Nuhanenä valloittamassa enkelten kukkulaa

Maanantai 22.9.2014

Mesquite, Arizona - Zion National Park, Utah

Ajetut kilometrit: 126km

5am, mitä hemmettiä me tehdään hereillä tähän aikaan?! Vielä parempi kysymys, miksi keuhkoni eivät ole hereillä? Miten ne ovat yön aikana ottaneet askeleen takapakkia ja rohisevat kuin huonolla kuuluvuusalueella oleva radiokanava, eikä henkikään meinaa kulkea. Voin kertoa, että ilman happea on aika ilkeä olo. Tämän kokemukseni perusteella en ole lähdössä lähiaikoina avaruutta asuttamaan. ARGH! Miksi tämä helvatun flunssapöpö löysi tiensä elämääni juuri nyt. Haluan esittää sille klassisen kysymyksen, Miksi juuri minä? Henkinen tsemppiääni onneksi kannustaa päässä; Mä vielä näytän tälle flunssalle, se ei saa minua lannistettua. Samaan aikaan järki liittyy realistina keskusteluun mukaan todeten, että kyllä tämä ehkä vähän masentavaa on. Päänsisäinen kaksisuuntainen persoonallisuushäiriö on jo heti aamusta vauhdissa.(Tai sitten vain todiste Inside out-piirretystä tuttujen päänsisäisten tunnehahmojen olemassaolosta. Joy ja Sadness ottamassa matsia heti aamusta.)

Heräsimme todellakin kukonlaulun aikaan ja pakkauduimme autoon. Huristeltuamme parikymmentä mailia, saavutimme Utahin osavaltion rajan ja siirryimme ajassa tunnilla eteenpäin Pacific time zonelta Mountain Time zonelle. Näppärää aikamatkustamista. Tosin tuona päivänä olisi mieluummin ottanut tunnin lisää päivään kuin menettänyt sen. Kyllähän te tiedätte, vähän sama fiilis kuin keväällä siirryttäessä kesäaikaan. Periaatteessa kivaa, mutta ensimmäisenä aamuna harvinaisen rasittavaa.

Ensimmäinen Utahissa vastaan tullut kaupunki oli Pyhä Yrjö, eli St George. Pysähdyimme siellä huoltoasemalle tankkaamaan. Ennen kuin Cory oli ehtinyt edes autoa sammuttaa, olin jo karannut ovesta ulos kohti huoltoaseman kahviautomaattia hullunkiilto silmissä. Zombi tarvitsi puolen litran kofeiinipitoista herätettä nimeltä kahvi :)

Yes, uusi osavaltio! Aamuvarhaisella St Georgessa hieman pöllähtäneenä (kuva on otettu ennen aamukahvia)

Lukiessani fantastista kirjaa nimeltä Unohtunut avain joka upotti Totanicin + muita historian mokia, törmäsin kiehtovaan faktaan St Georgesta. Tai no kiehtova on ehkä hieman väärä termi, kammottava lähempänä totuutta. Kesällä 1954 John Wayne kuvasi The Conqueror nimistä leffaa St Georgessa, joka sijaitsi vain 220 kilometrin päässä Yucca Flattsista, Yhdysvaltain ydinkoepaikasta Nevadassa. Tuulet toivat säänöllisesti radioaktiivista laskeumaa St Georgen alueelle. 32 kilotonnin pommin,  Dirty Harryn, räjäytyksen jälkeen St Georgen asukkaat aistivat omien sanojensa mukaan ilmassa jopa "oudon metallisen maun". Tuolloin ydinlaskeumasta ei osattu vielä huolehtia, joskin elokuvan kuvauksista on olemassa kuvia, joissa Wayne käsittelee säteilymittaria. Jotain epäilyksiä siis ehkä oli ilmassa. Kuvausten siirtyessä St georgesta Hollywoodin studioon, paikalle kuljetettiin Utahista 60 tonnia hiekkaa luomaan autenttista ympäristöä. Hiekka oli radioaktiivista, joten näyttelijät jatkoivat säteilylle altistumista studioillakin, kiitos Howard Hugesin, joka tuotti sekä leffan että hiekan. Leffa oli katastrofi monella tapaa. Itse filmi oli floppi, mutta suurin tappio alkoi näkyä näyttelijöissä. Jo muutaman vuoden päästä ensi-illasta, elokuvan tekemiseen osallistuneita henkilöitä alkoi kuolla syöpään. Vuoteen 1980 mennessä, 91 elokuvaan osallistunutta henkilöä 220 työntekijästä oli saanut syövän, 46 heistä menehtynyt siihen. Voi toki olla, että he olisivat muutenkin saaneet kyseisen sairauden. Omaan korvaan nuo määrät kuitenkin tuntuvat suhteelisen hurjilta.

Jos tartut pikku asioihin ja sinua jäi nyt mainitsemastani kirjan nimestä kaivelemaan, miten niin unohtunut avain, eikä jäävuori, muka upotti Titanicin, niin pikainen helpotus asiaan. Uppoamisyönä tähystysvuorossa olleella Frederick Fleetillä ei ollut käytösään lainkaan kiikaireita, sillä Titanicista Sounthamptonissa poistunut perämies oli unohtanut lähteissään palauttaa kiikarikaaapin avaimen. Jos avain olisi ollut, kiikarit olisi saatu kaapista esiin, Fleet olisi nähnyt tihrustaa pidemmälle, ja jäävuori olisi saatettu havaita ennenkuin siihen törmättiin. Ai miten niin pienet asiat eivät muka muuta historian kulkua...

Matkalla Zioniin ajoimme Virgin nimisen kylän ohi, jossa taitaa asua hieman omankäden oikeuksia kunnioittavaa väkeä. Kylä sääti vuonna 2000 lain, jonka mukaan jokaisessa taloudessa tuli olla ase ja ammuksia. Miten mahtava ja äärimmäisen amerikkalainen idea! Poikkeuksiksi hyväksyttiin ne, joilla ei ollut varaa ostaa asetta tai jotka eivät moraalisista syistä yksinkertaisesti pystyneet asetta talouteensa hyväksymään. Helpotuksekseni luin, että myös mielenterveyspotilaat ja tuomitut rikolliset jätettiin lain ulkopuolelle. Sehän vasta mielenkiintoista olisikin ollut, kun jokaisella hullulla olisi tullut olla ase käytössään. En tiedä kauanko laki ehti olla voimassa, ennen kuin tuomioistuin ei niin yllättäen kumosi lain voimassaolon. Voin vain sanoa, että tunsin oloni helvatun paljon turvalisemmaksi ajella niillä seuduilla, kun tiesin ettei jokaisella vastaantulijalla ollut asetta taskussaan. Etenkin, kun tuntui että oli vaarallista, että osa sai omistaa edes ajokortin. Eräs nuori nainen ajoi noilla main pitkän matkaa perässämme ajelehtien keski- ja reuna viivan välillä levottommasti. Syy? Hiustenlaittosessio, joka työllisti molemmat kädet.

Kuten niin usein näissä pioneerihommissa, ensimmäinen valkoihoinen, joka Zionin kanjonissa kävi, oli uskovainen. Hän oli mormoni ja nimeltään jotenkin tukkoiselta kuulostava Nephi Johnson. Vuosi oli 1854. Paiute intiaanit olivat pitäneet aluetta tuhansia vuosia kotinaan, mutta lopulta mormonien siirtokunnat alkoivat saapua alueelle. 1916 metodisti pappi ja mormoni piispa kiertelivät alueella nimeten useat puiston maamerkit. Angel's landind, Towers of the Virgin, Court of Pathriarcs... Jopa sana Zion on hieman uskonnollinen, se on muinaista hebreaa ja tarkoittaa pyhättöä.

Zionin vai pitäisikö sanoa Pyhätön portilla kyltit julistivat Campgrounds full, Eiiiiiiiiiiiiii... Epätoivoinen äänetön kirkaisu kaikui pääni sisällä sydämeni jättäessä lyönnin väliin. Uskalsin taas hengittää, kun Ranger kertoi kylttien olevan  paikoillaan edellisen illan jäljiltä, eivätkä reaaliaikaista tietoa. Helpotus, mikä ihana tunne.  Meidän ei tarvinnutkaan lähteä häntä koipien välissä etsimään teltallemme paikkaa muualta. Ranger kehoitti suuntaamaan auton nokan kohti South Campgroundia ja koittamaan onnea. Emme todellakaan olleet ainoita, joilla oli telttapaikan metsästys mielessä. Saapuessamme 100 paikkaiselle teltta-alueelle, käynnissä oli leikki nimeltä kuka nappaa telttapaikan. Meininki oli kuin lastenkutsujen legendaarisessa tuolileikissä, jossa musiikin soidessa kierretään tuolirinkiä ja musiikin päättyessä kaikki koittavat istua penkeille. Leikissä penkkejä on vähemmän kuin istujia, meidän Zion experiencessä vapaita paikkoja oli vähemmän kuin halukkaita telttailijoita. Siellä me kaikki ajelimme, sokkeloisella teltta-alueella ympyrää. Tunnelma oli kuin kyttäyskeikalla, jokaisen wanna be telttailijan koittaessa silmä tarkkana bongailla , koska joku edellisen yön majoittujista olisi poistumassa. Välillä edellä ajavat autot jäivät tien tukkeeksi odottelemaan toisten lähtöä, välillä urpo matkailuautoilija oli jumissa kaaransa kanssa liian tiukassa mutkassa. Eräät sovelsivat strategiaa, jossa repsikan paikalla penkkiä kuluttanut henkilö (99% nainen) hyppäsi ulos autosta kysymään telttailijoilta, olivatko he jo kohta lähdössä. Myönteisen vastauksen saadessaan he läimäisivät jo oman rekisteröitymislappunsa tolppaan, vaikkeivat edelliset olleet ehtineet vielä edes aamiaissämpylää haukkaamaan, poistumisesta puhumattakaan. Varsinaista Amazing Race meininkiä. Minä en ujona suomalaisena osannut olla lainkaan noin aggressiivinen.

Neljä kierrosta silmät pullollaan kaarreltuamme, löysimme sen,  THE SPOT oli paikka #86. Se oli täydellinen, tai no ainakin tyhjä, mikä oli siinä tilanteessa ehkä se ainoa merkitsevä kriteeri. Telttaa pystyttäessämme olin onnellinen ja lähetin hiljaa mielessäni kiitoksen jonnekin Universumiin edellisen illan turnausväsymyksestä. Ilman sitä emme olisi  hylänneet jälkikäteen ajateltuna typerää alkuperäissuunnitelmaamme ajaa posottaa Death Valleystä suoraan Zioniin. Kuten nyt tiesimme, Zionissa meitä ei olisi edellisenä iltana ollut odottamassa kuin masentava SOLD OUT kyltti. Kuinkahan monetta kertaa elämässäni lainasin edesmenneen Lost tv-sarjan tunnuslausetta Everything happens for a reason. Ympärillä käynnissä olevaa aamun hulinaa katsellessani tajusin, että 9.30am oli täydellinen aika saapua camp groundille. Edelliset majoittujat olivat pakkaamassa kamppeitaan kasaan ja poistumassa paikalta, joten uudet tulokkaat pääsivät napaamaan parhaat paikat päältä. Tämä strategia olisi hyvä muistaa tulevaisuudessa.

Nälän tunteeni on aamu-uninen, se ei ollut herännyt kroppani kanssa aamu viideltä. Kellon viisareiden huidellessa lähempänä puoli kymmenentä, nälkä oli jo kuitenkin valveilla vaatien pienen lapsen lailla huomiota.  Yleisen turvallisuuden vuoksi, mutustelimme telttapaikallamme aamupalan ennen kuin suuntasimme nauttimaan silmänruoasta, matkasta Angels landingille. Jostain syystä olen ehkä hieman (lievä understatement...) äreähkö nälkäisenä. En vain voi sille mitään. Ollessani nyt lähtökuopissa tekemään kauan kuolaamaani patikointireittiä Angels landingille, en halunnut ottaa riskiä, että kesken matkan olisin saanut alhaisesta verensokerista johtuvan ärrimurri kohtauksen ja Rangerit olisiva joutuneet taltuttamaan minut nukutusnuolillaan. Vaikka kuinka veri vetikin jo kohti uutta seikkailua, aamupalan puputtaminen oli pakollinen paha ennen kuin saimme poistua teltapaikalta.

Welcome to Zion National Park!

This is Zion!

Telttailemassa ei ollut pelkästään ihmisiä...

Zionin kansallispuisto on niitä, joissa oman auton joutuu jättämään joko puiston visitor centerille, teltta-alueelle, tai kaikkien puiston parkkisten ollessa täynnä, puiston ulkopuolelle Springdalen kylään. Päänähtävyyksille joutuu siis huristelemaan puistossa kiertävillä shuttle-busseilla. Hih, tämä on varmaan yksi niistä harvoista kerroista, kun amerikkalaiset joutuvat käyttämään julkisia kulkuvälineitä…

Grotton pysäkillä pomppasimme bussista pihalle ja suuntasimme kohti Angels landingin patikointireitin alkua. Ylitimme rauhallisena virtaavan Virgin-joen, jota katsellessa oli hieman vaikea kuvitella, että juuri se oli syyllinen kanjonin kaivertamiseen. Tuollainen pieni jokiko oli voinut saada aikaiseksi nämä ympärillä 600 metrin korkeuteen kohoavat seinämät. Päätin muistaa tuon ensi kerralla kun tuntisin itseni jossain asiassa vähäpätöiseksi. 

En usko, että tulen elämäni aikana tekemään toista yhtä henkeäsalpaavaa patikointia, kuin minkä tein Angels landingille. Näin ainakin uskottelen itselleni, kunnes seuraava uskomaton maisema aukeaa edessäni. Laakson pohjalla, niska kenossa kallion huipulle tiiraillessa oli vaikeaa uskoa, että matkaa olisi vain 4,4 km ennen kuin voisi sanoa seisovansa huipulla. Tuo kuulosti aivan liian helpolle, joskaan ei välttämättä näyttänyt sille.

Nyt mennään! Eikä ruokita matkalla oravia, ettei tule sakkoja...

Virgin joki, kanjonin luoja... Ei näytä kyllä kovin hurjalle.

Ja siinä se sitten siintää takanani, Angels landing, huippu joka oli pakko saavuttaa.

Alun switchbackit, nuo kalliossa siksak kuvion lailla kiemurtelevat neulansilmämutkat olisivat varmasti olleet lasten leikkiä, elleivät keuhkoni olisi olleet sairaslomalla ja nenäni tukossa vuotaen silti Niagaran putousten lailla. En käsitä miten tuo nenän ristiriitainen toiminta on edes mahdollista. Voin kylläkin kertoa, ettei se ole kauhean käytännöllistä, kun koittaa tehdä päivävaellusta vuoren huipulle. Odotin jo kauhulla kuinka näyttäisin punanenäiseltä Nessu-hirviöltä  saavuttaessani huipun. Sitä vauhtia nenäliinapino repusta hupeni matkalla...

Ensimmäiset switchbackit taivallettiin auringossa lämmön helliessä ihoa. Varjoisaan kanjoniin päästessä tuntui kuin joku olisi kääntänyt pattereista lämmöt pois päältä. Kirjoitin tuon lauseen matkapäiväkirjaani ennen kuin myöhemmin kuulin, että kanjoni on nimeltään refrigerator canyon. Jääkaappikanjoni, allekirjoitan tuon nimen. Kanjoni ei kuitenkaan kauaa varjoisuudellaan palelluttanut ennen kuin pääsimme toisille switchbackeille hikoilemaan. Nämä switchbackit ovat saaneet jotenkin söpötä kuulostavan nimen, Walters wiggles, joka auttamattomasti tuo mieleeni kuvan vaaleanpunaisesta possun saparosta. Possun hännällä ei kuitenkaan taida olla osa eikä arpaa tämän 21 mutkasta koostuvan osuuden nimeämisessä. Sen sijaan herra nimeltä Walter Ruesh, joka vuonna 1926 alkoi rakentaa patikointireittiä angels landingille, kuulostaa paljon realistisemmalle vaihtoehdolle nimen taustalla.

Kuvaa ensimmäisiltä switchbackeiltä. Polkua seuraamalla näkee, mistä päin laakson pohjaa matkaan lähdettiin.

Siinä olisi teille siksakkia... Ja ei kun kapuamaan...

Vihdoin varjoa, IHANAA!

Refrigerator canyonin viilentävässä varjossa, ahhh....

Ja sitten olisi vuorossa 21 switchbackia eli Walter's wiggles...

Walters wiggles johtaa Scott's landingille, josta alkaa se hauskin osuus, leikki kuoleman, tai no ainakin huolimattomuudesta mahdollisesti seuraavan potentiaalisen kuoleman kanssa. On mieletön tunne kiivetä kettingeistä kiinni pitäen kapeaa kalliota ylös korkeuksiin tietäen, että yksi horjahdus, yksi vääräsä paikassa väärällä hetkellä otettu valokuva, voisi syöstä sinut kalliolta satoja metrejä alas varmaan kuolemaan. En ole tyhmänrohkea, mutta tuollainen riski kiehtoi silti. Jossain määrin se sai tuntemaan itsensä samalla sekä haavoittuvaksi että haavoittumattomaksi. Tämä perinteinen, "eihän se nyt minulle voi sattua"- ajatus on niin voimakkaasti iskostettuna alitajuntaan, että se eliminoi kaikki turhat pelot. Silti sillä hetkellä kun olet hyvin lähellä reunaa ja alhaalla laakson pohjalla tiellä kiemurteleva bussi  näyttää kirpun kokoiselta, huomaat puristavasi kettinkiä tiukemmin ja pienikin horjahdus saa aikaan adrenaliiniryöpyn jonka seurauksena asetat seuravan askeleen entistä tarkemmin.

Angels landingille johtava kallioon muodostunut polku on kapea ja sillä on liikennöintiä molempiin suuntiin. Välillä tuntui kuin olisi pelannut twisteriä seisaaltaan koittaessaan päästää huipulta palaavia turisteja ohi kettingeissä kiinni roikkuen. Reitti etenee kapeaa vuoren harjaa pitkin. Välillä matkalla on hieman leveämpiä hengähdyskohtia, jotka tarjoavat järkyttyneille turisteille mahdollisuuden huutaa ääneen "What the hell I think I'm doing!?!" ja kääntyä korkeanpaikan kammossaan jalat hyytelönä takaisin kohti turvallisempia suuntia. Matkalla huipulle ei ole yhden ainutta aitaa estämään putoamista. Paikoittain ei ole edes kallioon pultattuja ketinkejä, joista voisi pitää kiinni, mikäli alkaa huippaamaan tai arveluttamaan oma eteneminen. Reitti ei todellakaan ole luotu kaikille. Kauhulla katselin, kuinka vanhemmat antoivat pikkumuksujen pomppia omia aikojaan eteenpäin kaukana vanhemmista. Varma resepti katastrofiin, mutta kai sitä aina voisi puiston haastaa oikeuteen omasta tyhmyydestään, jos muksu putoasi.

Jotkut turistit eivät jaksaneet kantaa reppuaan ylös asti, vaan jättivät ne puskaan piiloon Scott's landingille. Mahtaa olla mukava yllätys takasin palatessa huomata, että orava on käynyt pöllimässä repusta kaiken syötävän.

Kaide on hieman heiluvaa mallia ja polun paikan voit itse päättää, riippuen siitä, mihin kohti oma jalka parhaiten sopii...

Toisinaan joutui istumaan puskissa päästääkseen vastaantulijoita traililla ohi.

No nyt alkaa maisema olla kohdillaan!

Living on the edge...

Polku ei ollut turhan leveä. Yksi harha-askel sivun ja satojen metrien pudotus...

Ja ei muuta kun mäkeä ylös! Polulla patikoijat näyttävät muurahaisen kokoisilta,
jos edes niitä kuvasta bongaat...

Puun juuret toimivat loistavasti rappusina.

Nyt ollaan vähän niinkun puun ja kuoren välissä.
Isokokoiset ihmiset joutuvat käyttämään mielikuvitusta tai ryömimistaitojaan päästäkseen tästä ohi...

"Put your hands up in the air, put your hands up in the air..."

Viimeisiä metrejä viedään...

Kuten huomaatte, ei polun reunassa kaiteita, mutta kylläkin halvatun moinen pudotus.

Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, että Cory poti korkeanpaikankammoa. Tuo tuli selville vasta siinä vaiheessa kun olimme edenneet jo suhteellisen korkealle ja tuli ensimmäinen kohta, jossa kallion molemmat reunat avautuivat vieressäme jyrkästi alas pudotukseen. Herra teki tuolloin jotain, mikä näytti otteelta Pelastakaa sotamies Ryan elokuvasta. Hän heittäytyi maahan ja alkoi ryömiä hitaasti mahallaan kohti reunaa kurkistaakseen alas. Hmm... olisikohan ollut hyvä idea kertoa minulle tästä ennen kuin herra suostui lähtemään kanssani vuoren huippua valloittamaan... Ou well, fears are meant to be conquered, ja niin hän kai tekikin, sillä huipulle asti me etenimme.

Maisema huipulta oli kliseisesti, mutta auttamattoman kirjaimellisesti henkeäsalpaava. Näit kaikkialle laaksoon. Tällaiselle tavalliselle turistille fiilis oli varmaan sama kuin extreme seikkailijalle Mount Everestin valoitus. Tunsin itseni pieneksi mutta vahvaksi. Heräsi uskomaton kunnioitus ja ihailu luontoäitiä ja sen aikaansaannoksia kohtaan. Punainen Nessu-nenä ja rohisevat keuhkot unohtuivat hetkeksi kaiken sen kauneuden keskellä. Maisema oli toimivampi flunssalääke kuin asperiini ja yskänlääke yhdistettynä.

Operaatio nimeltä ryömi reunalle ja kurkista...

Matkailijoiden taieteoksia huipulla.

Siinä se on, kapea kallionharja, meidän tiemme huipulle. Näyttää paikoittain aikas hurjalle näin huipulta katsottuna...

Tasapainoilua vuoren harjalla. Ootko muuten koskaan kokeillut?

Sieltä me lähdimme liikkelle, laakson pohjalta.

Asioita perspektiiviin. Angel's landingin sivuprofiili, jossa punainen nuoli osoittaa
pieneen valkoiseen länttiin, joka on vuorikiipeilijä matkalla ylös. Ei ollu varmaan kuullut, että on niitä helpompiaki reittejä.

Matka alas oli tapahtumaköyhä, jos ei oteta lukuun vitsiä, jota monelle ylöspäin matkalla olevalle saattoi toistella. Juu matka ei ollut enää paljon, ja palkintona Victoria's Secretin enkelit keikistelisivät huipulla siivissään ja huikeissa alusvaatteissaan. After all, olihan paikka Angels landing. Vitsi taisi upota miehiin paremmin kuin naisiin.

Zionin alueella olisi olut vaikka mitä kivoja patikointipolkuja, mutta Angels landingin valloituksen jälkeen jalat eivät suostuneet yhteistyöhön pidempien matkojen osalta. Niinpä kävimme vain kurkistamassa miltä Temple of Sinawavalta lähtevä Riverside walk the Narrowsille näytti. Narrows olisi ollut mahtava hiking kokemus. Ei tallattuja polkuja, ei muiden jättämiä jälkiä, vain Virgin joki, jonka pohjaa pitkin edetään kapeaa kanjonia, jossa kalliot nousevat molemmin puolin ylös korkeuksiin. Joki toimii todellakin hiking trailina. Parhaimmillaan vesi voi ylttää kainaloon asti tai meininki voi mennä jopa uimahommiksi, riippuen vuodenajasta sekä sulaneen lumen ja sateiden määrästä alueella. Nyt syyskuussa vesi oli jo hyytävän kylmää emmekä olleet vuokranneet Springdalen kylästä tätä patikointia varten erikoiskenkiä tai kainaloon asti ulottuvia kalastajan housuja. Niinpä tyydyimme vain seuraamaan sivusta, kuinka väki lähti ja saapui joenuomaa pitkin. Minun vuoroni olisi ehkä sitten jonain kauniina päivänä tulevaisuudessa.

The Narrows on altis äkillisille tulville, jotka voivat tapahtua muutamassa minuutissa. Varoituskylttejä on syytä lukea ja noudattaa. Vaikka pilviä ei juuri sillä hetkellä näkyiskään taivaalla, voi kauempana sataa, joka vaikuttaa kapeassa kanjonissa virtaavan Virgin joen korkeuteen. Veden korkeus voi nousta jopa sekunneissa, sillä ympäröivä maaperä on pääsääntöisesti kalliota, joka ei ime vettä lainkaan. 

Riverside walk on polku, joka johtaa Temple of Sinawavan shuttle bus stopilta The Narrowsin hiking trailin alkuun.

Siinä se on, hiking trailin alku ja mahtava kokemus The Narrowsissa. 

Mulla on vahva tunne, että tämä orava on saanut turisteilta vähän jotain muutakin kun huomiota...
Ei taida $100 sakkovaroitukset elukoiden ruokkimisesta hirveesti tehota turisteihin.  

Death Valleyn hurmaa eli Saharaa ja suolaa...

Sunnuntai 21.9.2014

Death valley National Park, California - Mesquite, Arizona

Ajetut kilometrit: 480km

Aurinko armas nousi ja sadepilvet olivat poissa. Tunnollisten turistien lailla oli aika lähteä eksplooraamaan nähtävyyksiä. Death valley on itsepalveluaikaan siirtynty kansallispuisto, ah kuinka trendikästä. Puiston  sisäänkäynneillä ei näkynyt muista puistoista tuttuja entrance fee kojuja, joissa Park rangerit naama Naantalin auringolla jakelevat karttoja samalla kun ottavat pääsymaksuja vastaan. Kojujen sijaan erääseen tiensivun rakennukseen oli laitettu jonkinlainen, hyvin toimimattomalta ja antiikkiselta näyttänyt masiina, jonne saattoi luottokorttinsa tunkemalla lunastaa pääsylippunsa. Muutamasta saksalaisesta vesirajashotseilla varustetusta pissiksestä koostunut tyttöjengi katseli hetken aikaa konetta jatkaen lopulta matkaansa maksuja suorittamatta. Pummilla oli hieman liian helppo puistoa tutkailla. Tosin heidän puolustuksekseen myönnettäköön, että pääsymaksu on mahdollista maksaa  myös  Puiston Furnace Creekissä sijaitsevaan visitor Centeriin. Ehkä heistä tuntui hieman idioottimaiselta tunkea luottokorttiaan epäilyttävältä näyttäneeseen masiinaan ja päättivät mielummin poiketa visitor centerillä maksunsa hoitamassa.

Maksujärjestely on mielestäni suhteellisen oudosti toteutettu. Furnace Creekin visitor center on nimittäin kaikkien nähtävyyksien keskellä, kaukana puiston sisäänkäynneistä. Sinne päätyessään turistit ovat ehtineet koluta puistoa jo vaikka kuinka kauan ennen kuin maksun aika tulee. Siinä vaiheessa voikin ehkä jo miettiä, että tuleeko sen aika ollenkaan. Haluaisin kyllä nähdä ne tilastot, joista selviäisi moniko jättää puistomaksunsa maksamatta, ihan vain koska voivat. Mitään pääsymaksu lipuketta kun ei tarvitse ikkunaansa näytille laittaa, eikä niitä kukaan ainakaan aktiivisesti näyttänyt tarkistavan.

Ja tiedoksi teille kaikille, jotka tiedätte minut Roope-Sedän sukulaissieluksi, EI minä EN mennyt pummilla. En sen enempää Tuomas Kauhasen laulua noudattaen Tallinnaan kuin Death valleyn kanssalispuistoon. Tarkan markan tyttönä olin jo hyvissä ajoin ennen matkaa hankkinut Kansallispuistojen vuosipassin, jolla saan vierailla kaikissa USA:n kansallispuistoissa niin paljon kuin sielu sietää, välttäen yksittäiset puistokohtaiset pääsymaksut. Passi maksoi vain $80 ja oli loistava sijoitus. Käytännössä se maksoi  itsensä takaisin jo parin puiston jälkeen. Me like it!!

Päivä alkaa paljon jännittävämmin, jos leikkii heti aamu tuimaan olevansa Saharassa, mikä onnistuu mainiosti vaeltelemalla  hiekkadyyneillä. Jos haluaa hieman auteettisemman fiilikseen, kannattaa ottaa mukaan kameli, kietoa päähänsä beduiinihuivi ja olla koko aamun juomatta. Hiekkaa, kuumuutta ja hikeä riittää kyllä  paikan puolesta ihan omasta takaa luomaan tunnelmaa. Mesquite Flat sand dunes oli meidän aamumme Sahara. Sai luvan kelvata, oli sen verran monelle Hollywoodin filmiyhtiöllekin kelvannut. Googlen mukaan esim. Star warsien joitain kohtauksia on paikalla kuvattu, joskaan tuo ei innostanut minua sen enempää kuin pilaantuneen tomaatin löytäminen jääkaappini uumenista. Star warsista tulee mieleen vain Darth Wader, ja Darth Waderista taas lapsuuden ajan painajaiseni.

Dyynien parkkipaikalla komeili suuri STOP merkki, jossa todettiin ettei dyyneille juuri ollut asiaa aamu kymmenen jälkeen. Kuumuus nousisi tuossa vaiheessa turhan korkeisiin lukemiin, eikä kaikkien janoisten sankaria, Gari Grandia näkyisi pillimehuineen paikalla pelastamassa läkähtyneitä turisteja. Kellojemme viisarit näyttivät 8.30 ja jo siinä vaiheessa lämpötila oli ehtinyt hilautua mittarissa lukemiin +35c. Katselin kuinka typykkä toisensa jälkeen lähti dyyneille fläpäreissä, pikkuisissa farkkushortseissa ja bikinien yläosissa. Toivon mukaan olivat rasvailleet itseään joillain muulla kun pelkällä kookosöljyllä, aurinkon porotus tuntui sen verran polttavalta iholla. Aurinkorasvatuubini kylki julisti tavaran olevan SPF 50, mutta jo nyt, tunnin ulkonaolon jälkeen, tuntui ettei se riittänyt mihinkään. Cory, tyypillinen mies, ei paljon aurinkorasvoja huolinut. Hän tosin vetikin koko päivän pitkähiaisella paidalla ja farkuilla. Auringolta suojautumiskeinonsa kullakin. Olisikohan pitänyt ehdottaa hänelle ehkä hieman viileämpää vaihtoehtoa, jotain täyspitkää arabialaiskaftaania ja Sahara kokemukseni olisi ollut uskottavampi.

Ei vaatinut kuin 10 minuuttia dyyneillä tarpomista ja meitsi oli hikoileva keitetty rapu punaisine poskineen. Aurinko paahtoi ylhäältä ja hiekka hohkasi lämpöä alhaalta. Olin täydellinen ihmisvarras luonnon omassa uunissa. Aloin jo kaivata Gari Grandia.Oman läkähdyttävän kokemukseni myötä voin hyvin ymmärtää dyyneillä asuvia eläimiä. Kesällä dyynien pinta voi ystävämme auringon ansiosta lämmetä +93c asteiseksi! Ei ihme etteivät elukat paljon itseään niissä asteissa grillaa vaan hipsivät ennemmin yöllä dyyniluikerteluilla.

Onneksi on varoituskyltit ja rannekellot...niin ja jo nyt punertava otsa...

Tässä sitä grillataan arsetta aidossa dyynissä...

Joku on käynyt romanttisella kuutamokipittelyllä dyynillä...

Olipa kerran elävä puu...Nyt vaan hemmetin nätti valokuvauskohde...

Mesquite Flatsin dyynit ovat vain 40-43m korkeita. Syrjemmällä puistossa löytyisi 180-210 metrisiä versioita. Itselleni 40m hiekkaa jalan alla oli ihan riitävä määrä, etenkin kun raahasin osaa siitä puoli päivää mukanani  pitkin kansallispuistoa. Niin no kuka käski mennä tekemään kärrynpyörän dyyneillä. Klamydia saattoi aikoinaan laullaa, kuinka Simppa oli kukkona tunkiolla nilkkoja myöten sonnassa, mutta minä olin kukkona dyyneillä ranteita myöten hiekassa. Aurinkorasvainen, hieman hikinen iho liimaa kauhean näppärästi hienon hienot hiekanjyväset tiukkasti ihoon kiinni. Ja kyllä, ne eivät ihan hetkessä halua sinusta irtoutua, vaikka kuinka koittaisit niitä kädellä pois pyyhkiä. Ovat siinä mielessä samanlaisia kuin huonot muistot, haihtuvat vain ajanmyötä kulumalla.

Ajellessamme kohti Furnace Creekiä, näimme ROAD CLOSED-kyltin toisensa peräänn. Nähtävyyksille johtavia sivutietä oli suljettu edellisen päivän ukkoskuurojen jäljiltä. Hiekkatiet olivat muuttuneet mutavelliksi maan imukyvyn ollessa hieman kateissa. Ristin sormeni, etteivät haluamilleni nähtävyyksille johtavat tiet olisi kokeneet samaa puuroutumiskohtaloa. That would be so unfare...

Olen tunnestusti todella suuri golf-fani (tässä kohtaa pidän ylhäällä suurta SARCASM-kylttiä). Ja mikäpä sen parempi tapa näin kirkosta eronneena henkilönä viettää sunnuntai aamupäivää kuin suunnata itsensä Paholaisen golfkentälle. Ajattelin kylläkin itsekseni, että sarkasmi-kylttiä on sekin henkilö pitänyt ylhäällä, joka on Devils Golf coursen nimennyt. Kyseessä on nimittäin aava suola-alue Kuoleman laakson pohjalla. Paikan nimeäjä ei ilmeisesti halunnut tulla muistetuksi historian kirjoissa, sillä hänen nimensä ei ole tiedossa. Paikkaa on alettu kutsua Devil's Golf courseksi 1934 julkaistun Death Valleyn kansallismonumentin (kansallispuisto paikasta tuli vasta 1994) opaskirjasen lauseen mukaan, jossa julistettiin “only the devil could play golf on such rough links.” Paikan nähtyäni voin allekirjoittaa kommentin, vaikken itse golfia pelaakaan. Sen verran olen kuitenkin kentillä muiden seurana vaellellut, että voin taata yhden sun toisen tutun susta lentelevien ärräpäiden määrän olevan tähtitieteellinen, jos tuonne koittaisivat mailojen ja pallojensa kanssa eksyä. (Niin, myönnetään nyt vielä, että Death valleystä löytyy oikeakin golf kenttä, jos mielii tukahduttavaan autiomaahan valkoisine palloineen pelaamaan. Ekologistako? No ei todellakaan, mutta minkäs teet. Turistien mielihalut menevät nykypäivänä ohi taloudellisuuden ja käytännöllisyyden.)

Devils golf courselle on päällystetyltä päätieltä 2 km. Nähtävyydelle johtava hiekkatie luo illuusion kuin tie ei päättyisi mihinkään. Kaikki ympärilläsi on tasaista, ajelessasi eteenpäin kuvittelet, että voisit jo kohta nähdä päämäärän. Ennen kuin maisema ehtii muuttua, oletkin jo perillä. Autosta noustessasi silmiesi edessä aukeaa näkymä, joka tuo mieleen juuri kynnetyn pellon, jonka mutakökkeröt pakkanen on jähmettänyt  ja luontoäiti sirotellut niiden pinnalle lunta. Todellisuudessa edessäsi avautuu ilmaan haihtuneen Lake Manlyn pohja. Se, mikä silmissäni näytti lumelta on suolaa, joka koostuu mineraaleista, joita Manlyn vesi aikoinaan sisälsi. Järven haihtuessa mineraalit ovat jääneet järven pohjalle kuin kalat kuivalle maalle.

Parkkipaikan reunalla törmäsimme jälleen uuteen varoituskylttiin.
                     "walking on the devils golf course is very difficult. 
                     A fall coud result in painful cuts or even broken bones."
Ensireaktioni oli väistämättä, että kyltti oli laitettu paikalle yksinkertaisia Amerikkalaisturisteja varten, etteivät he pääsisi haastamaan puistoa oikeuteen, jos vahingossa koheltaisivat ja kompastuisivat. Kas kun ei ollut vielä lisätty, että ethän juo samalla liian kuumaa kahvia ja laita kissaasi mikroon kuivumaan kun vaeltelet vaarallisella Devils Golf coursella.  Edettyäni muutaman metrin "mutakökkeröiden" joukossa, olin raapinut jalkaani täyteen naarmuja ja uskoin jo itsekin kylttiä. Kökkäreet olivat kovia kuin kivet ja niiden pinnalle kerrostunut kovettunut suola muodosti hiekkapaperimaisen raapimispinnan. Kökkäreet olivat vieri vieressä, joten niihin meinasi väkisinkin törmäillä, ainakin jos koitti kävellessään ottaa vauhdissa valokuvaa.Valkoinen kökkäreiden pinnalla kimallellut suola, oli kuin pakkaspäiväinen metallitanko. Teki mieli kokeilla sitä kielellä, vaikka tiesikin, että lopputulos tekisi kipeää. Hillitsin himoni, hallitsin haluni ja kahlitsin kieleni enkä kokeillut, kuinka suolaiselta suolaköntit olisivat maistuneet. See, I can be an adult about things!

Ja missäs sinä vietit sunnuntaisi?

No missä se nähtävyys nyt oikein on?

No niin, johan löyty golfkenttä minun makuuni.

Saiskos olla suolaa?

Seuraava etappi oli Bad water basin, joka ei lopulta ollut oikeastaan kummoinen nähtävyys. Vain tasaiseksi tallattu suolapolku keskellä laaksoa. Pakkohan tuo USA:n matalin kohta oli silti käydä katsomassa, kun tänne asti kerran oltiin tultu. En halua dissata paikkaa, monelle tuo on varmasti elämys. Itse odotin vain jotenkin näkeväni South Lake Ayren kaltaisia suuria valloittavia suolalauttoja. Guess I was wrong, eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Siinäkin on haittansa, että on ehtinyt kiertää maailmaa ja nähdä paljon. Vertailukohtien lisääntyessä uudet paikat eivät enää välttämättä saa aikaan samaa WOW-faktoria kuin aiemmin nähdyt.

Nimien takana on usein tarina, eikä Bad water basinkaan tästä poikkea. Eräs aluetta aikoinaan kartoittanut maanmittaaja ei saanut muuliaan juomaan bad waterilla sijainneesta lähteestä. Mies raapusti karttaansa lähteen kohdalle, että se sisälsi "pahaa vettä" ja nimi jäi historiaan. Lähteen vesi ei ole myrkyllistä, mutta helkkarin suolaista ja ikivanhaa. Suurin osa lähteen täyttävästä vedestä on alunperin ollut satojen mailien päähän Keski Nevadan vuorille jääkaudella satanutta lunta, joka on vuosien kuluessa raivannut tiensä läpi kalkkikivisten vuorien pohjavesikerrokseen ja kulkeutunut pohjavesikerrostuman kautta tälle alueelle. Veden noustessa lähteessä pintaan, maan kerrostumista liukenee siihen suolaa, mikä tekee vedestä juomakelvotonta. Juomakelvottomuus ei kuitenkaan tarkoita asuinkelvottomuutta, ja lähteessä asusteleekin yksi Death Valleyn harvinaisimmista eläimistä, Badwater snail. Näitä pikkuruisia kotiloita tavataan vain muutamista Death Valley Salt flatsien reunamilla sijaitsevista lähteistä.

Jos Bad Water basinillä kävely ei minuun suurta vaikutusta tehnytkään, niin opettavaista se ainakin oli. Päivän anti: Älä ikinä seiso kyltin takana pelkkä tuubitoppi päällä ja pikkushortsit jalassa. Voit päätyä sivullisten turistien kuvaamaksi niin, että näytät tönöttävän kyltin takana alasti.

Memo to myself: Älä seiso kyltin takana vähissä vaatteissa...

Bad Water basin ja suolainen lähde.

Jaa tälläsessäkö lätäkössä se badwater snail asustelee? No ei ole korkeat vaatimukset asunnolta...

Opastustaulun kuva oli komeampi kuin totuus...

At the lowest point of my life in USA... 85.5 metriä merenpinnan alapuolella. 

Punainen nuoli osoittaa kalliossa komeilevaan kylttiin, joka julistaa, missä kohtaa ollaan merenpinnan tasolla.

Suomalaiset rakastavat lämpöä, mutta kun lämpöasteet kipuavat yli +40c on suomalainenkin hyvin tytyväinen, että voi ihailla maisemia välillä myös ilmastoidusta autosta käsin. Artist drive sopii loistavasti tähän aktiviteettiin ja on nynnyjen autoversio vuoristoradasta, jossa kurvailet ylös alas oikealle ja vasemmalle tien kimurrellessa mineraalien värjäämien kallioiden keskellä. Artist palette on tämän tien varrella se pakollinen pit stoppi. Toisin sanoen hyppää sillä kohti ulos ilmastoidusta kaarastasi ja hämmäste mineraalien värjäämiä kukkuloita.

Artist drive

"Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki yhdesä kulkien..."

Saiskos olla vähän luonnollista väriä elämään?

Visitor center, tuo jokaisen puiston pakollinen pysähdyspaikka, oli meillä vielä käymättä. Suuntasimme auton nokan siis kohti Furnace Creekiä. Furnace Creek on pieni kylä keskellä Kuoleman Laaksoa. Uskokaa tai älkää, mutta siellä asuu ihmisiä, noin niinkun vuoden ympäri, ihan pysyvästi. Jonkin nettisivun mukaan (en sitten laita päätäni pantiksi tämän lukeman todenperäisyydestä, mutta tuskin se nyt älyttömästi heittää) jopa 525 henkeä kutsuu paikkaa kodikseen. Lähes kaikki heistä ovat töissä Kansallispuiston tai siellä sijaitsevan resortin leivissä. Lukiessani artikkelia asukkaiden elämästä ja kokemuksista, sairasta kyllä, minulle tuli pakottava tunne raapustaa työhakemus ja lähettää se johonkin laakson yrityksistä.  Järjettömyyteni juontaa luultavasti omista kokemuksistani. Se, miten ihmiset kuvailivat iltaisin katselevansa spektaakkelia nimeltä upeaa tähtitaivas, toi mieleeni oman aikani Australian Outbackillä. Toteamus, ettei rahaa voi käyttää muuhun kuin säästöpossun täyttämiseen, vapaa-ajan rientojen ja ostosmahdollisuuksien ollessa olemattomat, muistutti siitä, kuinka ihanan stressitöntä elämäni Victoria Riverillä, keskellä ei mitään oli. Noh, itse asuin silloin kyllä vielä kauempana sivilisaatiosta, kuin mitä Furnace Creekiläiset. Minulla lähin, hyvin kälyinen paikka ostoksille oli 2,5h ajomatkan päässä. Furnace Creekiläisten lähimpään shoppailupaikkaan, Pahrumpiin Nevadaan, on vain tunnin ajomatkan. Mitä Pahrumpin, tuon kaksien liikennevalojen kylän shoppailumahdollisuuksiin taas tulee, itse löysin sieltä bikinien alaosat. Saman sarjan yläosat olivatkin jääneet käteeni jo puolivuotta aikaisemmin Dallasissa. Ei siis ihan turha paikka, jos Walmart riittää täyttämään vaatekaapin sisällönhankkimisstrandardit.

Saapuessamme visitor centerille hämmennyin parkkipaikalla. Pakolliset invaparkkipaikat olivat saaneet rinnalleen kysymyksiä herättävät "Fuel efficient parking only" kylteillä varustetut parkkiruudut. Millä standardeilla määritetään, että viivojen väliin parkkeerattava kulkupeli on fuel efficient? Olivatko nämä ruudut tarkoitettu Tesloille, hybrideille, hevosille vai kenties toisesta galaxista vierailulle saapuville UFO:ille? Google toki antoi sivutolkulla tietoja aiheesta kun jälkikäteen tätä pulmaani aloin ratkomaan...(Liikaa tieteelistä tekstiä ja osavaltioiden välisiä eroja, jotta alan tähän sitä selostamaan, google it, jos alkoi asia vaivaamaan :D ) Visitor Centerissä olisi ollut kaikenlaista nippelitietoa tarjolla, mutta meille se oli vain viilentävä hengähdyshetki ja netinkäyttö tauko (kiitos ilmaisen Wifin), unohtamatta missiotani ostaa jokaisesta kansallispuistosta retrohenkinen postikortti.

Death Valley on laaja ja autolla ajellessa kertyy nopeasti mittariin kilometrejä kuin huomaamatta. Olin koittanut vältellä ettemme olisi joutuneet tankkaamaan Furnace Creekissä, mutta pikaiset kalkulaatiot osoittivat tuon toiveen mahdottomaksi. Ellemme haluaisi bensan loppuvan keskellä autiomaata ja työntää autoamme seuraavalle, hieman halvempaa bensaa tarjoavalle huoltoasemalle, meidän olisi pakko tankata Furnace Creekissä. Niinpä kurvasimme bensa-asemalle ryöstettäväksi. Kun on tottuntu maksamaan bensasta keskimäärin $3,9 gallonalta, tuntui  $5,25 gallonalta samalle kuin olisi koittanut juoda raakaa vodkaa suoraan pullosta. Se kirpaisi ja oksetti, mutta siitä selvisi hengissä ja vannoi ettei enää koskaan tekisi niin.

Mä harrastan taloudelista ajoa, tarkoittako se, että harrastan myös taloudellista parkkeeraamista? 

Tilastotiedettä Furnace Creekin visitor centeristä. 

Ajellessamme pois puistosta, matkamme varrella oli jäljelä vielä kaksi kohdetta, joissa vaadin Corya pysähtymään. Zabriskie point osoittautui henkilökohtaiseksi suosikikseni puistossa. Hurmaavia kumpuilevia pinnanmuotoja, jotka olivat osittain värjäytyneet ihanasti mineraalien voimasta. Näytti siltä kun joku olisi vatkannut kunnon sokerikakkutaikinavaahdon ja kaatanut sitä maisemaan niin että taikinan osuessa maahan, se olisi välittömästi jähmettynyt luoden pehmeitä kukkuloita.

Näköala paikka Dante's viewlla oli omasta mielestäni vähän ylimainostettu. Olihan se mukiin tai vaikka saaviinkin menevä maisema, jossa kelpasi  jalopeno-lounasleipänsä syödä, mutta olen nähnyt parempiakin maisemia elämäni aikana. Ehkä se, että olimme nähneet edellisenä pävänä samantyylisen maiseman  laakson vastakkaiselta puolelta, osittain haalisti näkymän hohtoa. Toki pitää myöntää, ettei usein tule vastaan paikkaa, missä voit kääntyä 360° ja nähdä ympärillä avautuvan maiseman 100 mailin päähän. 40km meno-paluu ajomatka Dante's viewlle vain ok-maisemaa pikaisesti vilkaisemaan, ei meidän kohdallamme ehkä ollut järin järkevää, mutta tulipahan tehtyä.

Zabriskie point ja kurttuiset kukkulat

Pinnanmuodostumia Zabriskie pointilla

Dante's view ja sämpylän pituisen tauon paikka!

Ajellesamme pois puistosta, tunsin kuinka epämiellyttävä, kuumottava tunne eteni kasvoillani. Yes, lisäilyistä huolimatta SPF 50 aurinkorasvani oli pettänyt luottamukseni. Hemmetin hemmetti. Ainoa lohduttava asia oli miettiä, missä kunnossa ne bikineillä ja farkkushortseilla päivän puistossa avoautolla palloileet turistitypykät olivat.

Olimme alunperin suunitelleet ajavamme yöksi Zionin kansallispuistoon Utahiin. Ajomatkaa olisi Death Valleystä tullut melkein 500km, ja illan hämärtyessä turnauskestävyytemme loppui Nevadan ja Arizonan rajalla, 120km ennen kaavailtua päätepistettä. Kohdallemme osunut Mesquite oli kaupunki, joka vilisi halpoja casino-hotelleita. Luojalle kiitos uhkapelureista, heidän addiktionsa ansiosta saimme halvan huoneen Virgin River casinosta. $38 hinta ei räjäyttänyt budjettiamme ja suihku tuntui taivaalliselta hikoiltuani päivän aikana lievästi liioiteltuna varmaan 200 liraa. Illan kruunasi vielä se, että Cory heittäytyi herrasmieheksi ja tarjosi minulle gourmet päivällisen, tai siltä se Mäkkärin burgeri jääkylmän Cokis-Dr Pepper risteytyksen kanssa maistui.

Thank you and good night, Mesquiten dirt cheap yösija.