Matkalla Grand Canyonin syövereihin

Perjantai 26.9.2014

Grand Canyon National Park

Olin aamulla pöyristynyt. Miten ihmiset heräävät jo viideltä aamulla teltta-alueella kolistelemaan? Vai oliko tämä nyt sitä Early bird gets the worm meininkiä ja kaikki koittivat napata madon olemalla ensimmäisinä kanjonin reunalla. Eiköhän sitä komistusta nyt sen verran ole kilometri tolkulla tarjolla, että jokaiselle halukkaalle jokunen metri löytyy. Pitääkö sitä haluta jo ennen auringonnousua se tonttinsa vallata. Käsitän kyllä vielä ne aikaiset nousijat, jotka ovat vaeltamassa kanjonin pohjalle. Tuohon touhuun menee kiitettävästi aikaa, ja olisi kiva ehtiä alhaalla katsella paikkoja ennen kuin seuraavana päivänä lähtee rääkillä kapuamaan takaisin ylös. En kuitenkaan puhu nyt mistään yhdestä tai kahdesta aamuvirkusta ihmisestä vaan tyyliin puolesta teltta-alueesta! Ja aivan varmasti puolet teltta-alueestamme ei ollut matkalla kanjonin pohjalle. Siitä voin pistää pääni pantiksi.

Kuuden aikaan koiratkin alkoivat jo haukkua ympäriinsä. Daah, eivätkö nekään käsittäneet, että osa haluaisi vielä  tuohon aikaan nukkua. Olivatko maailmankirjat aina näin sekaisin Grand Canyonilla? Mather pointilla shuttle bussiin noustessamme aikaisten nousijoiden mysteeri selvisi. Minun kelloni näytti aikaa 8.20 am, bussin 10 am. En keksi muuta selitystä kuin, että jossain vaiheessa kelloni nuppi on tarttunut johonkin kiinni, noussut ylös ja pysäyttänyt kelloni tunniksi ja neljäksikymmeneksi minuutiksi, ennen kuin nuppi on  napsahtanu takaisin paikoilleen. Hämmentävä kysymys kuuluukin, että missä vaiheessa noin on tapahtunut? Kuinka pitkään olin elänyt elämääni melkein 2 tuntia jäljessä muista?

South Kaibab trail oli meidän päivämme päämissio. Olin hyvin innoissani tulevasta patikoinnista. En kuitenkaan  niin innoissani, että olisimme painelleen koko matkan South Kaibab trailia alas kanjonin pohjalle ja jatkaneet Colorado-joen ylityksen jälkeen North Kaibab trailia ylös kanjonin pohjoisreunalle, mikä sekin olsi ollut mahdollista. 33 kilometriä ei nyt vaan ollut se määrä, jota olimme ajatelleet Grand canyonilla yhdellä patikoinnilla tallata. Sitä paitsi, Pohjoiselta reunalta olisi joutunut kävellä ne samat 33km takaisin, että olisi päässyt omalle autolle. 342 kilometrin taksimatka tietä pitkin Kanjonin pohjoselta reunalta takaisin eteläisellä reunalla sijainneelle teltta-alueelle, jossa automme odotteli, olisi tullut turhan tyyriiksi. Näin ollen tyydyimme perus maukka patikoijina kävelemään South Kaibab trailia vain about 4 km alas ja 4 km takaisin ylös, sillä, kuten varoitustaulut matkalla julistivat, what goes down must come up.

Kiitos varoituksesta!

Grand Canyon on täynnä varoituskylttejä, jotka harvinaisen selvästi ilmaisevat, että ei kannata haveilla saman päivän aikana kipaista kanjonin pohjalle ja nousta takaisin. En sano etteikö se olisi mahdollista. Jotkut tuota hulluutta kyllä harrastavat, mutta aikamoinen maratoonari täytyy olla, jotta tuo on mahdollista. Internetin ihmeellisen maailman mukaan, joku mies on jopa kipaissut eteläreunalta pohjoisreunalle ja takaisin 6 tunnissaja 22 minuutissa. Päätähuimaava aika. Joskin maisemista on turha olla kuvitellut nauttia tuossa vauhdissa.

Mielestäni milenkiintoisimman Rim-to-rim, tai R2R kuten lyhenne menee, ennätyksen hallussapitäjä on ollut 80-vuotias mies. Tavallisesti tuossa iässä tehdään ennätyksiä lähinnä kiikkustuolissa hurjastelulla, mutta jonkinlaiseksi patikointilegendaksi Grand Canyonilla eläessään noussut Maverick Gaudgreau ei tyytynyt keinutuoleihin. Vuonna 2006 Maverick oli täyttämässä kunnioitettavat 80. Mikäpä sen soveliaampaa, kuin tehdä iästään teemanumero vuodelle ja ylittää Grand Canyon 80 kertaa. Hyvä tavoite, parmepi lopputulos. Maverick suoritti lopulta 106 ylitystä. Koko vuoden ajan, kaksi kertaa viikossa Maverick vaelsi South Kaibab trailia alas, North Kaibab trailia ylös ja samaa reittiä takaisin eteläreunalle. Edestakaiseen ylitykseen kului 3 päivää, hän lepäsi päivän tai kaksi ja lähti taas uudelle ylitykselle. Kuulostaa hullun puuhalta ja ilmeisesti olikin. Vuonna 2009 Maverick ampui kotonaan Grand Canyonilla ensin nukkumassa olleen vaimonsa, kapusi tämän viereen sänkyyn ja päätti sen jälkeen omat päivänsä. Näin Maverickin tuli suoritettua myös toisenlainen ennätys, murha-itsemurha Grand Canyonilla.

Musta toi tyypin ilme kuvaa enemmänkin sitä tunnetta, kun on kaukana kotoa ja muistaa jättäneensä uunin päälle,
kuin sitä että olisi väsynyt ja ihan loppu vaeltamisesta...

Kiitos tästä illustraatiosta. Näyttää kylläkin ehkä hieman enemmän karapulaiselle turistille
kuin lämpöhalvauksesta kärsivälle patikoijalle. 

Mutta hulluista yrityksistä takaisin meidän tavallisten kuolevaisten patikointiin, joka äskeiseen verrattuna tosin kuulostaa aika laimealta. Koska South Kaibab trail alkoi laskeutumisella (Grand Canyonilla kaikki patikoinnit alkavat ylhäältä kanjonin reunalta, ellet sitten ole Kroisoksena lentänyt helikopterilla kanjonin pohjalle tai ilmaantunut sinne Colorado-jokea pitkin venellä tai lautalla) olisi ollut helppo tarpoa innoisaan liian pitkälle. Meno alamäkeen tuntui niin helpolle mieleenpainuvia maisemia katsellessa. Heti laskeutumisen alkuun oli muutamat Angels landingiltakin tutut switch backit, joissa pientä haastetta asettivat mukavasti pitkin polkua miinoitetut muulin lantaläjät. Muulit käyttävät South Kaibab trailia reittinään alas pohjalla sijaitsevalle Phantom Ranchille, jossa turisteilla on mahdollisuus yöpyä. Muulit kuljettavat Phantom Ranchille ruokaa ja muita tarvikkeita ja tuovat ylös tullessaan paluupostina mm.pyykkiä. Jos haluaa olla laiskahko ja ehkä hieman masokistinen turisti, voi jalkojensa sijaan kipeyttää peppunsa varaamalla ratsastusreissun, jossa muulilla laskeudutaan alas Phantom Ranchille, yövytään kanjonin pohjalla ja palataan seuraavana päivänä takaisin ylös. Kuulostaa ehkä helpolle tavalle käväistä alhaalla kurkkaamassa Colorado-jokea, mutta takaan, että se syö mukavasti sekä rahapussia, että peppua. Tuosta ilosta että saa häntäluun alueensa hierrettyä auki ja pakaransa aroiksi, saa pulittaa noin $550. Sen lisäksi, että on masokistinen, seikkailunhaluinen ja omistaa paksuhkon rahapussin, tarvitsee olla myös äärimmäisen tehokas suunnittelemaan elämänsä vuodeksi eteenpäin. Muuliratsastuksen pystyy varaamaan 13 kuukautta ennen h-hetkeä ja nuo vaellukset ovat kansallispuiston nettisivujen mukaan hyvin suosittuja ja täyttyvät nopeasti.

Shit happens, ainakin muuleilla keskellä polkua...

Let's mennään!

Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä Grand Canyonia luotu yössä. Kanjonin muodostanut eroosio on tapahtunut viimeisten 5-6 miljoonan vuoden aikana, geologian kannalta katsottuna silmänräpäyksessä. Maapallolla on hieman meitä ihmisiä pidempi ajantaju. Kanjonin seinämien vaihtelevat värisävyt selittyvät eri kerrostumilla, jotka ovat muodostuneet monimuotoisten olosuhteiden vallitessa kanjonin alueella viimeisten 2 miljardin vuoden aikana. Kyllä, kanjonin pohjalla on 2 miljardia vuotta vanhaa kivimateriaalia. Siellä jos missä voisi tuntea itsensä nuoreksi. Olen koittanut lukea noista kerrostumista, mutta jotenkin aina meinannut nukahtaa kesken tylsien tieteellisten selitysten. Esko Valtaoja, tuo viisas ennen niin parrakas mies, onnistui kuitenkin mielestäni tiivistämään asian ymmärrettävän täydellisesti kirjassaan Kaiken käsikirja. Niinpä en koita pistää Eskoa paremmaksi, tyydyn sen sijaan lainaamaan lyhennellen häntä:

Grand Canyonilla vastaan tulee värikäs oudon niminen kerrostuma toisensa jälkeen, aina kun olemme ehtineet kulkea tovin: punaista, purppuraa, harmaata, keltaista. pinkkiä, ruskeaa. Laskeudumme alas halki maapallon historian, kohti mustanpuhuvaa Vishnu Schistia, liuskekerrostumaa, joka parin miljardin vuoden ikäisenä on lähes Suomen kallioperään verrattava muinaismuisto. Paleontologin tarkka silmä voisi varmaan löytää fossiileja lähes pystysuorista kallioseinämistä. 

Kaibab-kalkkikivikerrostuma, 250 miljoonaa vuotta vanha, voi silsältää merieläinten fossiileja. Silloin tässä on täytynyt lainehtia valtameri. Toroweap hiekkakivikerros voi pitää sisällään koralleja ja merililjoja sekä merenrannan eliöitä 260 miljoonan vuoden takaa. Coconino on 270 miljoonan vuoden ikäistä hiekkakiveä vailla fossiileja, silloin tämä alue oli hiekkaerämaata. Hemit liuskekivikerros muodostui 280 miljoonaa vuotta sitten, aikana, jolloin alueella oli matelijoita ja suokasveja. Redwallin kalkkikivestä löytyvät ensimmäiset, tai paremminkin viimeiset trilobiitit, muinaismerien valtiaat. Ja lopulta Vishnu Schist ja Colorado-joen vihreät kuohut, kolmen tunnin ja kahden miljardin vuoden kävelyn päätteeksi. 

Esko on ehkä ollut reipas laskeutuja, sillä itse en kameran räpsimisen ohessa ehtisi kolmessa tunnissa  Coloradolle asti laskeutumaan. Sitä paitsi rakastan liikaa pällistellä ympäröivä maisemia, imien sisääni jokaisen hetken, tutkaillen jokaisen kuolleen puun, jotta lähtisin pikakiitämään ohi mahdollisten mielen syövereihin tallentuvien muistojen. Niinpä kerrostuma toisensa jälkeen vaihtui meillä maisemassa huomattavasti Eskoa hitaammin.

Ensimmäinen laajempi näkymä kanjoniin tuli vastaan kohdassa, jossa komeili kyltti Ooh aah point. WOW,mikä nimi näköalapaikalle. Olikohan nimeäjä kenties törmännyt paikalla pariskuntaan, jonka roihuava intohimo on yllättänyt kesken vaelluksen ja pakottanut lisääntymispuuhiin, vai muistuttaako nimi yksinkertaisesti vain niitä huokaisuja, joita ihastelevien tuiristien suusta paikalla automaattisesti livahtaa. Niin tai näin, annan täydet 10 pistettä Ooh aah pointille sekä nimen luovuudessa, että maiseman tasossa.

Ja nyt kaikki yhtä aikaa, sanotaan ääneen Ooh Aah...

Tieteellinen mysteeri. Colorado-joki on kaivertanut kanjonin. Ovatko nuo pikkukivet ajautunet tuonne kallionkoloon silloin, kun joki on ollut tällä korkeudella ja asettanut kivet sinne? Montako miljoonaa vuotta kivet siis ovat maisemaa katselleet? Kyllästyttääköhän niitä se koskaan?

Suurin osa kanssamme samoihin aikoihin South Kaibab traililla tarponeista turisteista kääntyi Cedar Ridgen kohdalla ympäri ja palasi takaisin ylös. Tuolla kohtaa matkamittari näytti 1,5 mailia. Cedar ridge on siitä mukava paikka, että siellä on vessa. Jos hätä yllättää sinut milloinkaan muulloin South Kaibab traililla, ainoa vaihtoehtosi on puskapissa, tai Australialaisittain todettuna to see man about the dog. Tosin polulta ei pääse pahemmin sivuun eikä sen varrella ole juurikaan puskia, eli suhteellisen julkinen housut kinttuun episodi saattaa tulla, jos et osaa ajoittaa vessahätääsi Cedar Ridgelle. Ujona suomalaisena en halunnut julkisia "hei tsekatkaa mun pepaa" esityksiä, joten ajoitin tarpeeni oikein (tai vain hikoilin kaiken nesteen itsestäni pihalle) ja hyödynsin Cedar ridgen vessatiloja. Tosin pöntölle mennessäni olin hieman hämmentynyt. Seinälle oli kiinnitetty kyltti, jossa kerrottiin, mitä kuivakäymälän pönttöön sai ja Ei saaanut heittää. Hmmm... tunsivatko turistit ihan oikeasti tarvetta tunkea pyjamansa pönttöön?

Muulireissulaisia Cedar Ridgellä.

Kuivakäymälän do and don'ts.

Ei näistä maisemista viitsis lähteä valittaan...

Kun vauhti kerran oli päällä, emme halunneet vielä Cedar Ridgen kohdalla lopettaa laskeutumistamme. Pidimme siellä vain eväsleivän pituisen tauon, jonka aikana kaivoin repustani esiin jokaisen auringonpistosta välttelevän reissaajan parhaan kaverin, lippiksen. Olimme patikoimassa myöhään syyskuussa, mutta lämpötila oli edelleen suhteellisen lähellä +25c ja tunsin auringon porotuksen polttavana ihollani. En voinut kuvitella, miltä tämä patikointi olisi tuntunut keskellä heinäkuuta yli +40c helteessä. Tai no ehkä voin, kai se olisi antanut saman fiiliksen, kun jos olisi istunut kuumassa saunassa 3 päivää putkeen.

Haluaisin pystyä tarkasti kertomaan, missä kohden trailia käännyimme takaisin päin. En kuitenkaan pysty sitä muuten kuvailemaan, kuin että painelimme Cedar Ridgen edessä oleva ison kolmion mallisen kallion taakse. Toisaalta, eipä tuo tieto taida teitä ihan järkyttävästi kiinnostaakaan. Ei tässä mitään Blue Planetin hiking guidea olla kirjoittamassa, joten tuskin kukaan tämä tieto kainalossa lähtee Kanjonia valloittamaan.

Eväs- ja ihmettelytauko.

Tässä sulle tosi tieteellisen tarkka selostus meitin reitistä...

Matkan jatkuessa tartti lisätä pinkkiä lookiin, eli pistää lippis päähän. 

Päästessämme tavoitteeksemme asetetun "punaisen kolmiokallion" taakse, emme nähneet maisemaa kanjonin pohjalle yhtään sen paremmin kuin olimme nähneet ylempää polun varrelta. Päätimme siis kääntyä ympäri. Törmäsimme tuolloin polulla jo aiemmin tutuksi tulleeseen kolmikkoon, 2 pyylevään naiseen ja yhteen mieheen, joista kukaan ei vaikuttanut pätkääkään liikunnalliselta. He olivat kuin 3 ballerinaa, jotka olivat eksyneet Judomatsiin. Tai ehkä paremminkin päin vastoin, judoilijoita balettisalilla. Nimesin kolmikon Team Jabadabaduuksi. Kolmikko pysähteli polulla vähän väliä joko lepäämään tai syömään. Kaiken huipuksi yksi heistä oli jo laskeutumismatkallaan ehtinyt hukkata kävelysauvansa. Kun kuulimme, että he olivat matkalla kanjonin pohjalle Phantom Ranchille ja sitten Bright Angel Trailia ylös takaisin kanjonin reunalle, järkytyimme. Todennäköisyys, että he pystyisivät tuon reissun suorittamaan tuntui olevan samaa tasoa, kuin jos minä päättäisin nyt lähteä valloittamaan Mt everestiä. You know, Jotain mikä kuulostaa kivalle, mutta ei ole lainkaan omien kykyjen rajoissa. Kamalinta oli, että minusta tuntui ettei kukaan niistä kolmesta edes nauttinut koko paikoinnista. Ajattelivat varmaan jo tuossa vaiheessa matkaa, että paska idea, mutta tulipahan toteutettua. Mietin vain, et olsikohan ollut järkevämpää alottaa patikointiura jollain pikkusen vähemmän haastavalla kun Grand Canyonin pohjalla käyminen. Just a thought...

Anyways, siinä kohtaa kun Team Jabadabaduuhun viimeistä kertaa törmäsimme, heillä oli menossa operaatio Ranskalaisten turistien adoptoiminen. He olivat tavanneet polunvarressa hengähtäneen nuoren pariskunnan, jolla oli ollut ilmeisesti liian vähän evästä matkassaa, siihen malliin kolmikko suolsi repustaan ruokaa hämmentynelle huonosti englantia puhuvalle nuorelle parillle. Pariskunta katsoi silmät pyöreänä kun käteen alkoi kerääntyä porkkanoita, omena, myslipatukoita ja beef jerkyä. Beef Jerky kohdalla Jabadabaduun mies väläytti hämmentävän kysymyksen. "Do you eat meat in France?" What? Olin järkyttynyt. Juu ei ne syö lainkaan lihaa Ransakassa, ne on kaikki kasvissyöjiä siinä ruokakulinaristien luvatussa maassa. Katsoimme parhaaksi lähteä paluumatkalle siinä vaiheessa, kun kolmikko oli tyhjentämässä vesipullojaan kiperien kysymyksien saattelemana puolen litran vesipullon kanssa matkassa olleille ranskalaisille, jotka eivät ymmärtäneet puoliakaan Jabadabaduiden kysymyksistä.

Pieni lepohetki ennen paluumatkaa. Taideteos nimeltä raato kalliolla...

Kuollutkin on usein niin kaunista...

Ja sitten kohti ylämäkeä...

Paluumatka ylös tunui jaloissa, keuhkoissa ja silmissä. Tuuli oli yltynyt ja hiekkaa lensi vaakatasossa joka paikkaan. Luonnollisesti erityisesti piilareihini. Allekirjoitan ajatuksen, että vain harhaluuloiset narsistit kuvittelevat pystyvänsä saman päivän aikana käydä kanjonin pohjalla ja kavuta takaisin ylös. Ooh aah pointin kohdalla aloin tuntea jo lievää heikotusta. Päässä alkoi olla ehkä hieman sellainen olo kuin olisi pyörinyt tuhatkertaa ympyrää silmät kiinni ja koittanut sen jälkeen lähteä kävelemään suoraan. Totesin Corylle, että tämä neiti pysähtyy nyt syömään jotain suolaista ennen kuin keikahtaa kumoon. Kroppani suurin piirtein huusi suolaa. Olisin voinut kaataa sitä purkista käteen ja pistää suoraan suuhun päästäen taivaallisen huokaisun. Mielestäni tuo ei ole hälyyttävää, päinvastoin. Kiitos kroppani kun huolehdit omasta suolatasapainostasi, ja pidät hyponatremian loitolla. Great job!

Ai että mikäkö hyponatremia on? Se on kamala tapa kuolla. Tavallisesti ihmiset ovat kuumassa ilmastossa huolissan vain siitä, että muistavat juoda paljon. Ymmärrettävää, kun hikoilet paljon, tarvitset myös korvaavaa nestettä paljon. Siinä vaiheessa kun juominen menee kuitenkin överiksi ja syöminen unohtuu, mennään ojasta allikkoon. Monet unohtavat, että hikoillessa elimistöstä poistuu myös suolaa. Jos tuota suolaa ei korvaa millään, ja samalla juo kuin hevonen, elimistön tasapaino horjuu ja seuraa vesimyrkytys. Hyponatremia ei ole yleistä, mutta ei myöskään ennenkuulumatonta Grand Canyonilla. Luettuani tarinan 3 naiseta, jotka kaikki evakuoitiin helikopterilla Grand Canyonin pohjalta kesken koskenlaskumatkan, voin vakuuttaa etten ikinä lähde lämpösille seuduille ilman suolaisia välipaloja. Olet sitten jo ehtinyt kyllästyä lainauksiini kirjoista tai et, aion sellaisen tähänkin kohti tyrkätä. Toisinaan on turha koittaa itse muotoilla lauseita, kun joku on tehnyt kuvailemisen täydellisesti jo sinua ennen. Ehkä tämä pätkä saa sinutkin laittamaan suolaista reppuun seuraavan kerran kun lähdet kuumuuteen patikoimaan.

"Francine started complain of feeling weak and nauseous. She soon had trouble keeping fluids down, she vomited. Abruptly she became confused. Her speech degraded into nonsencical gibberish. All this deterioration happened quickly. Suddenly she went into convulsions, seizing violently on the boat deck amongst 18 horrified passengers. As the guide Tom Maynard remembers "I laid with this lady in a tarp. She was puking on me, pissing on me, and shitting on me. Then it all stopped. Her eyes rolled back into her head. They turned orange. She had locked jaw. It was horrible. After a subjective eternity, Francine's seizure abated. But now she remained unresponsive in an apparent coma."

-Michael P. Ghiglieri & Thomas M. Myers, Death in Grand Canyon-

Päästyämme lopulta takaisin ylös lähtöpisteeseemme, onnittelin itseäni. Mahtava kuntoilu, mahtava kokemus. Pätkä oli ollut osittain raskas, mutta jotenkin se unohtui nopeasti. Alas katsoessa ehti miettiä, miten mahtavaa olisi palata tekemään koko reitti kanjonin pohjalle. No kuten kuuluisa sanonta menee, Some day.... Nyt osasi kuitenkin pistää oikeaan perspektiiviin kanjonin pohjalle suuntautvan patikoinnin vaativuuden ja tarvittavan ruoka- ja juomamäärän. Tämä oli ollut hyvä harjoituskierros, ja ehdottomasti oikea vuodenaika touhuun.

Kuntommeja kestävyytemme puolustukseksi haluan näin loppuun sanoa, että vaikka emme ehkä nopeusennätyksiä tehneetkään, niin meillä kesti alas meno yhtä kauan kuin ylös tulo, pauttiarallaa 2h/suunta. Toki kamera räpsyi tiheämpään tahtiin alas mennessä, mikä hidasti matkaa aika tehokkasti, tuntien minun räpsimistiheyden. Olen suoritukseen vallan tyytyväinen, ottaen huomioon, että urheiluvuoteni olivat 14 vuotta sitten. Hurraa yleiskunto ja päättäväisyys ;)

Karttaa kehiin! Sormi osoittaa, mihin asti me ehdimme South Kaibabilla painella...

Kaksi kanjonia päivässä pitää mielenterveyslääkärin loitolla. Tutkimusmatkoja Antelope Canyonin uumenissa ja Grand Canyonin reunuksilla.

Torstai 25.9.2014

Page, Utah - Grand Canyon National Park, Arizona

Ajetut kilometrit: 263,9km

Aamun valjetessa kurkkuni oli hieman parempi. Hurraa alkoholi ja sen polttava voima. Tuo olikin ainoa hurraamisen arvoinen asia siinä aamussa. Seuraavaksi seurasi episodi nimeltä sansun saarna ja raastava raivo. Kuten aikaisemmin mainitsin, Corylla ja minulla on täysin erilainen suhtautuminen maalliseen omaisuuteen. Meillä on myös eriävä käsitys ihmisten rehellisyydestä ja hyväntahtoisuudesta. 

Olin jo edellisenä päivänä ollut vihainen Corylle, kun mies totesi jättäneensä auton avaimet telttaan lähtiessämme puolen kilometrin päähän päärakennukselle suihkuun. Ehkä olen tottunut vain kuulemaan tarinoita, kuinka hostelleista katoaa ihmisten tavaroita jopa lukkojen takaa ja Euroopassa interreilatessa nukkuvien sylissä olleesta repusta on lähtenyt arvotavarat pitkäkyntisten matkaan. En siis todellakaan halunnut Coryn jättävän autonavaimia teltaan, jonne kuka vain olisi voinut kävellä poissaollessamme. Koitin selittää miehelle, kuinka en halunnut ottaa mitään riskiä sen suhteen, että autossa oleva rahapussini ja passini lähtisivät kävelemään. Cory ei käsittänyt tilannetta lainkaan. Eihän kukaan nyt ole lähtenyt telttailemaan varastaakseen toisilta jotain. Kaikki ovat saman henkisiä ja kiinnostuneet vain omista tavaroistaan. Ja jos nyt joku tavarani pöllisikin, niin olisiko se nyt niin vakavaa. Katsoin tyyppiä silmät selälläni. Ai että jos joku pöllisi passini niin olisiko se niin vakavaa? Nykypäivän identiteettivarkaiden vuoksi olisi kyllä. Mutta sitäkin enemmän minua vituttaisi, että joutuisin lähteä Suomen suurlähetystöön hankkimaan itselleni uutta passia. Ja miten sinne pääset muuta kuin ajamalla, jos ainoa jenkeissä pätevä henkilöllisyystodistuksesi on pöllitty? Cory ei käsittänyt vieläkään stressaamistani. Jos uuden passin hankkiminen muka olisi päänvaiva, niin ei sitä tarvitsisi hankkia. "What's the worst they could do? Deport you." En ollut uskoa korviani. Tyyppi oli ihan tosissaan, että olisin muka voinut kuvitella antavani Yhdysvaltain valtion karkottaa minut maasta! Sen jälkeen ei paljon olisi tähän maahan enää asiaa, passilla tai ilman. Uskomatonta miten amerikkalaiset ovat epätietoisia oman maansa rajavartioston päätösvallasta. Olen kuullut ihan tarpeeksi tarinoita, kuinka ihmiset, joilla on ESTA kunnossa, on käännytetty seuraavalla koneella takaisin, kun rajavartiosto on ollut sitä mieltä, että on epäilyttävää kun henkilö on tulossa niin monennetta kertaa maahan. Ja ei, heillä ei ole tarvinnut olla pätevämpää syytä käännyttämiseen, eikä antaa päätöksestään sen tarkempia perusteluja. 

Noh tuo oli siis edellisen illan nahistelu. Aamulla saimme uuden sodan aikaan. Cory jäi purkamaan telttaa kun huikkasin hänelle käyväni tekemässä aamutoimet läheisellä pesutilalla. Tullessani takaisin, miestä ei näy mailla halmeilla ja kaikki auton ovet ja peräkontti on sepposen selällään. Etupenkillä oli hienosti käsilaukkuni auki ja koko omaisuuteni siellä. Sain raivarin, en kiellä sitä. Kun mies palasi 10 minuutin päästä, hän sai kuulla kunniansa, vaikka ei käsittänytkään mistä meuhkasin. Cory oli saanut teltan pakattua autoon, joten oli lähtenyt itse aamupesulle. Hänestä oli ok poistua paikalta ja jättää kaikki autonovet auki tuuletusta varten. Kas kun ei ollut vielä jättänyt autonavaimia virtalukkoon... Myönnän, että varmasti suurin osa telttailijoista on rehellistä väkeä, mutta joukossa näkyi myös niitä hieman turhan vanhalla autolla hampuusivaatteissa kulkevia, jotka saattaisivat tarpeen tullen mieltää muiden omaisuutta omakseen. Totuus on, että tilaisuus saattaa kuin saattakin tehdä varkaan, niin paljon kuin haluaisinkin ihmisistä hyvää uskoa. Coryn asenne on vielä sinänsäkin uskomaton, että mieheltä on varastettu niin paljon tavaraa hänen elämänsä aikana. Mukaan lukien polkupyörä ja auto. Suurin raivon aiheeni oli ehkä kuitenkin se, että olin useampaan kertaan ilmaissut Corylle, että en halunnut ottaa riskejä, halusin pitää tietyt tavarani lukkojen takana tallessa. Tuntui kuitenkin kuin herra olisi vähätellyt toivettani. En skitsoa, jos joku vie jonkun hupparin tai lenkkarit teltta-alueelta, ne ovat helposti korvattavissa. Mutta passi ja kaikki kamerassa olevat muistot ovat jotain, mitä en kestäisi menettää. Olisin ihan hyvin voinut ottaa tärkeän tavarani mukaani, jos hän olisi ilmaissut itse haluavansa lähteä muualle. Ei tuo ole mikään ongelma kantaa jotain passia, kameraa ja rahapussia mukana. Teinkin tuolloin itsekseni päätöksen raahata "en halua menettää näitä mistään hinnasta" listan alle kuuluvia tavaroita tuosta lähtien aina mukanani. Välttyisimme näin typeriltä selkkauksilta.

Päivän päänähtävyys oli Antelope Canyon, joka sijaitsee hyvin lähellä Pagea. Ajomatka kohteeseen oli jäätävä. Tunnelma autossa oli niin täynnä sähköä, että pieninkin kipinä olisi aiheuttanut suuren roihun. Koitin tyynnytellä itseäni, mutta se ei käynyt helposti. Olin sanonut liian suoria sanoja, joilla olin aivan varmasti viiltänyt syvään. Tiesin, etä vähempikin draama olisi riittänyt, mutta kun pato oli avattu, oli myöhäistä koittaa korjata tilannetta. It's no use crying over spilled milk. Läikkynyt mikä läikkynyt. 

Antelope Canyon on jaettu kahteen osaan, upper canyoniin ja lower canyoniin. Molemmat sijaitsevat Navajo intiaanien mailla ja niissä pääsee vierailemaan vain navajojen vetämillä kierroksilla. En tiennyt ketään, joka olisi paikalla käynyt, joten en ollut varma kumpaan kanjoniin halusin itse tutustua. Onneksi on kuitenkin Tripadvisor, ja ennen kaikkea ihmisiä jotka saavat aikaiseksi kirjoittaa sinne kokemuksistaan. Joka reissulla vannon alkavani käydä jättämässä sivustolle suosituksia, ja joka kerta reissun jälkeen totean, ettei minulla muka ole siihen aikaa. Surkea tekosyy, tiedetään...

Tripadvisoriin jätettyjen suositusten perusteella pystyin helposti tekemään päätökseni. Lower Canyon, here we come! Mihin sitten perustin valintani? Ensimmäinen syy oli se, että lower canyonilla käy vähemmän turisteja. Tuo tarkoittaisi siis myös vähemmän ruuhkaa. Toinen, ja päätöksen sinetöinyt fakta oli, että lower canyon on eri mallinen kun upper canyon.  Upper canyon on alhaalta leveä ja ylhäältä kapea, joten valoa ei pääse kanjonin pohjalle samalla lailla kuin lower canyoniin, joka on alhaalta kapea ja ylhäältä leveä. Valokuvista voisi siis tulla parempia ja ennen kaikkea kokemus olisi erilainen, koska olisi itse kapeassa käytävässä korkeiden seinämien kohotessa ylle. En kuitenkaan tajunnut tuolloin, kuinka kapeasta kanjonista oli kyse. Nyt tourin jälkeen voin todeta, että joissain kohdin hädin tuskin lenkkari mahtuu pohjalle askelta varten.

Pagen kylässä myydään miljoonaa erilaista touria, joissa matkaan lähdetään Jeepillä keskustasta. Tripadvisor oli osannut neuvoa unohtamaan nuo vaihtoehdot, jotka olivat kalliimpia, eikä koko summa mennyt välttämättä Navajoille. Lower canyonille ajaessa, parkkipaikalta löytyi 2 eri tourien tarjoajaa. Hinnat olivat aikalailla samoissa summissa, joten en ole varma millä perusteella valitsimme  sen jälkimmäisen kojun, jonka kyljessä komeili Ken's tours. (Myöhemmin selvisi, että se toinen tourin tarjoaja oli joku Kenin veli tai serkku että samaan sukuun rahat menivät, kumman vain valitsi) Hinta $28 ei ollut mielestäni ylipääsemätön tunnin kestävästä opastetusta kierroksesta. Olin odottanut jotain pahemmin pankkitilini räjäyttävää summaa. Opastetun kierroksen osuus hinnasta oli $20, jonka päälle tuli $8 Navajo permit fee, joka jokaisen Navajoiden maillla käyvän tulee suorittaa. Jos olisimme käyneet vierailulla myös Upper Canyonilla, meidän ei olisi tarvinnut maksaa Permit feetä uudelleen, ainoastaan opastus. 

Oppaamme oli hyvin informatiivinen nuorehko nais Navajo, joka tiesi parhaat paikat räpsiä kanjonissa kuvia. Hän jopa välillä otti turisteilta kameran, sääti sen asetukset optimiksi ja räppäsi kuvan, sillä tiesi, mistä kohti parhaimman otoksen sai. Uskomatonta palvelua. Lähtiessämme tourille,  hän kertoi meille, miksi olimme valinneet sen seikkailullisemman kanjonin tutustuttavaksemme. Upper Canyon on suositumpi, sillä kanjonin pohjalle pääsee maantasolta, miltä tasolta tourin jälkeen myös poistutaan. Ei siis mitään rappusia tai kiipeämisiä tourin aikana, vain tavallista tasaista käpöttelyä. Tuo mahdollistaa myös huonommin liikkuvien henkilöiden vierailut kanjonille. Lower Canyoniin sen sijaan laskeudutaan maassa olevasta kallion kolosta rappusia pitkin ja tourin lopuksi kavuttaan  takaisin ylös päivän valoon. Sisäänmenoaukko oli suuri ja avara, joten sen näki helposti maastosta. Kallion uoma, josta sen sijaan nousimme tourin lopuksi takaisin ylös, oli uskomaton. Maantasolta käsin katsellessa se näytti vain tavalliselle halkeamalla maan pinnassa. Ikipäivänä ei olisi voinut kuvitella, miten kaunis maailma sen alla avautuisi. Lower Canyon osasi kätkeä kauneutensa.

Ja eikun sisän lower canyoniin. Portaita alas MARS!

Ja tässä sitä kiivetään kanjonista ulos. Olistko tajunnut, että railon alla avautuisi kanjoni?

Lower Canyon oli mahtava labyrintti. Olisin rakastanut paikkaa muksuna. Se olisi ollut täydellinen paikka mielikuvitusseikkailulle ihmemaahan. Kaikki ne oudot kallion muodot ulokkeineen ja koloineen kaikissa oranssinruskeissa sävyissä, joita vain kuvitella voi, olivat kuin toiselta planeetalta. Ainoa, mitä inhosin oli kamala kiire, jolla jouduimme tourin tehdä. Takana oli jo uusi seurue tulossa, joten ei ollut aikaa jäädä unelmissaan pällistelemään joka kohtaa. Lisäksi pitkin kanjonia oli asettuneina valokuvaustourilla olevia vihaisia kuvaajia, jotka ärsyyntyivät muista turisteista huudellen kaikkia menemään nopeasti ohi, jotta saivat räpsiä täydellisiä kuviaan pitkillä valotusajoilla. Olisi tehnyt mieli jäädä keskelle kuvaa kieli pihalla irvistään. Siinä olisi ollut heille aito canyon spirit.

Keskellä kuvaa on kalliomuodostelma, jota kutsutaa leijonan pääksi. Tällainen maisema olisi sopinut
tapahtumapaikaksi johonkin kohtaukseen leijonakuningas piirretyssä. 

Värit ja muodot leikittelevät seinällä.

Varjot loivat oman maailmansa lower canyoniin.

Antelope canyon on jotain, mitä englanniksi kutsutaan slot canyoniksi. En keksiyt tuolle sopivaa suomennosta, joten saatte tyytyä kuvaelmaan, että se on hyvin kapea, pitkä ja korkeaseinäinen. Tai jos haluatte värikkäämmän mielikuvaleikin, niin laattalattia käy tähän hyvin. Slot canyon on kuin laattojen välinen sauma, josta on saumausaine kulunut pois ja saumaa on vielä uurrettu hyvin, hyvin syvään (mikä ei siis todellisuudessa olisi mahdollista, mutta mielikuvitusmaailmassa kylläkin.) Kun asetat miniatyyri lilliputti ihmisen sauman pohjalle, saadaan feikki slot canyon, jonka pohjalla on turisti. Miten käy lilliputille, kun lattialle kaadetaan toisessa päässä saumaa ämpärillinen vettä? Luultavasti samalla lailla kuin kävi 12 pääosin eurooppalaiselle turistille Antelope canyonissa Elokuun 12 päivänä, vuonna 1997. Alueella ei ollut tuolloin satanut koko päivänä, mutta 24 kilometrin päässä kanjonista oli tullut vettä taivaan täydeltä. Vesi oli voimalla syöksynyt kanjoniin aiheuttaen äkillisen tulvan, joka pyyhkäisi varomattomat turistit alleen. Vesi nousi kapeassa kanjonissa yli 3 metriin ja sen armoille jääneet turistit olivat kuin pesukoneeseen työnnetyt pahaiset t-paidat. Vesi hakkasi heitä seiniin voimalla. 11 turistia kuoli ja vain 1 henkilö pelastui. Pelastunut oli ryhmän vetäjä, joka oli seurueensa kanssa matkalla Yhdysvaltain rannikolta toiselle. Osa hänen ryhmästään oli tullut klaustrofobiseksi laskeutuessaan alas kanjoniin ja päättänyt palata pois. Loppu seurue jatkoi matkaa ja kohtasi kuolemansa. Kerrankin klaustrofobiasta oli ollut hyötyä. Ryhmän vetäjä pelastui veden heitettyä hänet lähelle kallionkielekettä, johon hän oli pystynyt tarrautumaan. Ilman vammoja hänkään ei selvinnyt. Pelastettessa hän oli täysin alasti, vesi oli repinyt vaatteet hänen päältään. Veden mukana liikkeellä ollut irtoaines ja kallionseinämät olivat repineet hänen ihonsa auki ja survonut hänet mustelmille. Hänet lennätettiin helikopterilla sairaalaan. Jälkipyykki ei ollut helppo tai nopea siivottava. Kesti kuukausia kaivaa esiin turistien ruumiita kaiken sen mudan ja tulvaveden mukana tulleen irtomateriaalin seasta. Kaikkia ei edes koskaan löydetty. Ehkä he olivat uhrilahja luontoa sääteleville jumalille. Osa tätä suurta circle of lifea.

Tälläiseen paikkaan ei olisi kiva jäädä jumiin flash floodin aikana...

Jos vettä alkaisi nyt syöksyä kanjoniin, näyttäisimme vain värikkäile pesupalloille kunnon linkouksessa....

That place made you feel so small...

Vuoden 1997 onnettomuus kävi mielessä laskeutuessamme alas kanjoniin. Katsoin taivaalle, ei tietoakaan sateesta. Kirosin etten ollut tarkistanut lähi alueiden sadetiedotteita. Kanjonissa sisällä saatoin vain kuvitella miltä veden valtaan joutuneista turisteista on tuntunut. Pohjalta ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia paeta. Juokseminen olisi mahdotonta muiden turistien tukkiessa tien ja paniikin noustessa pintaan. Nielaisu ja aivojen nollaus. Noille ajatuksille ei auttanut antaa valtaa tuollaisessa paikassa. Sitä paitsi everything happens for a reason. Jos flash flood yllättäisi nyt, it was meant to be. Muulla asenteella maailmalla ei voisi matkata. Sitä paitsi olen todennut jo muutamia vuosia sitten, että olen elänyt aina kuten olen halunnut. Olen nähnyt kaiken sen, minkä ehdottomasti aina halusin nähdä. Olen mennyt omilla ehdoillani eikä minulle ole jäänyt tunnetta, että olisimpa tehnyt jonkun asian toisin. Niinpä jos lopullinen lähtö tulisi huomenna, lähtisin varsin tyytyväisenä tuntematta, että jotain jäisi puuttumaan. Ei sinänsä, että alkaisin tuonelan herralle innolla huudella "Pick me! Pick me!" mutta jonkinlaiseen varsin tyytyväiseen tilaan olen kuitenkin päässyt.

Smile! Täällä ollaan!

Rakastan näitä varjojen ja valojen leikkejä.

Vesi oli syövyttänyt aukkoja kanjoniin. Seison yhdessä eroosion muodostamassa aukossa.

Maisema kuin marsista.

Ja viimeiset raput kavuttavana takaisin ulos päivänvaloon.

Ajomatka Antelope Canyonilta rasittavaa toissa päivänä tutuksi tullutta detouria pitkin kohti Grand Canyonia oli kuten odotinkin, tylsä. Matkan kohokohta oli jumiutua erään asuntoauton taakse, mikä kertoo paljon matkan jännittävyydestä. Olimme nähneet matkallamme jo monta El Monte nimisen yrityksen vuokraamaa asuntoautoa. Yhteistä niille kaikille oli yrityksen slogan, joka oli ikuistettuna jokaisen auton perään. Going places with smiling faces, julisti aivoihini jo liiankin hyvin juurtunut lause. Tuona päivänä tuli kylläkin fiilis, että haluaisin lähettää firmalle sähköpostin, jossa ilmoittaisin heidän sloganistaan puuttuvan lauseen. Mielestäni Going places with smiling faces and pissed up people stuck behind olisi paljon totuudenmukaisempi slogan. Kysykää vaikka kaikilta niiltä, jotka ovat jääneet jumiin El Monten asuntoautojen perään, kuskien ajaessa jumalatonta alinopeutta ilman ohitusmahdollisuutta.

Päivän teema tuntui olevan mahtavat kanssa-autoilijat. Kun olimme päässeet eroon El Monten hymynaamoista, saimme eteemme Grand Canyonille johtavalla tiellä camper vanin, joka ylllätys yllätys, ajeli jumalatonta alinopeutta. En tällä kertaa edes liioittele, nyt ei puhuta mistään muutamasta kilometristä tai edes mailista tunnissa. Tämän camper vanin köröttely oli jo epäilyttävää. Kun bongasimme rekisterikilvistä, että etanat olivat napanneet autonsa Kanadasta, British Columbiasta, tajusimme ongelman. He ajoivat kuin ajoivatkin oman nopeusmittarinsa mukaan. Ongelma vain oli, että Kandassa nopeusmittarissa käytetään mittayksikkönä kilometrejä ja Jenkeissä maileja. Edessämme kurvailevan Wicked Camperin (kyllä järkytyin tajutessani, että Wicked camper yrityksen vanit eivät sikiäkään vain Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, vaan niitä kasvaa myös Kanadassa) vauhti oli 65km tunnissa, kun nopeurajoitus oli 65 mailia tunnissa. Ero? He kurvailivat 39km/h liian hitaasti. Hmm... kannattasikohan tutustua etukäteen sen maan käytäntöihin mihin on menossa ajelemaan, jotta sinua ei pidettäisi ihan imbesillinä liikenteessä. Just a thought...

Tervetuloa Grand Canyonin kansallispuistoon. Itäisellä sisäänkäynnillä ollaan. 

Lähestyimme Gran Canyonin kansallispuistoa idästä käsin. Kun kyltti tien vieressä ilmoitti, että Desert view point, first view of Grand Canyon, oli pakko käydä tsekkaamassa paikka. Ah, kyllä vain olihan se aika kivan näköinen. Desert view pointilla sijaitsi myös Watchtower, joka on rakennettu 1932 ja sulautuu maisemaan täydellisesti näyttäen intiaanien rakennelmalle. Kaverini oli käynyt Grand Canyonilla muutama vuosi aiemmin ja lähettänyt sieltä ihanan piirretyn retrokortin kummitytölleen. Kortissa oli talvinen kuva Watchtowerista. Kuola valuen olin hipelöinyt tuota korttia todeten, että minun tarvitsee lähteä hakemaan itselleni samanlainen. Olen sanojeni mittainen tyttö. Nyt ostin samaa sarjaa olevan retrohenkisen kortin Watchtowerin gift shopista. Tosin korttissani ei näy lunta, ostin kesäversion. After all olin reissussa lumettomaan aikaan, kaverini taas keskellä talvea.

Desert Viewn näköalapaikalla oli kyltti, jossa kerrottiin sen lähellä 1956 tapahtuneesta lento-onnettomuudesta. TWA:n ja United Airlinesin koneet törmäsivät samassa lentokorkeudessa ja syöksyivät kanjoniin. Kaikki 128 matkustajaa kuolivat ja ruumiit olivat löydettäessä pääosin hiiltyneet tunnistamattomiksi. Tuo oli siihen astisen Yhdysvaltain ilmailuhistorian pahin kaupallisten lentoyhtiöiden onnettomuus. Törmäys johtui yhdestä sun toisesta lentäjien omavaltaisesti tekemästä päätöksestä, mutta niiden takana oli myös yksi yhdistävä tekijä. Tuohon aikaan ei ollut yhteistä lennonjohtoa, vaan jokaisella lentoyhtiöllä oli oma lennonjohtonsa, jonka ei ollut lain mukaan pakollista kommunikoida muiden yhtiöiden lennonjohtojen kanssa. Kun toisen yhtiön kone teki omiin lentosuunnitelmiinsa muutoksia matkalla, ei niistä välittynyt tieto välttämättä muille lentoyhtiöille. Tuohon aikaan ei myöskään ollut tutkia muualla kuin suurkaupunkien alueilla. Suurkaupunkien ulkopuolella lentäjät eivät voineet saada tutkien kautta varoituksia muista koneista vaan lentäjät olivat vähän oman onnensa nojassa. Heidän oletettiin näkevän muut koneet, jos niitä sattui samoille suunnille. Grand Canyonilla tapahtunutta lento-onnettomuutta seurasi Kongressin herääminen tutkimaan lennonjohdon toimialaa. Tutkimukset johtivat FAA:n (Federal Aviation Administration) sekä nykyisen kansainvälisen lennonjohdon kontrollointijärjestelmän perustamiseen . Aluetta, jonne koneet vuonna 1956 putosivat kutsutaan nykyisin nimellä Crash Canyon. Tosin Kansallispuisto ei suostu kertomaan koneiden tarkkaa löytymispaikkaa, jotta turistit eivät lähtisi tuota vaikeakulkuista ja vaarallista aluetta tutkimaan. Tapahtumaa pidetään kuitenkin sen verran tärkeänä osana ilmailun historiaa, että vuonna 2014 Crash Canyonin alueesta tehtiin National Historic Landmark. Tittelin ansiosta kaikki kanjonista löytyvät törmäyksestä sinne päätyneet esineet ovat nykyään suojeltuja.

Tässä se on, ensimmäinen silmäys Grand Canyoniin ja sen muovanneeseen Colorado Jokeen idästä päin saapuessa. Jos seuraa silmillään jokea kuvan takaosaan, näkee alueen, jolle lento-onnetomuuden koneet putosivat. 

Watchtower.  Arkkitehtina toimi monia rakennuksia Grand Canyonille suunnitellut Mary Colter.

Kurkistus watchtowerin sisustussuunnitteluun.

Mä koitan tulkita jotain intiaanikoukeroita watchtowerilla.

Kuvaako tuo yksi kuvio portaiden päällä mahdollisesti pistorasiaa?
Ja oranssit lieskamaiset oliot pistorasian sähköiskuhenkiä?

Meillä oli matkaa teltta-alueellemme kansallispuiston sydämeen vielä 40km. Ajomatkalla oli useampia näköalapaikkoja, joissa valikoiden pysähdyimme. Stopeistamme tässä pikakelaus. Tusayan ruins, eli Tusayan rauniot, oli meille täysin turha stoppi. Kasa kiviä maassa ei nyt sytyttäny, vaikka olivatkin 1100-luvulta peräisin. Kuitenkin pieni taputus, kiva että te intiaanit olette joskus rakentaneet jotain sen verran kestävää, että siitä on vielä 900 vuoden päästäkin jotain jälkiä havaittavissa. Grandview point oli napakymppi, minkä tajusi jo siitäkin, että parkkipaikalta ei meinannut löytää vapaata ruutua. Porukkaa oli pällistelemässä maisemaa kuin markkinoilla konsanaan. Mather pointilla väkeä olikin jo 10 markkinoiden verran, vaikka aurinko olikin jo ehtinyt laskea niin ettei kunnollisia kuvia enää tavallisella pokkarikameralla saanut. Noh siitä huolimatta turistit sen kun jatkoivat huonojen kuvien räpsimistä perhealbumeihinsa. Pakko myöntää, että Mather pointilla tuli ensimmäistä kertaa melkein ahtaanpaikan kammo. Turisteja oli oikeasti aivan liikaa liikkeellä. Tuossa vaiheessa tajusi vasta kunnolla Grand Canyonin turistirysämäisyyden, ainakin Grand canyon villagen alueella. Olin aiemmin vieraillut kanjonjilla vain tammikuussa, ja silloin paikka oli yhtä hiljainen kuin erämaassa sijaitsevan kansallispuiston  kuvittelisikin olevan. Nyt mieleeni tuli vain paikan kaupallisuus ja näin ympärillä turisteja, jotka eivät koskaan tulisi puistossa metriäkään patikoimaan. Siinä on toki puolensa, että puiston pystyy näkemään ajamalla (tai osassa puistoa kulkemalla shuttle bussilla) näköalapaikalta toiselle kuluttamatta jalkojaan juuri lainkaan. Mutta samalla puisto ehkä menettää hieman hohtoaan kun siihen ei tarvitse kunnolla lähteä tutustumaan ja tekemään fyysistä, hikeä ja lihaksia vaativaa tuttavuutta.

Ei istu tällä kertaa korppikotka puussa.... eikun miten se meni...

Aurinko lankeaa kaudeuden ylle...

No oonko mä edes vähän pieni... Vai kanjoni vaan suuri?

Kallioissa oli veikeitä koloja. Ihan kun joku olis heittäny siihen pienen räjähteen...

ARGHHH!! Mather pointilla on ihan liikaa väkeä. Menkää ihmiset kotiinne...

Kuka pystys vastustaan näin kaunista puuta? Pakkohan siitä oli ottaa kuva.

Wisconsinilaista pöllön teilausta ollut matkalla?

Päästessämme teltta-alueellemme, olin äärimmäisen onnellinen ennustajan taidoistani. Pitäisiköhän alkaa yksityisyrittäjäksi ja laittaa selvännäkijäkoju Keskustorille pystyyn.Grand Canyon oli se ainoa kansallispuisto, mihin halusin aivan ehdottomasti varata telttapaikan ennakkoon. Jotenkin olin saanut nettisivuja plärätessäni sellaisen fiiliksen että kyseisen alueen 300 leirintäpaikkaa ovat aina varsin täynnä. Käydessämme ilmoittautumassa leirintä-alueen respaan, tunsin salaa vahingoniloisuutta katsoessani respan eteen kiinnitettyä CAMPGROUND FULL kylttiä. Kuuntelin itseäni selkään taputellen, kuinka respa selitti edessäme oleville telttapaikkaa kyseleville seurueille lähimpiä mahdollisia leirintäalueita, jotka olivat useiden kymmenien kilometrien päässä. Hyvä Sansu, kerrankin itsepäisyyteni ja hitonmoinen himo ennaltasuunnitella ja pakonomaisesti buukata majoituksia etukäteen, kannatti. Tunne oli kuin olisin tehnyt touch downin, ja onnistunut vielä potkumaalissakin (vaikka sama pelaaja ei todellisuudessa noita molempia saavutuksia suoritakaan).

Kurvatessamme Mather campgroundin oak loopille, jolla telttapaikkamme kartan mukaan sijaitsi, näimme wapiteja. Kiva, nekin olivat tulleet telttailemaan. Leiripaikallamme, pienellä pläntillä numero #233 kuulimme, että kyseiset wapitit taisivat olla hieman parisuhteen puutteessa olevia yksilöitä, siihen malliin kaikui metsästä mylvintä pystyttäessäme telttaamme. Miehet, syvä huokaisu... Minun mielikuvituksellani tuosta urosten mylvinnästä olisi kyllä saanu isomman ja verenhimoisemmankin elukan kuin hirvieläinten heimoon kuuluvan yksilön, oli sen verran karmivaa kuorolaulantaa. Noissa tunnelmissa olikin hyvä alkaa paistaan hiilillä pihviä. Olin valmiina haarukka ojossa, jos joku wapiteista olisi tuntenut pakottavaa tarvetta tulla tekemään iskuyritystä tai pummimaan olutta leirinuotiomme ääreen. Kyseiset elukat olivat kuitenkin ilmeisen fiksuja yksilöitä ja osasivat pysyä poissa tieltämme. Pihvit mahassa oli hyvä mennä nukkumaan ja haaveilemaan seuraavan päivän jalkatreenistä kanjonilla.

Tässä se on, meidän ennakkoonvaraamamme paikka Mather campgroundilla.

Ja oliskos sitä sitten pihviaika...