. Nyt kunnia niistä meni Richard Wetherille ja Charles Masonille. Richard ei ollut Wetherillien veljesklaanin ainoa seikkailija, eikä itse asiassa edes ensimmäinen Wetherill, joka Cliff palacen näki. Hänen veljensä Benjamin oli bongannut rakennelman jo 3 vuotta aiemmin. Benjamin ei kuitenkaan ollut koskaan käynyt rakennuksen raunioilla, joten sanonta "löytäjä saa pitää" on totta vasta kun löytäjä on actually koskenut tavaraan. Niinpä löydös meni Richardin nimiin. Richardin veli John ei hänkään jäänyt veljeään huonommaksi. John oli yksi ensimmäisistä kalpeanaamoista, joka näki Rainbow Bridgen, tuon upean kaaren, jolla olin muutama päivä aikaisemmin eläkeläislauman kanssa vieraillut. Siinäpä vasta perhe. Kiva kirjoittaa sukuhistoriikkia, kun voi vain nimetä,  mitä monumentteja kukin poika on Amerikan villistä lännestä löytänyt.

Retroa meininkiä  Mesa verden postikorttiosastolta.

Me emme saapuneet Mesa Verden kansallispuistoon hevosella, emmekä nähneet raunioita lumipyryn läpi. Me tulimme sumusta autolla halki vesisateen. Lähes yhtä uljas lähestymistapa. Vähän pelkäsin, olisiko puisto myrskyn vuoksi suljettu, mutta onneksi Mesa Verde ei tuntunut välittävän sateista, kaikki oli normaalisti auki. Olin ennakkoon selvittänyt, että osaan pueblo intiaanien raunioista ja rakennelmista pääsi vain Rangerien vetämillä kierroksilla, joten pysähdyimme visitor centerille tarkistamaan vaihtoehtomme. Siinä vaiheessa kun visitor centerin rouva selosti, että Balcony housen tourilla kivuttaisiin 10 metrisiä tikkaita ja ryömittäisiin nelinkontin tunnelin läpi, olimme myytyjä. Iskimme $4 pöytään ja nastan lautaan. Visitor centeriltä oli 25 mailia matkaa Balcony houselle ja alle tunti tourin lähtöön. Mutkittelevalla vuoristotiellä näkyvyys ympäröiviin maisemiin oli nolla. Kaikki oli usvan peitossa, joten matka tuntui ikuisuudelta. Siinä kurvaillessamme kidutin Corya minulle rakkailla country biiseillä. Huvinsa kullakin. Paluu matkalla sumu oli jo hälvennyt ja meinasimme järkyttyä tajutessamme, miten kivoissa maisemissa olimme tietämättämme ajelleet. Keltaista ruskaa oli kaikkialla ja horisontissa siinsivät uljaat lumihuippuiset kalliovuoret. Emme olleet osanneet lainkaan hahmottaa kuinka korkealla olimme.

Balcony housen parkkipaikalle saapuessamme, oli aika tunkea sadevermeet päälle. Vetäisin repusta esiin hälytysoranssin sadetakkini ja Cory tunki läpinäkyvät Ali baba housut jalkaansa. Oih, näytimme tyylikkäille, suorastaan muotilehdestä karanneille. En sentään lähtenyt samalle linjalle kuin  Tasmaniassa aikoinaan, kun trekkailin jätesäkkiin vuorautuneena muovipussit tennareiden päällä ja suihkumyssy lippiksen suojana. 10 Vuodessa oli siis tapahtunut huomattavaa edistystä sadevaatetuksessani.

Täällä ollaan satoi tai ei!

Bongaa kallioiden koloista intiaanien asuntoja... Tarvitset ehkä suurennuslasin.

Onnellisen näköisiä turisteja odottelemassa Balcony House tourin alkua.

Sademuotia a la sansu vuosimallia 2014.

Vertailun vuoksi sademuotia a la Sansu 2007 Tasmania...

Tapasimme parkkipaikalla oppaamme ja lähdimme kohti raunioita. Päästäksemme Balcony Houselle meidän tuli kiivetä visitor centerin rouvan mainitsemia 10 metrisiä tikapuita ylös rakennukselle. Takaraivossani oli vielä muistikuva Uuden-Seelannin 30 metrisistä pystysuorista tikkaista, joita pitkin kiipesin ulos Waitomon luolasta. Muistan kuinka tuolloin puolessa välissä tikkaita tuntui kuin käteni olisivat olleet täyttä hyytelöä ja halunneet antaa periksi. Opas oli kyllä käskenyt työntämään itseään ylös jalkavoimilla eikä kiskomaan ruhoaan ylös käsillä, mutta tuo oli taas niitä kuuluisia "helpommin sanottu kuin tehty" neuvoja. Uuden-Seelannin kokemus mielessäni lähdin valloittamaan 10 metrisiä puutikkaita. Intiaanit ovat ilmeisesti olleet aikoinaan paljon parempia portaiden suunnittelijoita kuin me nykypäivänä, sillä Balcony Housen tikkaiden kiipeäminen ei tuntunut missään. Tai sitten nuo puuttuvat 20 metriä ja vähän parempi kapuamiskulma vain olivat se ratkaiseva ero.

Matkalla kohti Balcony Housen 10 metrisiä portaita.

Ja eikun kapuamaan, MARS!

Toivottavasti et ole liian lihava, ole hyvä ja sujahda kallionkolosta seuraaville portaille.

Välillä vähän lyhyemmät portaat...

Balcony Housessa tunsin itseni siksi 5-vuotiaaksi pikku Sansuksi, joka halusi arkeologiksi. En voinut kuin ihaillen katsella ympärilleni ja ihmetellä. Rakennelma oli yli 800 vuotta vanha, ja pääsääntöisesti edelleen alkuperäiskunnossa. Miten hylättynä luonnon armoilla monta sataa vuotta ollut rakennus pystyi olemaan edelleen niin hyvässä kunnossa? Syvää kunnioitusta  herättivät rakennuksessa esillä näkyvät yli 800 vuotiaat puuosat. Uskomatonta, että puu voi säilyä niin hyvin ja ennen kaikkea niin kauniina noin kauan.  Aloin jo ehkä vaikuttaa puoliksi imbesilliltä rakennelmista törröttäviä puita tuijottaessani.

Vuosisadat vaihtuvat, mutta jotkin ilmiöt pysyvät. Jo 1200-luvulla on ollut näkyvissä sama trendi kuin nykyrakentamisessa. Mitä vanhempi rakennelma, sen paremmin tehty. Yksi Balcony Housen huoneista oli rakennettu 1246. Sen vieressä oli samanlainen, mutta 30 vuotta myöhemmin valmistunut huone, joka oli silminnähden huonommin tehty. Heikentyneen rakennuslaadun sijaan syynä saattoi toki olla myös enteily tulevasta. Intiaanit hylkäsivät Mesa Verden alueen kallioasutuksensa arviolta vuonna 1280. Ehkä rakentamisen huonontunut jälki ja huolittelun puute enteilivät edessä olevaa lähtöä.

Jaahas, että tämän näköinen rakennelma. Komee on terassi!

SMILE! Takanani olevassa seinässä näkyy,
miten on rakentamisen kädenjälki muuttunut 30 vuodessa 1200-luvulla. 

Yrittääkö oppamme tilata 2 olutta?

No on se nätti!

Väkeä kivan äärellä (kiva siis on tuo maassa oleva syvennys...)

Harvinaisen komeaa 800 vuotta vanhaa puumateriaalia.

Aloin sitten keittiöpuuhiin. Näin jauhettiin jauhoja back in the day...

Opaamme oli hyvin informatiivinen. Eräs tourilla mukana ollut jenkki tiedusteli häneltä, oliko Balcony Housella nähtävillä myös tuon aikakauden esineitä. Vastaus löi minut ällikällä. Suurin osa alueelta löydetyistä esineistä on viety pois puistosta. Jos haluaa nähdä suurimman kokoelman alueen esineistöstä, se löytyy Suomesta Helsingistä!! Meinasin vetäistä kärpäsen väärään kurkkkuun. Jumankauta, minä tulen kaiken tämän matkan Tampereelta Coloradoon tutustuakseni muinaisiin intiaanikansoihin, ja totuus on, että olisikin kannattanut matkustaa vain 200 km Helsinkiin.

Luonnollisesti epäilin korviani, olinko kuullut oikein. Miten esineet muka olisivat voineet päätyä Suomeen. Come on, eikö tuo nyt ollut aika epätodennäköinen kohde. Opas selitti, että syy esineistön pohjoismaiseen sijaintiin oli ruotsalainen arkeologi Gustav Nordenskiöld. Ruotsalaiset! Olisihan se pitänyt arvata, että taas kaiken takana on ruotsalaiset. Nordenskiöld oli ensimmäinen arkeologi, joka suoritti kaivauksia Mesa Verden alueella luetteloiden raunioiden esineistön. Tuo tapahtui vuonna 1891. Ajan hengelle ominaisena rosvouksena, Nordensjöld vei tekemänsä löydökset mukanaan Ruotsiin.

Muut jatkoivat tyytyväisinä kierrosta, mutta mitä en päässyt irti aiheesta. Tässä oli nyt jotain outoa. Koska esineistön "löytäjä" oli ruotsalainen, tuo selitti mielestäni vielä vähemmän sen, miksi esineistö oli nyt Suomessa Kansallismuseossa. Miten joku ruotsalainen antaisi vapaaehtoisesti yhtään mitään suomalaisille? Tuohan oli ennen kuulumatonta ja eikä sopinut lainkaan tähän meidän naapurusmaiden toisiamme kohtaan tuntemaan viha-rakkaus ajatteluun ja kilpailuun valtioidemme välillä. Koska olen suomalainen, sen sijaan, että olisin kysynyt mieltäni vaivanneesta asiasta suoraan Rangerilta, pyörittelin kysymystä ärsyyntyneenä päässäni ja Googlasin siihen vastauksen illalla motellilla.

Oi sitä tiedon määrää, mitä Googlen kautta sain muutamalla klikkailulla selville. Joskus aikoinaan eräässä levite mainoksessa todettiin, että "Mitä me syötiin ennen kuin oli Flooraa?" Samassa hengessä olen kysellyt itseltäni usein, mitä me tehtiin ennen Googlea. Luojan kiitos elämä fyysisten tietosanakirjojen kanssa on muinaishistoriaa, sillä muuten olisi kestänyt iäisyyden saada selville seuraavat faktat. Nordenskiöld otti Mesa Verdeltä lähtiessään mukaansa "vaatimattomat" 600 artefaktia, mukaan lukien jokaisen suosikki matkamuiston, muumioituneen ruumiin. Hän vei kokoelmansa Ruotsiin, jossa lopulta myi sen suomalaiselle keräilijälle Herman Frithiof Antellille. Antellin elämä on varsinainen suomalainen ryysyistä rikkauksiin tarina. Antell oli Pohjalaisen karjapiian lapsi, joka jäi orvoksi 7-vuotiaana. Kamariherra Petter Rosenberg adoptoi pojan, joka lopulta peri rikkaan adoptioisänsä. Antell opiskeli lääkäriksi, muutti Pariisiin ja teki maailmanympärys matkan, jonka aikana väitti uineensa Ganges-joen ylitse. Antellin kuollessa  lapsettomana 1893, hän testamenttasi omaisuutensa Suomen vatiolle. Tuota kautta hänen lukuisat kokoelmansa, mukaan lukien Mesa Verden esineistö, päätyivät Suomen kansallismuseoon ja Ateneumiin. Samalla testamentilla hän lahjoitti suomen kansalle miljoona markkaa. Aikamoinen perintö. Ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi merkittävä, koska en ole 12 kouluvuoteni aikana koskaan historian tunnilla kuullut tästä miehestä.

Balcony Housen kierros oli alkanut jännittävällä tikkaiden kapuamisella, muttei kierroksen päätöskään ollut kovin perinteinen. Kallioseinään oli naputeltu 45cm leveä aukko, josta mahtui nelinkontin konttaamaan 3,7 metrisen tunnelin läpi. Tuon jälkeen oli vielä edessä 20 metriä korkea kallioseinämä, joka tuli kivuta siihen nakuteltuja portaita pitkin ylös. Siinä sitä oli päivälle seikkailurataa kerrakseen. Tunneliin meneminen tuntui aluksi hieman klaustrofobiselta ajatukselta, katsellessa yhden sun toisen ihmisen työntyvän seiniä hipoen aukkoon. Kun konttaamisen vauhtiin pääsi, tilanne itse tunnelissa ei kuitenkaan tuntunut pahalle. Siellä sitä vain eteni kirjaimellisesti valoa kohti. Joukossamme oli yksi isomman kokoinen henkilö, jonka odotin koko ajan jumiutuvan aukkoon. Tylsyydekseni noin ei käynyt.

Ole hyvä ja konttaa! Tässä ainoa poistumisreittisi Balcony Houselta.
Toivottavasti et laittanut päällesi valkoisia pyhähousuja...

Tunnelin päässä aukko oli jo isompi. Vapaus, täältä tullaan!

Ja viimeiset puutikkaat ylös ennen kallioseinämään nakutettuja portaita.

Kuvittelenko minä vain, vai näyttääkö vähän sille, että jotain jännittää edetä portaita...

No nythän se sujuu jo paremmin. Ja on vielä kaide ja kaikkea.
Ihan ylellisyyttä. Ei niillä intiaaneilla tollasia ollut.

No onhan se nyt suhteellisen jyrkähkö seinämä..
(Oli pakko laitta vielä yksi kuva ah niin kauniista oranssista sadetakistani...)

Portti sulkeutuu, Balcony House tour on ohitse.

Olimme ajamassa päivän aikana vielä hyvän matkaa kohti pohjoista, joten Mesa Verden visiittimme oli ehkä rumasti sanottuna vähän juosten kustu. Kävimme ennen lähtöämme vielä pikaisesti piipahtamassa Spruce Tree housella saadaksemme yliannostuksen intiaanien asumuksista. Tai no yliannostus on ehkä ylilyönti sanavalintana. Kiintiön täyttäminen oikeampi ilmaisu. Olihan asumusten ihastelu kuitenkin pää syy miksi Mesa Verdeen olimme edes tulleet.

Spruce tree housella ei tullut juurikaan mitään uutta tai edes jännittävää koettua Balcony Houseen verratuna. Voin siis todellakin lämpimästi suositella rangerien vetämiä maksullisia kierroksia. Toki Spruce tree house oli kaunis näky ja aiheutti samaa hämmästystä kuin muutkin rakennelmat, mutta jotenkin siitä puuttui Balcony Housen charmi. Se paikan eduksi todettakoon, että siellä pääsi laskeutumaan maan alaiseen kivaan, jota intiaanit käyttivät sosiaalisiin kokoontumisiinsa, vähän kuin me nykyään olohuonettamme.

Mesa Verden kallioasutusten rakentajat eivät muuten olleet tyhmää väkeä. Useimmat asunnot ovat rakennettu kallioihin, jotka aukeavat etelään päin. Kesäisin auringonsäteet osuvat vain rakennusten etuosaan, jättäen suurimman osan asuinsijoista viileään varjoon. Talvisin auringon paistaessa matalammalla, sen säteet osuvat myös rakennelmien takaosiin, lämmittäen sekä rakennelmat että ympäröivän kallion. Nerokasta!

Mesa Verden asukkailla ei ollut lähikauppana Siwaa, vaan he viljelivät itse kurpitsaa, maissia ja papuja hyödyntäen kuivanmaan viljelytekniikoita. Ottaen huomioon, ettei alueella ollut virtaavia puroja, vaan Mesa Verdeläiset joutuivat olemaan veden suhteen täysin riippuvia sateista, on viljeleminen minun mielestäni ollut tuohon aikaan aikamoista tiedettä. Arkeologeja alueen vedettömyys ja intiaanien käyttämät viljelytekniikat ovat kiehtonut siinä määrin, että he kokeilivat kasvattaa puistossa maissia vuodesta 1919 vuoteen 1972 samoja muinaisia viljelytekniikoita käyttäen. Sato epäonnistui tuona koeaikana vain 3 vuotena. Kuka siis väittikään, että maanviljelyyn tarvitaan pysyviä vesilähteitä?

Spruce tree house on aika kivasti piilotettu maisemaan.

Okei Zoomataan teille vähän lähemmäksi...

No onpas eksoottisen näköistä kalliota.

Opastus kyltit ainakin olivat kohdillaan, ei eksymisvaaraa.

No nyt ollaan kivan äärellä! Minä laskeutumassa kivaan.

Kivan interior design.

Ja tämän pituinen olisi tämä seikkailu Mesa Verden kansallisopuistossa. 

500km hippasilla sateen kanssa

Lauantai 27.9.2014

Grand Canyon National Park, Arizona - Cortez, Colorado

Ajetut kilometrit: 497,2 km

Yöllä taivaat aukenivat, jokaisen telttailijan unelmatilanne. Vettä tuli niskaan sellaisella voimalla, että odotin telttamme alkavan tulvia. Niin ei kuitenkaan käynyt, suomalainen pessimisti sai onnellisen lopun odotuksistaan huolimatta. HURRAA! Kuuntelimme aamulla kuinka sade rummutteli jo rauhallisemmin kattoon. Heti kun ropinaan tuli tauko, ampaisimme ulos pakkaamaan leiriämme kasaan. En halua kuulostaa kiittämättömältä, oli mahtavaa, ettei enää satanut, joudun kuitenkin hieman kritisoiden toteamaan, ettei teltan pakkaaminen aamun kuravellissä ollut mitään erityistä herkkua. Kolmevuotiaasta kersasta touhu tosin olisi varmasti tuntunut mahtavalta, kuraa ja vesilätäköitä kaikkialla. What an opportunity to make a mess...

Grand Canyonin tutkailumme oli puistosta kertova ilmaista filmiä lukuunottamatta sievässä rusetilla varustetussa paketissa. Suuntasimme siis  Mather Pointin Visitor centerille (taas...) . Jos olet ehtinyt jo ihmetellä blogini nimeä ja ennen kaikkea epäjohdonmukaisuuttani, etten ole lainkaan selittänyt mitä helvattua se tarkoittaa, tulee ihmettelyysi nyt loppu. Joudun tunnustaa, että blogin nimeäminen oli tällä kertaa työn ja tuskan takana. Mikään ei kuulostanut yksinkertaisen nasevalta tai reissun luoteen selittävältä. Aloin hitaasti analysoiden kelata mielessäni läpi koko reissua. Eikö mikään muka yhdistänyt kohteitamme.  Aikansa se kesti, mutta tuli kuitenkin lopulta, älynväläys. Yksi sanapari pompahti lähes jokaisessa vierailemassamme puistossa esiin, ja vielä yleensä juuri puistojen visitor centereiden näyttämissä filmeissä. Colorado Plateau, Coloradon laakio. Nyt varmaan bongasit, etten puhunut Coloradon ylängöstä, kuten niin somasti olen blogini nimennyt. Jep, kiinni jäin. En ollut suorittanut taustatutkimustani tarpeeksi hyvin blogia nimetessäni. Menin vain ja käänsin plateau sanan tyylikkäästi sanakirjan avulla. Puolustuksekseni tosin todettakoon, että Coloradon ylänkö on paljon kuvaavampi ilmaisu kuin Coloradon laakio. Kyseessä on kuitenkin ylänkö alue, joka on kohonnut muusta ympäristöstä. Sitä paitsi 20 yötä Coloradon laakiolla kuulostaa sille, kuin olisin ollut ajelehtimassa jollain lautalla keskellä merta kuola poskella valuen.

Jotta sinun ei tarvitse välttämättä käydä elämäsi aikana jokaisessa Coloradon laakion kansallispuistossa kuuntelemassa alueen syntyhistoriaa,tiivistän sen teille tässä pariin lauseeseen. Kaiken takana ovat mannerlaatat, nuo maapallomme muotoa iäisyyden muovanneet ajelehtijat. 70 miljoonaa vuotta sitten Tyynenmeren laatta törmäsi nykyisen Kalifornian rannikon kohdalla Pohjois-Amerikan laattaan ja alkoi työntyä sen alle. Tuossa prosessissa 337 000 km² kokoinen alue, Coloradon laakio, alkoi kohota sitä ympäröivästä maastosta nousten noin kahden kilometrin korkeuteen. Samassa mannerlaattojen törmäysprosessissa muodostuivat Kalliovuoret, Amerikan mantereen majesteettiset henkeäsalpaavat kaunokaiset. Jos minulta minulta kysytään, kerrankin törmäys, josta on ollut jotain iloakin. Naapurimaastostaan erottautunut, ylhäiseen yksinäisyyteen kohonnut Coloradon laakio sijaitsee Utahin, Arizonan, Coloradon ja New Meksikon alueella. Siis juuri siellä, missä meidän road trip automme muutamaa päivää lukuunottamatta koko loman ajan kurvaili.

Mutta se siitä maantiedon oppitunnista. Poistuessamme Grand Canyonin kansallispuistosta, taivas täyttyi mustista pilvistä, kaikki oli harmaata ja satoi.  Ei tuntunut yhtään haikealle lähteä puistosta tuollaisella säällä. Päin vastoin, olo oli kuin lottovoittajalla. Olimme olleet edellisenä päivänä tajuttoman onnekaita tässä suuressa uhkapelissä nimeltä lomasäät. Kiitokset vaan siitä sinne jonnekin universumiin, sille jollekin, joka asioistamme päättää.

Hei hei Grand Canyon!

Päivän teemaa tuskin tarvitsee sen pahemmin etsiä, eiköhän se ollut itseoikeutetusti sadekuurot. Tuntui kuin olisimme ajaneet sadevyöhykkeeltä sadevyöhykkeelle. Kuurot menivät nopeasti ohi, mutta hetken päästä oli seuraava jo edessä. Samalla tummat uhkaavat pilvet tuntuivat seuraavan  perässä kuin hai laivaa. Kohti Tuba cityä ajaessa (ja nyt tulee väkisinkin päähän hokema, Tuuba ja Basso, Baaba ja Tusso...), edessämme näkyi maisema, joka muistutti punaista hiekkamyrskyä. Ou yeah, näky oli suorastaan raamatullinen, tuli tunne kuin olisi tarvinnut kamelin ja juomaleilin. Eihän siinä muu auttanut, kuin ajaa tien sivuun ottamaan ilmiöstä kuva. Luonnollisesti maisema näytti livenä hurjemmalle kuin kuvaksi taltioituna. Rehellisesti sanottuna, tunnen itseni nössöksi kuvaa katsoessani. Miten ihmeessä se edessä häämöttävä pölypilvi tuntuikin luonnossa niin uhkaavalle. Sukeltaessamme autollamme ilmassa pyörivään hiekkaseinämään, saimme huomata, että pilvi oli kaatosateen ja hiekan sekoitusta. Vettä vihmoi kuin saavista kaatamalla, ukkonen välähteli ja tie muuttui vesipuistoksi. Oli kuin olisin ajanut putkilomaisessa vesiliukumäessä. Tien pinnalla oli monta senttiä vettä, auto luisteli eikä tuulilasista oikeastaan nähnyt eteensä. Ajonautinto parhaimmillaan... NOT!

No eihän tää nyt tässä hurjalle näytä, mutta siltä se paikan päällä tuntu. Punainen hiekkamyrsky, here we come!

Tuba cityyn ei tarvitse toiste mennä. Oli kyllä sen verran masentava paikka, etten lähde sitä sinullekaan suosittelemaan. Paikallinen McDonalds oli pikaruokala sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Ravintolan sisällä seinässä oleva iso kyltti ilmoitti  Time limit 30minutes. Tuossa ajassa tuli siinä paikassa burgerin kadota tarjottimelta parempiin suihin. WTF? Okei, Tuba city on intiaanireservaatin alueella. Oletan, että kyltti oli ruuvattu seinään reservaatin ei niin hyvä osaisia, ajantappamiseen sopivia hengailupaikkoja etsiviä inkkareita varten. Käsitän kyllä, ettei omistaja ei halunnut kenekään  istuvan koko päivää sisätiloissa ilmaista wifiä tai vessatiloja hyödyntäen. Silti järkytyin huomatessani, että aikarajoitus tuntui minusta, tavallisesta maksavasta asiakkaasta loukkaavalle. Well I lived, enkä kellottanut ruokailuani.

Saapuessamme Monument Valleyyn, oli jälleen aika vaihtaa osavaltiota. Samalla veryttelimme sormiamme ja ruuvailimme kellonviisareita tunnilla taaksepäin. Tuosta liikkeestä oltiinkin saatu jo kivasti harjoitusta parin viimeisen päivän aikana. Varsinaista aikahyppelyä ja ihan pihalla koko ajan mitä kello missäkin oli. Siinä sitä sai koittaa aina osavaltiota vaihdettuaan pälyillä julkisten paikkojen kelloja, tai epäilyttävältä näyttäen kuikuilla muiden turistien ranteita, jotta pystyi tekemään time checkin. Äläkä nyt sano, että olisi ollut paljon yksinkertaisempaa kysyä suoraan joltain vastaantulijalta mitä kello on. Minä olen perkele suomalainen, minähän en mitään vierailta ihmisiltä kysele! Olimme ensin kääntäneet kelloja maanantaina kun siirryimme Nevadasta Utahiin. Sitten tiistaina käänneltiin Utahista Arizonaan siirryttäessä. Ja nyt kun olimme jo muutaman päivän ehtineet pysyä samassa ajassa, olikin lauantain kunniaksi aika taas säätää kelloa.

Nevadasta itään päin ajellessamme olimme siirtyneet kokonaan eri aikavyöhykkeelle, joten kellojen kääntämisessä oli sentään jotain järkeä. Arizona ja Utah puolestaan sijaitsevat samalla aikavyöhykkeellä, joten kellon venkslaaminen raivostutti. Suuri syyllinen kaiken takana oli kukapa muukaan, kuin meitä suomalaisiakin aina yhtä ilahduttava, daylight saving time eli kesäaikakäytäntö. Yhdysvalloissa osavaltiot ovat näppärästi saaneet itse päättää siirtyvätkö kesäaikaan vai eivät. Arizona ja Havaiji, kaiken sekoittavat joukosta erottautujat, ovat ne osavaltiot, joissa kesäaikaa ei käytetä. Joskin, Arizona laittaa pakkaa vielä sen verran sekaisin, että kyseisessä osavaltiossa sijaitsevilla Navajo-intiaanien alueilla kesäaika on käytössä. Hienoa, nyt joutui miettimään kellojenkääntämistä jo osavaltion sisälläkin!

Kesäajan takia, samalla aikavyöhykkeillä sijaitsevilla alueilla on siis osan vuodesta kellot eri ajassa. Meidän kohdallamme tuo ärsyttävä ero tuli vastaan juuri Utahin ja Arizonan kohdalla. ARGH! Kirosin jo koko "vain osa maasta noudattaa kesäaikaa"-käytäntöä vuonna 2006 työskennellessäni Losissa matkatoimistossa. Ei siinä mitään, että Havaijille hotellivarauksia rimpautellessa tarvitsi ensin laskea aikero, mutta kun piti myös tsekata, missä kuussa mentiin, jotta pystyi huomioimaan, oliko aikaero tavallista suurempi kesäajan takia.

Ja taas päästiin Utahiin, ihan päivän poissaolon jälkeen. Fare well Arizona!

Monument valley oli  täynnä usvaa. Thelmalla ja Louiksella oli aikoinaan paljon paremmat avoautoilusäät niillä seuduilla. Kuten olen jo oppinut tähän ikään mennessä ymmärtämään, kaikkea ei voi aina saada (joskin välillä muistan tehokkaasti unohtaa tuon ja heittäytyä marttyyriksi. No kukapa meistä ei olisi joskus valittanut "miksi minulle käy aina näin").  Pääasia kuitenkin oli, että saimme jonkinlaisen silmäyksen laakson kalliomuodostelmiin, jotka ylväiden monumenttien lailla kohosivat autiomaasta kohti taivasta. Olimme ehtineet jo ajaa monument valleyn läpi ja hyvää vauhtia matkalla kohti Goosenecks State parkia, kun kauhukseni havahduin siihen, etten ollut nähnyt paljon odottamaani siluettia alueesta. Miten ihmeessä olin onnistunut missaamaan maiseman, missä elokuvalegenda Forrest Gump, parrakkaana ilmestyksenä äkillisesti pysähtyy ja lopettaa vuosien juoksemisensa?

Hetken aikaa maiseman missaaminen vaivasi mieltä. Kuinka usein, muka eksyisin näille suunnille, saadakseni uuden mahdollisuuden löytää tuon ikonisen kuvakulman Monument valleystä. Pettymys haihtui yllättävän pian, koittaessani järkeillä, ettei asialle voinut enää mitään, emme olleet kääntymässä ympäri. Aivot ovat siitä jännä vempele, että kun niille tarpeeksi vakuuttavasti syöttää potaskaa, ne uskovat sen. Sain omilla järkeilyilläni kumottua pettymykseni, uskotellessani itselleni ettei maisema nyt niin tärkeä ollutkaan ja ettei se tällä säällä olisi kummoinen kuitenkaan ollut. Parempi etten nähnyt siitä surkeaa versiota, se se vasta olisikin harmittanut. Kun olin hyväksynyt kohtaloni ja aivopessyt ajatukseni, vastaan tulivat Aasialaiset turitit, jotka muuttivat tilanteen.

Jos sinun pitäisi mainita vain yksi esine, joka tulee mieleesi sanasta Aasialianen turisti, voisitko  muka väittää, ettei se olisi kamera? Ajaessamme erästä mäkeä ylös, bongasimme joukon Aasialaisia miinnoittautuneena keskelle tietä kamerat ojossa kuvaten automme lähestymistä. Epäilin vahvasti Coryn Audin valokuvauksellista vetovoimaa, joten käännyin penkilläni vilkaisemaan takalasista, mitä Aasialaiset ikuistivat. "STOOOOOOOOOOOOP!!!" Cory varmasti arvosti rääkäisyäni. Siinä se oli, suoraan takanamme, minun maisemani! Se, jota olin katseellani etsinyt viimeiset puoli tuntia.  Ensimmäistä kertaa elämässäni, kiitin aasialaisia yli-innokkuudesta kuvaamista kohtaan.

No olisihan se nyt vähän kivempi sinisellä taivaalla, mutta näin paljon mystisempi (huomaa, taas aivopesen itseäni uskomaan, että näin oli paljon parempi). Myöhemmin huomasin googlettaessani, että about noilla kohden missä näkyy tiellä autoja, on ihan puinen kyltti, jossa lukee, "Forrest Gump ended his cross country running at this spot." Olisi varmaan kannattanut tehdä tuota googlettelua ennen reissua eikä jälkeen...

Retrokortti Monument Valleystä, joskaan emme käyneet Tribal parkissa tarkemmin paikkoja pällistelemässä. 

Seuraava stoppimme oli Goosenecks state park, jonne huristelimme ah niin koomiselta kuulostavan Mexican Hat nimisen kylän läpi. On se hyvä, että kylän lähellä ollut vuoren päällä oleva kivimuodelma muistutti muodoltaan sombreroa eikä suinkaan jotain sensuroitavampaa objektia. Goosenecks State parkista ei löytynyt juurikaan muuta tietoa netistä, kuin kaunis kuva kiemurtelevasta joesta, jonka perässä olimme paikkaan menossa. Jossain oli mainittu, että puistossa oli edullinen telttailumahdollisuus, joten olimme alustavasti suunnitelleet yöpyvämme siellä. Puistoon johtava tie kumpuili ja teki mutkia siihen malliin, että mieleen tuli Leevi and the Leavingsin biisi Elämänmeno, jossa lauletaan "Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki yhdessä kulkien..." Ympärillä oli autiomaamaista maisemaa, hiekkaa, ja muutamia matalia puskia siellä täällä. Takanamme seurasi todella tumma pilvimassa, joka selvästi tyhjensi sisältöään rankasti Monument Valleyn kohdalla. Toivoimme, että ehtisimme Goosenecks State Parkiin ennen kuin kaatosade yllättäisi meidät, tai vielä parempaa, saderintama sivuttaisi meidät ja välttyisimme siltä kokonaan. 

Puiston alueelle saavuttaessa, tien vieressä oli "postilaatikko", johon puistomaksu tuli suorittaa. Paikalla ei siis ollut ketään valvomassa maksujen suorittamista. Näin kuinka muutama auto ajoi ohitsemme suoraan edessä olevalle parkkipaikalle maksuja maksamatta. Pakko myöntää, että tuo houkutteli itseäkin. Puiston nähtävyys, San Juan joen kaivertama uoma, jota ylhäältä käsin pääsee ihailemaan, sijaitsi aivan parkkipaikan vieressä. Jos emme jäisikään yöksi vaan kävisimme vain pikaisesti kurkistamassa nähtävyyttä, voisimme ihan hyvin tehdä sen pummilla. Cory kuitenkin oli tällä kertaa se suomalaista turistia tunnollisempi kaveri todeten, että jos kaikki turistit  tekisivät niin, millä määrärahoilla puistoa ylipäätään voitaisiin pitää yllä. Miehellä oli hyvä pointti, hieman nolona halpamaisista ajatuksistani, tungin $5 setelin kirjekuoreen ja pudotin sen laatikkoon. Nyt oltiin ylläpidetty puiston infrastruktuuria, tai no ainakin osallistuttu muutaman vessapaperirullan kustannuksiin. 

Parkkeerasimme automme ja kipitimme pällistelemään ihmettä. Se oli kyllä kaunis näky. 1,6km pituiselle matkalle mahtuu 8 km jokea. San Juan kiemurtelee kuin käärme niin tiiviisti, että on kaivertanut  uomallaan ikään kuin vuoria maisemaan. Ehdimme napata yhden kuvan, kun meitä jahdanneet myrskypilvet päästivät sateet valloilleen. Taivas salamoi ja kastuimme märäksi juostessamme kiireellä autoon. Voihan halvattu! Puiston "teltta-alue" oli yhtä kuin kaikki hiekka-alue parkkipaikan ympärillä. Missään ei ollut suojaa hulluna puhaltavalta tuulelta tai sateelta. Yleinen harmaus sai uskomaan, että sade tuskin lakkaisi koko yönä. Sitä paitsi jos sade jatkuisi tätä tahtia yhtä rankkana, voisi olla jo hetken kuluttua vaikeuksia päästä puistosta pois. Matkalla oli sen verran paljon notkelmia, että flash flood ja tielle kertyvä vesi voisi tehdä matkan mahdottomaksi.

Emme halunneet ottaa riskejä, joten lähdimme kiireen vilkkaa pois paikalta. Pihi Roope-Setä sisälläni kirkui, että maksoit sitten muutamasta minuutista hyvän hinnan verrattuna pummilla vierailleisiin. Käskin Roopen tukkia turpansa ja koitin keskittyä miettimään, mihin hittoon olisimme nyt menossa yöksi. Vähän jäi kylläkin harmittaan, ettei ehditty Goosenecksin näystä kunnolla nauttia. Oli kuitenkin sen verran uniikki maisema, ettei usein tule vastaan. Ajelessamme puistoon johtava pikkutietä kohden isompaa päätietä, saimme huomata tehneemme oikean päätöksen. Muutamassa kohden oli vesi jo kertynyt tielle niin, että toinen kaista oli ajokelvoton. Aamulla olisimme varmasti olleet jumissa puistossa, ja luoja tietää kuinka kauan.

Siinä se kiemurtelee, San Juan joki ja sen muovaama taideteos.

Olimme suunnitelleet seuraavana päivänä vierailevamme Mesa Verden kansallispuistossa Coloradossa. Lähdimme siis ajelemaan sinne suunnille. Jos olisimme olleet yötä Goosenecksillä olisimme luultavasti aamusta poikenneet 4 corners nimisellä nähtävyydellä, joka sijoittuu 4 osavaltion, Utahin, New Mexicon, Coloradon ja Arizonan rajalle. Voit siis mennä maahan nelinkontin ja jokainen ulokkeesi on eri osavaltiossa. Kirjaimellisesti voisit sanoa olleessi monessa paikassa yhtä aikaa. Nyt tuo saisi kuitenkin jäädä väliin, sillä karttaa katsoessa näytti sille, että ensimmäinen vastaantuleva kylä, josta jonkinlaista majoitusta löytyisi olisi vasta Mesa Verden läheisyydessä sijaitseva Cortez.  

Maisemaa matkalta kohti Coloradoa.

Sateesta johtuen, emme lähteneet edes harkitsemaan telttailua. Niinpä päädyimme ottamaan huoneen todella shadystä motellista Cortezista. Parempiakin vaihtoehtoja, kuin valitsemamme National 9 inn, olisi  ollut tarjolla, mutta hinnat olisivat saman tien tuplaantuneet. $60 sai luvan olla sen öisen majoituksemme budjetti. Jos ajatellaan positiivisesti, ainakin lämmintä vettä tuli suihkusta ja lakanat näyttivät puhtaille, so that's what matters. Ei tässä Hiltonin tasoa oltu lähdettykään hakemaan. Sitä paitsi olen ollut karmaisevammassakin motellissa aikoinaan Indiossa. Silloin kylppäriin ei uskaltautunut ilman fläpäreitä, sängyn rungossa oli reikiä ja siihen kiinnitetyt laput ilmoittivat, niiden olleen joskus Marriot-hotelliketjun omaisuutta.  Naapurissa keskellä yötä riehunut pariskunta, joista toinen kuvitteli ihan tosissaan olevansa Jeesus, ei tuolloin myöskään rohkaissut toiste käyttämään Intialaisten omistuksessa olevaa motellia, joka ei kuulunut mihinkään ketjuun. Mutta näinpä vaan olin 8 vuotta myöhemmin valmis syömään sanani.

Suuntasimme illalla keskustaan etsimään ruokapaikkaa ja löysimme helmen. Main street Brewery oli  loistava paikka, ja väen määrästä päätellen, the place to be siinä kylässä. Tyypit panivat itse olutta, joten testasimme luonnollisesti heidän valikoimaansa. Bongasimme, että heillä oli tarjolla myös maistiaiskoko, joten päätimme, että yhden ison lasillisen sijaan, tilaamme monta pientä, jotta saamme kattavamman kuvan heidän valikoimastaan. Luonnollisesti kuvittelimme saavamme 8 hyvin pientä maistiaista, ottaen huomioon niiden edullisen hinnan $1,25/lasi. Pöytäämme ilmaantui kuitenkin jotain, mikä näytti 8 täydelle valkkarilasilliselle. WOW!  Suosikikseni nousi sellainen yksilö, jota en lähtisi humalassa tiskiltä tilaamaan. Kokeileppas itse sanoa Schnorzenboomer kännissä.  Palan painikkeeksi tilaamani BBQ pulled pork burgeri täydensi mahtavan pubikokemuksen. Voitti Texasilaiset kollegansa mennen tullen ja sen lisukkeena ollut garlic cole slaw oli niin taivaallista, että olisin voinu vetää sitä koko kulhollisen. Hinta oli vain $8,95, joten koko illan kokonaisuus oli aikamoinen bargain!

Saisiko olla olutta?

And the winner is...

Ihanasti ilmaistu kuvaus "Dark but light, Light but dark"

Sadepäivän palan painike. Bon Apetit!