Death Valley light show

Lauantai 20.9.2014

John Muir Wilderness Area, California- Death valley, California

Ajetut kilometrit:322km

Haluaisin väittää, että nukuin teltassa luonnon helmassa kuin tukki heräten uuteen aamuun pirteänä kuin purkillinen Redbullia. Totuus kuitenkin oli jotain aivan muuta. Se, että nukuin korkeintaan 3 tuntia, ei johtunut luonnon äänistä, raikkaan ilman yliannostuksesta tai edes bilettävistä telttanaapureista. Jo edellisenä päivänä kurkkuni oli tuntunut hieman aralle, mutta yön aikana keuhkoni menivät täysin jumiin. Koko yön mietin vain miten pysyisin lämpöisenä kylmäksi käyvässä yössä enkä kuolisi hengittämiseen. Jokainen hengenveto tuntui viiltona keuhkoissa ja joka kerta kun liikahdin, tuntui kuin kaksi näkymätöntä kouraa olisi koittanut puristaa keuhkojani kasaan. Olen tottunut siihen, että keuhkoni ovat heikko kohtani. Ja ei, tuo ei johdu niistä muutamasta yläasteella vanhemmilta salaa poltetusta savukkeesta, joita säilytettiin tyhjässä Mynthon askissa laatikon pohjalla. Keuhkoni nyt vain ovat olleet se akilleen kantapääni jo pienestä asti. Koskaan aiemmin ei ole kuitenkaan tuntunut noin vaikealta hengittää. Ikinä ennen en ole keskittynyt yhtä intensiivisesti sisään- ja uloshengittämiseen kuin tuona yönä. Sisään, ulos, sisään, ulos... Joka kerta olin yhden hengenvedon lähempänä aamua ja silloin koittavaa helpotusta.   

Jo lapsena opin, että keuhkoihin virtaava kuuma höyry, oli ainoa resepti jumittuneiden keuhkojeni paranemiseen.  Vihasin tuota höyryhengittämistä. Olla nyt naama kuuma vettä sisältävän, höyryävän kattilan päällä iäisyydeltä tuntuvat 10 minuuttia yrittäen kiskoa höyryä keuhkoihin syvään hengitellen. Kuuma, hikinen ja ällöttävä olohan siinä tulee, vähän kuin Singaporessa monsoonikauden aikaan. Äiti joutui kerran jos toisenkin vääntämään tilanteesta intiaanileikin, jossa lattialle rakennettiin lakanoista poppamiehen teltta, missä sekä sairas minä että vertaiskärsijä terve äiti, istuivat höyryä keuhkoihin kiskoen. Nyt muutaman vuoden vanhempana osaan hoitaa jo homman hieman hienovaraisemmin ja ennen kaikkea ihan itse.  En siis pakottanut Corya mukaan intiaanileikkeihin, vaan hoidin hengittelyt ihan keskenäni teltassa.

Keuhkot astetta hengittävämmässä kunnossa, kurkku karheana, ja nenä tukossa kokosimme leirimme kasaan ja lähdimme kohti Death valleyn kansallispuistoa. Cory kävi parhaillaan työnsä puolesta jotain insinööritutkintoon liittyvää lisäkoulutusta, jonka lopputentti vaati kiitettävää opiskelua. Sillä välin kun minä tartuin rattiin testailemaan rallikuskin ominaisuuksiani, viereisellä penkillä alkoi varsinainen Big Bang theory tyypin raapustellessa repsikan paikalla vihkoonsa heprealta vaikuttavia laskukaavoja paksujen tenttikirjojensa ympäröimänä. Tapansa kullakin viettää rentouttavaa lomaa...

Päässälaskun hurmaa ja nörttimäisiä kalkulaatioita etupenkillä. Eli oikein rentouttavaa lomaa!

Aamu oli saattanut olla hieman viileä, mutta astuessamme ulos autosta Death Valleyn Lone Pinessa sijaitsevan visitor centerin pihassa, kuumuus iski iholle välittömästi. Olo oli kuin Kikan biisissä ”kiihkeät tuulet, kuumat kesä tuulet, niin tiukasti reisille liimaa leninkiä…”  Tosin tuulet eivät siinä +32c helteessä liimanneet tiukasti reisilleni muuta kuin pakahduttavia mustia ulkoiluhousuja. Oli aika kuoriutua Michelin-mies asusteista ja vaihtaa hieman ilmanalaan sopivampaan asustukseen, jottei jokainen vastaantulija täyttäisi puiston nimen sanelemaa ennustetta ja kuolisi nauruun minut nähdessään.

Olen käynyt elämäni aikana monessa Visitor centerissä (but who’s counting). Turhan usein olen kävellyt ulos pettyneenä, tajuten, etten ollut hyötynyt pysähdyksestä yhtään mitään, jos ei nyt lasketa ilmaista kahvia tai toimivaa vessaa, jotka ovat aina plussaa eivätkä petä koskaan. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin törmätä tiskin takana henkilöön, josta saa irti vähemmän informaatiota kuin ennakkoon luetusta kirjaston Lonely planetista. Mutta jos lähdetään hakemaan jotain myönteistä, turhauttavien kokemusteni vuoksi osaan myös arvostaa loistavaa palvelua sellaista saadessani. Olisin voinut tarrata Death Valleyn visitor centerin infopisteen nuorehkoa mies rangeria hartioista ja moiskauttaa tulisen suudelman suoraan poskelle täydellisestä infopläjäyksestä. Tyyppi ei ollut ainoastaan informatiivinen vaan myös hauska ja kaiken lisäksi ohjasi meidät yöksi ilmaiselle teltta-aluelle.  Cory ehkä arvosti eniten tietoa siitä, että 77 kilometrin päässä sijaitsevassa Panamint Springsin resortissa olisi tarjolla 188 erimerkkistä kylmää bisseä.

Kävellessämme kohti ulko-ovea, visitor centerin säätaulu sai hieraisemaan silmiä. Death valleyn badwater basinillä, 191 km sen hetkisestä sijainnistamme itään, päivän lämpötila hipoi +42 celsiusta, eikä patikoimista suositeltu. 27 km linnuntietä länteen Mt Whitneyllä oli odotettavissa lumisadetta. Kaksi kohdetta, niin lähellä toisiaan ja samalla kuitenkin täysin vastakkaisissa ääripäissä. Badwater basin Death Valleyssä, 282 jalkaa merenpinnan alapuolella, on Yhdysvaltain matalin kohta. Mt Whitney, 14 491 jalkaa merenpinnan yläpuolella Sierra Nevadan vuoristossa  Yhdysvaltain korkein kohta, jos Alaskaa tai Hawaia ei lasketa mukaan (elikkäs in the lower 48 niin kuin paikalliset asian toteaa). Selkeänä päivänä Death Valleyn Dantes View:n näköalapaikalta voi nähdä samalla silmäyksellä molemmat; alla avautuvan badwater basinin ja sen takana kohoavan Mt Whitneyn. Melkeinpä uskaltaisin väittää, että harvassa maassa (etenkään Yhdysvaltain kokoisessa) sekä matalin, että korkein kohta sijaitsevat yhtä lähekkäin. Voisin toki nyt Googlettaa tuon väittämäni, sen sijaan, että vain arvailen, mutta mitä sinulle sitten jäisi tehtäväksi?

Ja päivän säätiedote. Löytyy autiomaata ja vuoristoa,  merisää sentään puutui...

'

Maisemaa visitor centerin pihasta, vielä ei näytä kauhean kuolleelle laaksolle... Oliskohan se Mt Whitney noista jokin?

ja kyltistä herää vain yksi kysymys, kuka on Timbisha Shoshone?

Ensimmäinen stoppi Death Valleyssä oli Father Crowley Vista point. Todellisuudessa näköalapaikka oli tylsähkö ja hädin tuskin edes yhden valokuvan arvoinen. Näin siis ennen kuin Cory kiersi aidatun alueen sivulle, päätyi turhan lähelle reunaa ja bongasi rotkon pohjalla lojuvan palasiksi murskautuneen auton. Jostain käsittämättömästä syystä tunnen vetoa katastrofeja ja onnettomuuksia kohtaan, joten luonnollisesti päädyin varovaisesti, hiekka tennareiden alla turhan hyvin luistaen, hipsimään rotkon reunalle pällistelemään tuota ihmettä. Tuijotin vuoroin epämuodostunutta valkoista länttiä rotkon pohjalla ja vuoroin ylhäällä kukkulan laella kiemurtelevaa tietä. Millä hemmetillä kukaan saattoi päätyä vahingossa tieltä rotkon pohjalle? Ainoa, järkevä selitys tuntui olevan Thelma & Louise tyylinen loppuhuipennus, jossa auto yrittää saada siivet lentäessään reunalta kohti taivasta. Toisaalta puiston lehtinen kyllä varoitti, että yleisin kuolinsyy Death Valleyssä olivat yksittäisten autojen onnettomuudet, joihin kuskin hetkellinen tarkkavaisuuden herpaantuminen johti. Ehkä rotkon pohjalla lojuva romu oli jälleen yksi esimerkki turistista, joka yritti olla supersankari, ajaa autoa samalla kuin otti valokuvaa. Onneksi en itse ole koskaan sortunut moiseen, yeah right….

Löydä kuvaan piilotettu murskautunut auto... Punainen ympyrä ja nuoli eivät varmasti helpota tehtävääsi :D

188 eri oluen näkeminen olisi jo itsessään ollut tarpeeksi hyvä syy Panamint Resortiin pysähtymiselle. Kurniva nälkä, mouruava vatsa ja paikallisen yrityksen kannattaminen vain tukivat tuota päätöstä. Emme olleet ainoat, jotka olivat saaneet ajatuksen Death Valleyn keitaan virvokkeista, paikka kuhisi turisteja. Kylmäkaapeilla iski laiskuus ja valinnanvaikeus. Teoriassa on mahtavaa, että löytyy lukematon määrä eri vaihtoehtoja, mutta todellisuudessa tuo voi olla aika väsyttävää. En jaksanut selata läpi jokaista miljoonan olutpullon nättiä etikettiä, joten oma juomavalintani löytyi hanasta, heti sen jälkeen kun olin saanut baarimikolta maistiaiset muutamasta eri vaihtoehdosta, joiden jälkeen saatoin jo tuntea kuinka olut alkoi kihahtaa hattuun.

Panamint resort, home of 188 beers :)

Coryn juoma valinta oli uskollinen Kansallispuistolle, jossa olimme.

Oluet kourassa istahdimme ulos varjoisalle patiolle. Silmiini osui auto, joka oli peitetty pressulla. Luoja, kylläpä joku turisti käyttäytyi ylisuojelevasti menopeliään kohtaan. Hetken kuluttua olut ja kuumuus olivat jo saaneet mielikuvitukseni vaeltamaan villinä. Ehkä kyseessä ei ollutkaan ylisuojeleva turisti vaan pihaan hylätty auto, jonka sisältä paljastuisi ruumis. Tarjoilijan tuodessa pöytään puoliksi jakamaamme burgeriannosta (alkumatkan teema tuntui olevan ruoka-annosten jakaminen puoliksi, todella suuriruokaista sakkia liikkeellä), kaksi miestä käveli pressulla peitetyn auton luo. Oli tullut totuuden aika, paljastuisiko alta auringon poltteelta ylisuojeltu Ford Fiesta vai henkirikoksen uhri. Kumpikin arvaukseni oli mennyt metsään (yllätys), pressun alla suojassa oli hypnotisoijan apuväline. Auto oli maalattu täyteen samanlaisia mustavalkoisia kiemuroita, joita näkee käytettävän leffoissa hypnotisointi kohtauksissa. Tiedättehän te, niitä pyöriviä kiemuroita, joita hypnotisoijat käskevät tuijottamaan ennen kuin pyytävät sinua käyttäytymään kuin kana. Auto ei tällä kertaa kuitenkaan hypnotisoinut meitä terassilla istujia vähä-älyisiksi kotkottajiksi vaan saaliin kimppuun hyökkääviksi korppikotkiksi. Pressun noustessa kaikki ryntäsivät yli-innokkaina kameroidensa kanssa auton kimppuun räpsimään kuvia.

Auto oli kieltämättä persoonallisen näköinen, mutta muistutti lähinnä jotain, mikä olisi voinut karata ohjelmasta Pimp my ride gone very bad. Miksi kukaan haluaisi noin naurettavalta näyttävän menopelin ja miksi se piti peittää ruokataukojen ajaksi. Sorry dudes, mutta ei se nyt niin kallisarvoiselta näyttänyt, että olisi vaatinut erityistä huolenpitoa, puhumattakaan, että olisi aiheuttanut matkimisvimmaa. Se, mikä minua ärsytti eniten oli, että autosta oli poistettu kaikki yksityiskohdat, joista olisi voinut päätellä auton merkin. Saatoin muotojen perusteella arvailla menopeliä ehkä Audiksi. Tai no sen verran, mitä muotoja pystyi naurettavalta stailaukselta edes hahmottamaan. Toisaalta, voin olla hieman puolueellinen, sillä tuntuu, että kaikki autot, joilla nykyään Jenkeissä liikun ovat Audeja. Ehkä aivoni vain alkavat nykypäivänä hahmottaa kaikista autoista Audin näköisiä… Vasta viikkoja myöhemmin sain selville mahdollisen syyn sekä naurettavaan stailaukseen että suojaavaan pressuun. Autoyhtiöt testaavat tulevia, vielä julkaisemattomia mallejaan ankarissa olosuhteissa. Yksi suosituimmista testipaikoista on juuri Death Valley. Yhtiöt naamioivat testiautonsa mahdollisimman hämääviksi, jotta uudet muodot eivät tulisi niin selkeästi esille. Kuskien ollessa poissa autolta (mikä ilmeisesti ei ole aina edes kauhean sallittua julkisilla paikoilla), pressun on tarkoitus suojata uutta julkistamatonta mallia sen luo vaeltelevilta uteliailta silmäpareilta ja heidän kameroiltaan. Nyt pimp my ride gone bad stailaus alkoi tuntua jo huomattavan paljon ymmärrettävämmältä.

Tässä vähän sullekin tuunausmallia, ja eikun pensselit kouraan! Mun Nissan Note näyttäs niin mahtavalle tässä kuosissa ;)

 Death Valley on Amerikan kuivin ja kuumin paikka, missä korkein koskaan mitattu lämpötila sai elohopean kohoamaan mittarissa lukemiin +57C. Suomalaiset nyt heti toteavat, että eihän tuo nyt ole mitään saunan lämpöasteisiin verrattuna. Totta, mutta saunaan ei kyllä mennäkään koko päiväksi patikoimaan. Saunasta pääsee tarpeen tullen pois vilvoittelemaan, Kuoleman laaksossa kuumuudelta ei ole pakoa, toisinaan ei edes varjoa. Death Valleyssä saattaa vieriä vuosia ilman, että yhtään pisaraa vettä putoaa taivaalta. Saman tien kun minä, luontokatastrofimagneetti, ehdin olla puistossa muutaman tunnin, taivaalta vihmoi jo vettä. Sade ei kuitenkaan onneksemme kestänyt puiston länsiosissa kauaa ja jäi jokseenkin pisara siellä täällä tuulilasissa tasolle. Edessämme horisontissa siintävä laakso tosin näytti olevan täysin pimennossa kunnon sateen piiskatessa maata, satunnaisten salamoiden välähdellessä taivaalla.

And then there was rain...

Wildrosen ilmainen teltta-alueemme oli huippusuosittu, me ja kaksi muuta ihmistä. Majapaikka sijaitsi puiston syrjäisemmässä osassa, jonne mainstream matkailijat harvemmin taisivat eksyä. Parempi näin, saimme pitää paikan itsellämme. Ai miten niin olen antisosiaalinen... Itse asiassa ei pidä paikkaansa, olen ehkä vain omistushaluinen, tyyliin koko teltta-alue yksin mulle nyt! Fantastinen yllätys, joka tuntui pieneltä lottovoitolta, oli suoraan telttapaikkamme vieressä ollut vesihana, jonka vesi oli juomakelpoista. Jee!  Tältäkö afrikkalaisen syrjäkylän asukkaistakin tuntuu kun saavat kaivon kyläänsä. Tiskien hoitaminen ja juomapullojen täyttäminen kävi kuin tanssi. Sitä paitsi hampaiden harjaus ja naaman peseminen oli hemmetin paljon helpompaa kun oli vesipiste. Teltta-alueen vessa kun oli vain pelkkä kuivakäymälä, joskin runsaalla vessapaperimäärällä varustettu sellainen, joten en todellakaan valita. Pönttö on kuitenkin pönttö, eikä tarvinnut lähteä lapion kanssa puskiin koluamaan, mikä sekin olisi toki minulta onnistunut, en todellakaan ole hienohelma. Jos sen verran kuitenkin saan reklamoida, että en olisi laittanut pahakseni jos ne about 50 miljoonaa vessassa bileitä pitänyttä kärpästä olisivat valinneet paikakseen hengailla jossain muualla.

Vaikka taivas yllämme näytti sillä hetkellä varsin siniseltä, tiesimme, että tuo illuusio voisi muuttua hetkessä. Olimme jo nähneet kuinka tummat ukkospilvet olivat hiipineet puiston itäosissa vapauttaen sisältönsä täydellä voimallaan. Sadevaaran vuoksi pystytimme telttamme ja nakuttelimme (siis Cory nakutteli ja minä katselin aktiivisesti vierestä…) sen tiukasti kiinni maahan ennen kuin hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme pienelle iltapatikoinnille.

Tadaa! Melkein yksityinen teltta-alueemme!

Tuijotin kymmentä jättikokoista mehiläispesää, tai siltä ne ainakin näyttivät. Kyltti vieressä kylläkin väitti rakennelmia vuonna 1876 rakennetuiksi hiili "myllyiksi". Okei, tuo suomennos särähtää korvaan ja on päin mäntyä, aivan kuin olisi hiiltentekokonekin. Englanninkielinen sana, jota tässä epätoivoisesti koitan kääntää, on charcoal kiln.  Tosin jos väitän rakennelmia hiilten polttouuneiksi, kuten suora käännös olisi, kuulostaa sille, kuin niissä olisi poltettu eikä suinkaan valmistettu hiiltä. Mehiläispesiä muistuttavien, sveitsiläisten suunnittelemien rakennusten sisään raahattiin vuorten rinteiltä mäntyjä, joista valmistettiin hiiltä. Hiili kuljetettiin hevospeleillä 48 km päässä sijainneisiin hopea- ja lyijykaivoksiin polttoaineeksi. Aikamoinen työ ja vaiva polttoaineen hankkimiseksi sanoisin. On tuo grillihiilien ostaminen kaupasta nykyään hippasen verran helpompaa. Astuessani sisään "mehiläispesään", saatoin edelleen haistaa savun. Yli 100 vuotta oli ehtinyt kulua siitä, kun rakennuksia viimeksi käytettiin, ja silti savun tuoksu oli edelleen takertuneena seiniin, kuin kieltäytyen poistumasta kotoaan. Yli 7 metriä korkeiden "mehiläispesien" rakentaminen aiheutti varmasti aikoinaan tekijöilleen päänvaivaa. Onneksi rakentajat olivat sentään  ruudinkeksijöiden sukulaisia, kiinalaisia siirtolaisia.

Tässä sitä olisi pesää tarjolla :D

Kävin vähän savustaan itseäni ja hengailleen oven suussa.

Valoisaa aikaa oli jäljellä enää muutama tunti ennen kuin pimeys valtaisi laakson. Laitoimme töppöstä toisen eteen ja patikoimme Charcoal kilnien takaa lähtevää Wildrose peak trailia suunnilleen 2 mailin verran. Ei varsinaisesti mikään maratonin pituinen pätkä, mutta jumankauta koko matkan ylämäkeä. Ainoa lohduttava ajatus puhkuessani  mäkeä ylös kipeällä kurkulla ja tukkoisilla keuhkoilla oli, että paluumatka ainakin olisi alamäkeä. Taivaalla tummat pilvet alkoivat aaltoina vyöryä ylitsemme ja saatoimme vain toivoa, ettei yksikään niistä kantanut taakkanaan salamoita ja sadepisaroita, joita päättäisi pudotella niskaamme. Talsimme tylsähkössä metsässä mäntyjen keskellä näkemättä minkäänlaista maisemaa. Aloin jo turhautua ja fiilis oli kuin yläasteen liikuntatunnilla päässä juoksevien ajatusten ollessa tasoa ”koska tää loppuu” ja ” are we there yet ”. Lopulta ylämäki näytti loiventuvan tasaiseksi ja pääsimme kapuamamme vuoren vastakkaiselle reunalle. Allamme avautui näkymä Death valleyn bad water basinille, missä auringon säteet kultasivat maiseman, sadepilvien heittäessä samalla varjonsa laakson ylle.   Näky oli kutakuinkin laakson nimeen sopiva. Samaan aikaan kaunis ja uhkaava.

Mars matkaan!

Maisemaa kohti bad water basinia, Yhdysvaltain matalinta kohtaa...

"Oli hepokatti maantiellä poikittain..."  Eikun hetkinen tarantellahan se olikin. Hidas kivinen ajomatka Charcoal Kilnsiltä kohti telttapaikkaa pysähtyi alkaessani kirkua, kylläkin innosta. Pakkohan se oli auto pysäyttää ja käydä vierestä ihailemassa tiellä vaeltanutta karvaista tarantellaa. Cory kuulosti Discovery Chanelin tyypiltä todetessaan tarantellojen olevan kauhean leppoisia ja väärinymmärrettyjä kavereita, uhaten ottaa kaverin käteensä. Kyllä minäkin Suomessa nappaan hämähäkkejä käteeni ja kiikutan ne sisätiloista takaisin pihalle hengailemaan, mutta nyt oli kyseessä pikkusen isompi hämis ja olimme jumalattomien matkojen päässä sivilisaatiosta. Tarantellan purema Cory ei ollut jotain, minkä olin suunnitellut sisällyttää iltaohjelmaamme. En antanut herralle lupaa alkaa leikkiä Ace Venturaa, sen sijaan hän sai esittää 80-vuotiasta puolisokeaa ratin taaksen eksynyttä papparaista. Ajamamme tie oli sen verran kamalassa kunnossa, että sitä pystyi etenemään maksimissaan ah niin raivostuttavaa 20km tunnissa mateluvauhtia. niinpä 11 kilometrin matka takaisin teltta-alueelle tuntui kestävän iäisyyden. Patience is a virtue, but I may not always be blessed with it.

No mutta kukas se siinä on pikku iltakävelyllä...

Ajoimme kohden upeaa auringonlaskua, joka heijastui vuorten huippujen takaa. Päästessämme takaisin telttapaikallemme oli jo pimeä ja aika leikkiä sokkokokkia päivällisen parissa. Olimme olleet reissussa vasta päivän ja olin jo korviani myöten rakastunut kaasulieteemme. Se oli heti käyttövalmis, kypsensi ruoan nopeasti ja antoi meille mahdollisuuden kokata kaikkea, mitä kotioloissakin saattoi tehdä. Ruoanlaiton puolesta ei ollut yhtään olo, että olisi ollut telttailemassa. Illan spesiaali oli spaghetti bolognese ja ihana garlic bread, jota Cory teki spreijaamalla oliiviöljyä vaaleiden leipien päälle ja vääntäen merisuola-valkosipuli combolla täytetystä maustemyllystä rouhetta leipien päälle. Leivät kaasulieden mukana tulleen parilan päälle ja vola! Vaikka päivällisemme olikin onnistunut, syömisestäni ei meinannut tulla mitään. Ei, karhea kurkkuni ei ollut ongelma. Ylisöpöt Ympärillä vilistävät kengururotat sen sijaan olivat. Hitto, että pieni jyrsijä voikin olla suloinen, ja hemmetin nopea. Siinä ne mennä vilistivät ees taas varjosta valoon ja takaisin. Yksi tuli jopa kanssani iltapesulle. Tosin sen kaverin mielessä taisi olla enemmän kylläkin juominen ja lätäkössä leikkiminen kuin naaman pesu. Ja jos sinua nyt jäi askarruttamaan, niin kyllä, kengururotillakin on pussi, tosin ei vauvojen kantamiseen, kuten Australialaisilla nimensä kaimoilla. Kengururotilla pussit ovat poskien ulkopuolella ja siemenien  kotikoloon kantamista varten. Niin sanotusti kauppakassit omasta takaa.  

 Vaikka olen katastrofimagneetti, olen pakolla myös säiden jumalien lempilapsi, mistä saimme todisteen illalla. Olimme aiemmin päivällä nähneet kuinka sade piiskasi idempänä kuoleman laaksoa, nyt oli aika kääntää katseet kohti lännessä riehuvaa raivoa. Koko illan saimme nauttia uskomattomasta valoshowsta, jonka tarjosi  Kymmenien kilometrien päässä Lonen Pinen yllä riehuva ukkosmyrsky. Emme voineet kuulla sateen jylinää eivätkä jyrähdykseet kaikuneet yössä. Oli vain syvä hiljaisuus salamoiden välähdellessä tauotta taivaalla esitellen erilaisina muodostelmina välähteleviä haarautuvia ulokkeitaan. Oli kuin joku olisi rämpännyt neon valoja päälle ja pois pimeyden kirkastuessa vähän väliä salamoiden voimasta. En usko, että olen koskaan nähnyt yhtä kaunista luonnon tarjoamaa spektaakkelia. En myöskään ole koskaan ollut samassa määrin huolissani siitä, että saavuttaisiko myrsky yön aikana meidätkin. Kuinka muka voisimme olla niin onnekkaita, että olisimme välttyneet molemmilta puistossa riehuvilta ukkoskuuroilta, jääden tuurilla kahden rintaman väliin.