500km hippasilla sateen kanssa

Lauantai 27.9.2014

Grand Canyon National Park, Arizona - Cortez, Colorado

Ajetut kilometrit: 497,2 km

Yöllä taivaat aukenivat, jokaisen telttailijan unelmatilanne. Vettä tuli niskaan sellaisella voimalla, että odotin telttamme alkavan tulvia. Niin ei kuitenkaan käynyt, suomalainen pessimisti sai onnellisen lopun odotuksistaan huolimatta. HURRAA! Kuuntelimme aamulla kuinka sade rummutteli jo rauhallisemmin kattoon. Heti kun ropinaan tuli tauko, ampaisimme ulos pakkaamaan leiriämme kasaan. En halua kuulostaa kiittämättömältä, oli mahtavaa, ettei enää satanut, joudun kuitenkin hieman kritisoiden toteamaan, ettei teltan pakkaaminen aamun kuravellissä ollut mitään erityistä herkkua. Kolmevuotiaasta kersasta touhu tosin olisi varmasti tuntunut mahtavalta, kuraa ja vesilätäköitä kaikkialla. What an opportunity to make a mess...

Grand Canyonin tutkailumme oli puistosta kertova ilmaista filmiä lukuunottamatta sievässä rusetilla varustetussa paketissa. Suuntasimme siis  Mather Pointin Visitor centerille (taas...) . Jos olet ehtinyt jo ihmetellä blogini nimeä ja ennen kaikkea epäjohdonmukaisuuttani, etten ole lainkaan selittänyt mitä helvattua se tarkoittaa, tulee ihmettelyysi nyt loppu. Joudun tunnustaa, että blogin nimeäminen oli tällä kertaa työn ja tuskan takana. Mikään ei kuulostanut yksinkertaisen nasevalta tai reissun luoteen selittävältä. Aloin hitaasti analysoiden kelata mielessäni läpi koko reissua. Eikö mikään muka yhdistänyt kohteitamme.  Aikansa se kesti, mutta tuli kuitenkin lopulta, älynväläys. Yksi sanapari pompahti lähes jokaisessa vierailemassamme puistossa esiin, ja vielä yleensä juuri puistojen visitor centereiden näyttämissä filmeissä. Colorado Plateau, Coloradon laakio. Nyt varmaan bongasit, etten puhunut Coloradon ylängöstä, kuten niin somasti olen blogini nimennyt. Jep, kiinni jäin. En ollut suorittanut taustatutkimustani tarpeeksi hyvin blogia nimetessäni. Menin vain ja käänsin plateau sanan tyylikkäästi sanakirjan avulla. Puolustuksekseni tosin todettakoon, että Coloradon ylänkö on paljon kuvaavampi ilmaisu kuin Coloradon laakio. Kyseessä on kuitenkin ylänkö alue, joka on kohonnut muusta ympäristöstä. Sitä paitsi 20 yötä Coloradon laakiolla kuulostaa sille, kuin olisin ollut ajelehtimassa jollain lautalla keskellä merta kuola poskella valuen.

Jotta sinun ei tarvitse välttämättä käydä elämäsi aikana jokaisessa Coloradon laakion kansallispuistossa kuuntelemassa alueen syntyhistoriaa,tiivistän sen teille tässä pariin lauseeseen. Kaiken takana ovat mannerlaatat, nuo maapallomme muotoa iäisyyden muovanneet ajelehtijat. 70 miljoonaa vuotta sitten Tyynenmeren laatta törmäsi nykyisen Kalifornian rannikon kohdalla Pohjois-Amerikan laattaan ja alkoi työntyä sen alle. Tuossa prosessissa 337 000 km² kokoinen alue, Coloradon laakio, alkoi kohota sitä ympäröivästä maastosta nousten noin kahden kilometrin korkeuteen. Samassa mannerlaattojen törmäysprosessissa muodostuivat Kalliovuoret, Amerikan mantereen majesteettiset henkeäsalpaavat kaunokaiset. Jos minulta minulta kysytään, kerrankin törmäys, josta on ollut jotain iloakin. Naapurimaastostaan erottautunut, ylhäiseen yksinäisyyteen kohonnut Coloradon laakio sijaitsee Utahin, Arizonan, Coloradon ja New Meksikon alueella. Siis juuri siellä, missä meidän road trip automme muutamaa päivää lukuunottamatta koko loman ajan kurvaili.

Mutta se siitä maantiedon oppitunnista. Poistuessamme Grand Canyonin kansallispuistosta, taivas täyttyi mustista pilvistä, kaikki oli harmaata ja satoi.  Ei tuntunut yhtään haikealle lähteä puistosta tuollaisella säällä. Päin vastoin, olo oli kuin lottovoittajalla. Olimme olleet edellisenä päivänä tajuttoman onnekaita tässä suuressa uhkapelissä nimeltä lomasäät. Kiitokset vaan siitä sinne jonnekin universumiin, sille jollekin, joka asioistamme päättää.

Hei hei Grand Canyon!

Päivän teemaa tuskin tarvitsee sen pahemmin etsiä, eiköhän se ollut itseoikeutetusti sadekuurot. Tuntui kuin olisimme ajaneet sadevyöhykkeeltä sadevyöhykkeelle. Kuurot menivät nopeasti ohi, mutta hetken päästä oli seuraava jo edessä. Samalla tummat uhkaavat pilvet tuntuivat seuraavan  perässä kuin hai laivaa. Kohti Tuba cityä ajaessa (ja nyt tulee väkisinkin päähän hokema, Tuuba ja Basso, Baaba ja Tusso...), edessämme näkyi maisema, joka muistutti punaista hiekkamyrskyä. Ou yeah, näky oli suorastaan raamatullinen, tuli tunne kuin olisi tarvinnut kamelin ja juomaleilin. Eihän siinä muu auttanut, kuin ajaa tien sivuun ottamaan ilmiöstä kuva. Luonnollisesti maisema näytti livenä hurjemmalle kuin kuvaksi taltioituna. Rehellisesti sanottuna, tunnen itseni nössöksi kuvaa katsoessani. Miten ihmeessä se edessä häämöttävä pölypilvi tuntuikin luonnossa niin uhkaavalle. Sukeltaessamme autollamme ilmassa pyörivään hiekkaseinämään, saimme huomata, että pilvi oli kaatosateen ja hiekan sekoitusta. Vettä vihmoi kuin saavista kaatamalla, ukkonen välähteli ja tie muuttui vesipuistoksi. Oli kuin olisin ajanut putkilomaisessa vesiliukumäessä. Tien pinnalla oli monta senttiä vettä, auto luisteli eikä tuulilasista oikeastaan nähnyt eteensä. Ajonautinto parhaimmillaan... NOT!

No eihän tää nyt tässä hurjalle näytä, mutta siltä se paikan päällä tuntu. Punainen hiekkamyrsky, here we come!

Tuba cityyn ei tarvitse toiste mennä. Oli kyllä sen verran masentava paikka, etten lähde sitä sinullekaan suosittelemaan. Paikallinen McDonalds oli pikaruokala sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Ravintolan sisällä seinässä oleva iso kyltti ilmoitti  Time limit 30minutes. Tuossa ajassa tuli siinä paikassa burgerin kadota tarjottimelta parempiin suihin. WTF? Okei, Tuba city on intiaanireservaatin alueella. Oletan, että kyltti oli ruuvattu seinään reservaatin ei niin hyvä osaisia, ajantappamiseen sopivia hengailupaikkoja etsiviä inkkareita varten. Käsitän kyllä, ettei omistaja ei halunnut kenekään  istuvan koko päivää sisätiloissa ilmaista wifiä tai vessatiloja hyödyntäen. Silti järkytyin huomatessani, että aikarajoitus tuntui minusta, tavallisesta maksavasta asiakkaasta loukkaavalle. Well I lived, enkä kellottanut ruokailuani.

Saapuessamme Monument Valleyyn, oli jälleen aika vaihtaa osavaltiota. Samalla veryttelimme sormiamme ja ruuvailimme kellonviisareita tunnilla taaksepäin. Tuosta liikkeestä oltiinkin saatu jo kivasti harjoitusta parin viimeisen päivän aikana. Varsinaista aikahyppelyä ja ihan pihalla koko ajan mitä kello missäkin oli. Siinä sitä sai koittaa aina osavaltiota vaihdettuaan pälyillä julkisten paikkojen kelloja, tai epäilyttävältä näyttäen kuikuilla muiden turistien ranteita, jotta pystyi tekemään time checkin. Äläkä nyt sano, että olisi ollut paljon yksinkertaisempaa kysyä suoraan joltain vastaantulijalta mitä kello on. Minä olen perkele suomalainen, minähän en mitään vierailta ihmisiltä kysele! Olimme ensin kääntäneet kelloja maanantaina kun siirryimme Nevadasta Utahiin. Sitten tiistaina käänneltiin Utahista Arizonaan siirryttäessä. Ja nyt kun olimme jo muutaman päivän ehtineet pysyä samassa ajassa, olikin lauantain kunniaksi aika taas säätää kelloa.

Nevadasta itään päin ajellessamme olimme siirtyneet kokonaan eri aikavyöhykkeelle, joten kellojen kääntämisessä oli sentään jotain järkeä. Arizona ja Utah puolestaan sijaitsevat samalla aikavyöhykkeellä, joten kellon venkslaaminen raivostutti. Suuri syyllinen kaiken takana oli kukapa muukaan, kuin meitä suomalaisiakin aina yhtä ilahduttava, daylight saving time eli kesäaikakäytäntö. Yhdysvalloissa osavaltiot ovat näppärästi saaneet itse päättää siirtyvätkö kesäaikaan vai eivät. Arizona ja Havaiji, kaiken sekoittavat joukosta erottautujat, ovat ne osavaltiot, joissa kesäaikaa ei käytetä. Joskin, Arizona laittaa pakkaa vielä sen verran sekaisin, että kyseisessä osavaltiossa sijaitsevilla Navajo-intiaanien alueilla kesäaika on käytössä. Hienoa, nyt joutui miettimään kellojenkääntämistä jo osavaltion sisälläkin!

Kesäajan takia, samalla aikavyöhykkeillä sijaitsevilla alueilla on siis osan vuodesta kellot eri ajassa. Meidän kohdallamme tuo ärsyttävä ero tuli vastaan juuri Utahin ja Arizonan kohdalla. ARGH! Kirosin jo koko "vain osa maasta noudattaa kesäaikaa"-käytäntöä vuonna 2006 työskennellessäni Losissa matkatoimistossa. Ei siinä mitään, että Havaijille hotellivarauksia rimpautellessa tarvitsi ensin laskea aikero, mutta kun piti myös tsekata, missä kuussa mentiin, jotta pystyi huomioimaan, oliko aikaero tavallista suurempi kesäajan takia.

Ja taas päästiin Utahiin, ihan päivän poissaolon jälkeen. Fare well Arizona!

Monument valley oli  täynnä usvaa. Thelmalla ja Louiksella oli aikoinaan paljon paremmat avoautoilusäät niillä seuduilla. Kuten olen jo oppinut tähän ikään mennessä ymmärtämään, kaikkea ei voi aina saada (joskin välillä muistan tehokkaasti unohtaa tuon ja heittäytyä marttyyriksi. No kukapa meistä ei olisi joskus valittanut "miksi minulle käy aina näin").  Pääasia kuitenkin oli, että saimme jonkinlaisen silmäyksen laakson kalliomuodostelmiin, jotka ylväiden monumenttien lailla kohosivat autiomaasta kohti taivasta. Olimme ehtineet jo ajaa monument valleyn läpi ja hyvää vauhtia matkalla kohti Goosenecks State parkia, kun kauhukseni havahduin siihen, etten ollut nähnyt paljon odottamaani siluettia alueesta. Miten ihmeessä olin onnistunut missaamaan maiseman, missä elokuvalegenda Forrest Gump, parrakkaana ilmestyksenä äkillisesti pysähtyy ja lopettaa vuosien juoksemisensa?

Hetken aikaa maiseman missaaminen vaivasi mieltä. Kuinka usein, muka eksyisin näille suunnille, saadakseni uuden mahdollisuuden löytää tuon ikonisen kuvakulman Monument valleystä. Pettymys haihtui yllättävän pian, koittaessani järkeillä, ettei asialle voinut enää mitään, emme olleet kääntymässä ympäri. Aivot ovat siitä jännä vempele, että kun niille tarpeeksi vakuuttavasti syöttää potaskaa, ne uskovat sen. Sain omilla järkeilyilläni kumottua pettymykseni, uskotellessani itselleni ettei maisema nyt niin tärkeä ollutkaan ja ettei se tällä säällä olisi kummoinen kuitenkaan ollut. Parempi etten nähnyt siitä surkeaa versiota, se se vasta olisikin harmittanut. Kun olin hyväksynyt kohtaloni ja aivopessyt ajatukseni, vastaan tulivat Aasialaiset turitit, jotka muuttivat tilanteen.

Jos sinun pitäisi mainita vain yksi esine, joka tulee mieleesi sanasta Aasialianen turisti, voisitko  muka väittää, ettei se olisi kamera? Ajaessamme erästä mäkeä ylös, bongasimme joukon Aasialaisia miinnoittautuneena keskelle tietä kamerat ojossa kuvaten automme lähestymistä. Epäilin vahvasti Coryn Audin valokuvauksellista vetovoimaa, joten käännyin penkilläni vilkaisemaan takalasista, mitä Aasialaiset ikuistivat. "STOOOOOOOOOOOOP!!!" Cory varmasti arvosti rääkäisyäni. Siinä se oli, suoraan takanamme, minun maisemani! Se, jota olin katseellani etsinyt viimeiset puoli tuntia.  Ensimmäistä kertaa elämässäni, kiitin aasialaisia yli-innokkuudesta kuvaamista kohtaan.

No olisihan se nyt vähän kivempi sinisellä taivaalla, mutta näin paljon mystisempi (huomaa, taas aivopesen itseäni uskomaan, että näin oli paljon parempi). Myöhemmin huomasin googlettaessani, että about noilla kohden missä näkyy tiellä autoja, on ihan puinen kyltti, jossa lukee, "Forrest Gump ended his cross country running at this spot." Olisi varmaan kannattanut tehdä tuota googlettelua ennen reissua eikä jälkeen...

Retrokortti Monument Valleystä, joskaan emme käyneet Tribal parkissa tarkemmin paikkoja pällistelemässä. 

Seuraava stoppimme oli Goosenecks state park, jonne huristelimme ah niin koomiselta kuulostavan Mexican Hat nimisen kylän läpi. On se hyvä, että kylän lähellä ollut vuoren päällä oleva kivimuodelma muistutti muodoltaan sombreroa eikä suinkaan jotain sensuroitavampaa objektia. Goosenecks State parkista ei löytynyt juurikaan muuta tietoa netistä, kuin kaunis kuva kiemurtelevasta joesta, jonka perässä olimme paikkaan menossa. Jossain oli mainittu, että puistossa oli edullinen telttailumahdollisuus, joten olimme alustavasti suunnitelleet yöpyvämme siellä. Puistoon johtava tie kumpuili ja teki mutkia siihen malliin, että mieleen tuli Leevi and the Leavingsin biisi Elämänmeno, jossa lauletaan "Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki yhdessä kulkien..." Ympärillä oli autiomaamaista maisemaa, hiekkaa, ja muutamia matalia puskia siellä täällä. Takanamme seurasi todella tumma pilvimassa, joka selvästi tyhjensi sisältöään rankasti Monument Valleyn kohdalla. Toivoimme, että ehtisimme Goosenecks State Parkiin ennen kuin kaatosade yllättäisi meidät, tai vielä parempaa, saderintama sivuttaisi meidät ja välttyisimme siltä kokonaan. 

Puiston alueelle saavuttaessa, tien vieressä oli "postilaatikko", johon puistomaksu tuli suorittaa. Paikalla ei siis ollut ketään valvomassa maksujen suorittamista. Näin kuinka muutama auto ajoi ohitsemme suoraan edessä olevalle parkkipaikalle maksuja maksamatta. Pakko myöntää, että tuo houkutteli itseäkin. Puiston nähtävyys, San Juan joen kaivertama uoma, jota ylhäältä käsin pääsee ihailemaan, sijaitsi aivan parkkipaikan vieressä. Jos emme jäisikään yöksi vaan kävisimme vain pikaisesti kurkistamassa nähtävyyttä, voisimme ihan hyvin tehdä sen pummilla. Cory kuitenkin oli tällä kertaa se suomalaista turistia tunnollisempi kaveri todeten, että jos kaikki turistit  tekisivät niin, millä määrärahoilla puistoa ylipäätään voitaisiin pitää yllä. Miehellä oli hyvä pointti, hieman nolona halpamaisista ajatuksistani, tungin $5 setelin kirjekuoreen ja pudotin sen laatikkoon. Nyt oltiin ylläpidetty puiston infrastruktuuria, tai no ainakin osallistuttu muutaman vessapaperirullan kustannuksiin. 

Parkkeerasimme automme ja kipitimme pällistelemään ihmettä. Se oli kyllä kaunis näky. 1,6km pituiselle matkalle mahtuu 8 km jokea. San Juan kiemurtelee kuin käärme niin tiiviisti, että on kaivertanut  uomallaan ikään kuin vuoria maisemaan. Ehdimme napata yhden kuvan, kun meitä jahdanneet myrskypilvet päästivät sateet valloilleen. Taivas salamoi ja kastuimme märäksi juostessamme kiireellä autoon. Voihan halvattu! Puiston "teltta-alue" oli yhtä kuin kaikki hiekka-alue parkkipaikan ympärillä. Missään ei ollut suojaa hulluna puhaltavalta tuulelta tai sateelta. Yleinen harmaus sai uskomaan, että sade tuskin lakkaisi koko yönä. Sitä paitsi jos sade jatkuisi tätä tahtia yhtä rankkana, voisi olla jo hetken kuluttua vaikeuksia päästä puistosta pois. Matkalla oli sen verran paljon notkelmia, että flash flood ja tielle kertyvä vesi voisi tehdä matkan mahdottomaksi.

Emme halunneet ottaa riskejä, joten lähdimme kiireen vilkkaa pois paikalta. Pihi Roope-Setä sisälläni kirkui, että maksoit sitten muutamasta minuutista hyvän hinnan verrattuna pummilla vierailleisiin. Käskin Roopen tukkia turpansa ja koitin keskittyä miettimään, mihin hittoon olisimme nyt menossa yöksi. Vähän jäi kylläkin harmittaan, ettei ehditty Goosenecksin näystä kunnolla nauttia. Oli kuitenkin sen verran uniikki maisema, ettei usein tule vastaan. Ajelessamme puistoon johtava pikkutietä kohden isompaa päätietä, saimme huomata tehneemme oikean päätöksen. Muutamassa kohden oli vesi jo kertynyt tielle niin, että toinen kaista oli ajokelvoton. Aamulla olisimme varmasti olleet jumissa puistossa, ja luoja tietää kuinka kauan.

Siinä se kiemurtelee, San Juan joki ja sen muovaama taideteos.

Olimme suunnitelleet seuraavana päivänä vierailevamme Mesa Verden kansallispuistossa Coloradossa. Lähdimme siis ajelemaan sinne suunnille. Jos olisimme olleet yötä Goosenecksillä olisimme luultavasti aamusta poikenneet 4 corners nimisellä nähtävyydellä, joka sijoittuu 4 osavaltion, Utahin, New Mexicon, Coloradon ja Arizonan rajalle. Voit siis mennä maahan nelinkontin ja jokainen ulokkeesi on eri osavaltiossa. Kirjaimellisesti voisit sanoa olleessi monessa paikassa yhtä aikaa. Nyt tuo saisi kuitenkin jäädä väliin, sillä karttaa katsoessa näytti sille, että ensimmäinen vastaantuleva kylä, josta jonkinlaista majoitusta löytyisi olisi vasta Mesa Verden läheisyydessä sijaitseva Cortez.  

Maisemaa matkalta kohti Coloradoa.

Sateesta johtuen, emme lähteneet edes harkitsemaan telttailua. Niinpä päädyimme ottamaan huoneen todella shadystä motellista Cortezista. Parempiakin vaihtoehtoja, kuin valitsemamme National 9 inn, olisi  ollut tarjolla, mutta hinnat olisivat saman tien tuplaantuneet. $60 sai luvan olla sen öisen majoituksemme budjetti. Jos ajatellaan positiivisesti, ainakin lämmintä vettä tuli suihkusta ja lakanat näyttivät puhtaille, so that's what matters. Ei tässä Hiltonin tasoa oltu lähdettykään hakemaan. Sitä paitsi olen ollut karmaisevammassakin motellissa aikoinaan Indiossa. Silloin kylppäriin ei uskaltautunut ilman fläpäreitä, sängyn rungossa oli reikiä ja siihen kiinnitetyt laput ilmoittivat, niiden olleen joskus Marriot-hotelliketjun omaisuutta.  Naapurissa keskellä yötä riehunut pariskunta, joista toinen kuvitteli ihan tosissaan olevansa Jeesus, ei tuolloin myöskään rohkaissut toiste käyttämään Intialaisten omistuksessa olevaa motellia, joka ei kuulunut mihinkään ketjuun. Mutta näinpä vaan olin 8 vuotta myöhemmin valmis syömään sanani.

Suuntasimme illalla keskustaan etsimään ruokapaikkaa ja löysimme helmen. Main street Brewery oli  loistava paikka, ja väen määrästä päätellen, the place to be siinä kylässä. Tyypit panivat itse olutta, joten testasimme luonnollisesti heidän valikoimaansa. Bongasimme, että heillä oli tarjolla myös maistiaiskoko, joten päätimme, että yhden ison lasillisen sijaan, tilaamme monta pientä, jotta saamme kattavamman kuvan heidän valikoimastaan. Luonnollisesti kuvittelimme saavamme 8 hyvin pientä maistiaista, ottaen huomioon niiden edullisen hinnan $1,25/lasi. Pöytäämme ilmaantui kuitenkin jotain, mikä näytti 8 täydelle valkkarilasilliselle. WOW!  Suosikikseni nousi sellainen yksilö, jota en lähtisi humalassa tiskiltä tilaamaan. Kokeileppas itse sanoa Schnorzenboomer kännissä.  Palan painikkeeksi tilaamani BBQ pulled pork burgeri täydensi mahtavan pubikokemuksen. Voitti Texasilaiset kollegansa mennen tullen ja sen lisukkeena ollut garlic cole slaw oli niin taivaallista, että olisin voinu vetää sitä koko kulhollisen. Hinta oli vain $8,95, joten koko illan kokonaisuus oli aikamoinen bargain!

Saisiko olla olutta?

And the winner is...

Ihanasti ilmaistu kuvaus "Dark but light, Light but dark"

Sadepäivän palan painike. Bon Apetit!

Sata tapaa kuolla Grand Canyonilla

Perjantai 26.9.2014

Grand Canyon National Park (...edelleen...)

South Kaibab trail oli koluttu, mutta ei kanjonin valloittamista vielä siihen voinut päättää. Vertikaalisesta reippailusta vain siirryttiin horisontaaliin etenemiseen, enkä viittaa tuolla nyt mihinkään kontaten kotiin pubi crawliin. Ennen kuin hyppäsimme Hermits rest routin punaisen linjan shuttle bussiin tehdäksemme pientä overlook hoppingia, oli pakko poiketa Mather pointin visitor centerillä. Olet ehkä jo tajunnut, olen visitor center addikti. "Hi, I'm Sanna-Maria and I'm an addict..." Nyt on teidän vuoronne kuorossa vastata "Hi, Sanna-Maria". Jostain syystä en voi ohittaa visitor centereitä käymättä katsomassa tarjontaa. Jotta vaikuttaisin vähemmän omituiselta ja pakkomielteiseltä, voinko syyttää tuosta tavasta matkailusektorilla työskentelimistäni? Eikö alani velvoita, että minulla on intressejä tälläisiä asioita kohtaan? Käytännössä katsoen siis vain kehitän ammattitaitoani vierailemalla visitor centereissä.

Osaan myöntää, kun olen tehnyt virheen. Olen jo sen verran aikuinen, ainakin suurimman osan ajasta. Tajuan myös olla toistamatta virheitäni, mikä on mielestäni hirveän hyvä indikaattori aikuistumisestani. Niinpä en suostunut kävelemään ulos visitor centerin gift shopista ilman, että 586 sivuinen Death in Grand Canyon kirja oli kainalossa mukana. Tiedän, tuo ei ole sitä keveintä matkalukemista, saatika Suomeen raahattavaa.  Mutta vieläkin tunnen tasaisin väliajoin tarvetta hakata päätäni seinään siitä, etten ostanut Death in Yellowstone kirjaa Yellowstonessa vieraillessani. Kuten todettu, olen nyt vanhempi ja viisaampi, en ollut uusimassa vanhoja mokiani.

Tässä se on, 586 sivuinen opus enemmän tai vähemmän synkistä tapahtumista kanjonilla.

Okei, kirjan nimi tai aihealue ei ole se maailman positiivisin, mutta olenkin suomalainen. Suomalaiset eivät tunnetusti ole kovin positiivista kansaa. Siinä missä voin kansalaisuudellani perustella elämäni vähättelemisen ja hevimusiikin kuuntelun aurinkoisena päivänä, voin perustella myös synkkäaiheisen kirjan hankinnan. Sivujen määrästäkin voi jo päätellä, etten ehtinyt kirjaa paikan päällä läpi kahlaamaan. Se tapahtui vasta viikkoja myöhemmin Texasin auringon alla, uima-altaan reunalla (toisinaan jopa sitä hevimusiikkia kuunnellen). Opuksen luettuani, olen vakaasti sitä mieltä, ettei yhtäkään turistia tulisi päästää puistoon ennen kirjan läpikäymistä ja kirjallisia kokeita. Kaikki kun eivät ehdi oppia omista virheistään, etenkään, jos se virhe on kuolla.

Kirjaa lukiessani, kirosin ihmisten typeryyttää ja tunsin myötähäpeää. Ottaen huomioon, että kirjassa kerrotaan 550 kuolemaan päättyneen turistin tarina, voit kuvitella kiroamisen määrän. On hirveää myöntää, mutta suurin osa kuolemista johtui täysin turistien omasta typeryydestä. Maalaisjärjen käyttö olisi tässä elämässä sallittua ja ennen kaikkea hyvin suotavaa. Niin usein kuin olenkin hokenut, että turistit ovat tyhmiä, petyn aina uudelleen huomatessani, etten ole ollut väärässä. Ja tämä on se yksi asia, jossa niin mielelläni olisin väärässä. Tuossa teille lause, jota ei liian usein minun suustani kuule.

Ihmiset tuntuvat aina pelkäävät kaikkea konkreettista. Vaaralla on oltava jokin hahmotettavissa oleva muoto. Käärmeet, hämähäkit ja muut enemmän tai vähemmän karvaiset ja ärjyvät eläimet nähdään pelottavina vaaroina. Näkymättömät asiat, joita et voi piirtää paperille, kuten veden tai suolan puute, sää, omat suuret kuvitelmat, tai piittaamattomuus, eivät hetkauta suuntaan tai toiseen. Silti, suuremmalla todennäköisyydellä juuri nuo asiat ovat ne, jotka sinut Grand canyonilla tappavat, eivät mitkään mielesi muovaamat möröt.

Hmm.. Grand Canyonin eläinvaroitus. Varokaa kiimaista mylvivää wapitia?

Ai haluat todisteita väitteestäni? No täältä pesee ja vielä tehokkailla aineilla! Gran canyonin lähihistoriassa, alkaen vuodesta 1870, ei yksikään turisti ole kuollut hyökkäävän eläimen takia. Yksikään viheliäinen kerälle kiertynyt kalkkarokäärme tai kahdeksanjalkainen painajainen nimeltä hämähäkki ei ole iskenyt pikku myrkkyhampaitaan turistiin toimittaen heidät Pietarin Porteille. Puuma on ollut yhden kuoleman takana, mutta tuokin lähinnä vain todistaa, että Matti ja Teppo olivat aikoinaan oikeassa. He hän väittivät, että kaiken takana on nainen. Eikös naiset nykyään lueta aikamoisiksi puumiksi? Erik York, Grand Canyonin kansallispuiston arvostettu puumatutkija, löysi lokakuussa 2007 yhden pannoittamistaan tutkimuskohteista kuolleena. Kuolinsyy ei selvinnyt ruumiista päälisin puolin , joten York kantoi 40 kiloisen puuman pois kajonista, ja suoritti tälle ruumiinavauksen. Samalla York avasi tietämättään Pandoran lippaan. Puuma oli kuollut ruttoon, (Pneumonic plague) ja ruumiinavauksessa bakteeri pääsi siirtymään Yorkiin, joka kuoli muutaman päivän kuluttua altistumisestaan.

Juuri kun olen päässyt sanomasta, etteivät eläimet ole yhtä vaarallisia kuin oma tyhmyytemme, alan ottaa sanojani takaisin. Yhtä eläintä puistossa sietää varoa. Tuo eläin on.... jännitys tiivistyy, rummut pärisevät, ihmiset haukkovat henkeään.... peurahiiri. Luit oikein! Itse hiiressä sinällään ei ole mitään pelättävää, mutta sen elimistössä salamatkustajana kulkeva hantavirus on jotain, mitä et itsellesi halua. Hantaviruksia on erilaisia ja ihmiseen tarttuessa ne aiheuttavat kahden tyyppisiä tauteja, joista hantaviruskeuhko-oireyhtymä on se, joka Grand Canyonilta voi tulla kotiin tuliaisina. Muistan kyllä hämärästi kuinka pienenä myllätessäni jossain mökkivaraston nurkissa, varoteltiin hantaviruksen aiheuttamasta myyräkuumeesta. Silti koko ajatus jyrsijöiden jätöksistä ja eritteistä pölyn mukana hengityselimiin pääsevästä viiruksesta oli jotain, mikä ei vaikuttanut todelliselta, vaan enemmänkin tarinalta lehtien lööpeistä. "Eihän minulle tuollasta voi sattua"- ajattelua noudattaen, et tietenkään tule koskaan tätä virusta saamaan. Suosittelen kuitenkin, että jos satut Grand Canyonilla hiirten lähettyvillä  hengailemaan, ja myöhemmin alat tuntea lihaskipuja, sinulle nousee kuume, koet kuivaa yskää, hengitysvaikeuksia ja mahdollisesti kramppeja mahassa, pakota lääkärisi tutkimaan sinut mahdollisen hantaviruksen varalta. Jos lääkärisi nauraa ajatukselle, vetäise häntä avarilla ja esitä vaatimuksesi uudestaan. Mary Curran varmasti toivoisi, että hän olisi toiminut ohjeideni mukaan. Hän oli nähnyt hiiriä leirissään Grand Canyonilla 2009. Palttuaan matkaltaan kotiin, Mary sairastui. Lääkärissä hän kertoi epäilevänsä sairaudestaan hantavirusta, josta Grand Canyonilla oli varoiteltu. Lääkäri, tuo valkotakkinen jumala, vakuutteli Marylle, ettei kyseessä millään voinut olla hantavirus, sillä virus oli hyvin harvinainen. Mietin, miltä lääkäristä tuntui, kun Mary seuraavana päivänä kuoli ja ruumiinavaus todisti Maryn olleen oikeassa.

Mihin typerät turistit sitten kuolevat? Lista voisi olla loputon. Liian lähellä reunaa napattu selfie. Toivoisin, että tuo olisi jo so last season, mutta tässä teknologian ja oman pärstän rakastamisen aikakaudessa varmasti turha toive. Miehet virtsaamassa keskellä yötä kanjonin reunalla yrittäen luoda itse tehtyä vesiputousta. Tämä jos mikä on johtanut yhteen sun toiseen hautajaisjuhlaan. Pahin ehkä kaikista, kavereille todisteltu äijyys hyppäämällä kielekkeeltä toiselle. No tietäähän sen miten siinä käy. Tuossa teille vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka painovoima vie aina voiton typeryydestä. Luulisi, että ihmiset olisivat tähän maailman aikaan jo oppineet, että janoon voi kuolla muuallakin kuin aavikolla. Jos lämpömittari näyttää +40c, polulla ei ole varjoa ja kuvittelet voivasi patikoida koko päivän puolen litran vesipullolla varustettuna, olet yhtä kuin kuollut. Järkyttävintä oli tajuta, että usean partiolaisseurueen jäseniä on kuollut kanjonilla sen takia ettei mukana ole ollut tarpeeksi vettä! Kiva siinä partionjohtajilla selitellä kuolleiden lasten vanhemmille, kuinka tuli pieni arviointivirhe. Tarinoita lukiessa partiolaisten motto sai uuden näkökulman. Be prepared, ilmeisesti myös kuolemaan. Colorado-joessa itsensä dippaaminen ei myöskään ole koskaan hyvä idea. Sen lisäksi, että virtaukset ovat voimakkaita ja ihmiset hentoisia, veden lämpötila on ympäri vuoden ihanan rapsakat +8c. Jos et huku, kuolet hypotermiaan. Lose-lose situation, miten päin vain asiaa katsot. Oudointa oli kuitenkin huomata, etteivät ihmset tajunneet, että ilman karttaa patikoiminen, voi johtaa siihen viimeiseen eksymiseen oudossa maastossa tai omien oikopolkujen ottaminen päätyä yllättävään pudotukseen ja kallon halkeamiseen. Varmin resepti katastrofiin oli kuitenkin läheteä yksin patikoimaan kertomatta kenellekään mihin on menossa. News flash, jos eksyt tai satutat itsesi, etkä pysty jatkamaan, kukaan ei etsi sinua, kukaan ei tiedä, että olet kadoksissa!

Toisaalta pakko myöntää, että aina et voi itse kuolemallesi mitään. Riittää, että olet väärässä paikassa väärään aikaan ja muita typeriä alueella. Tästä elävä, tai siis oikeastaan kuollut todiste on japanilainen Masayuki Konno. Konno oli kaikessa rauhassa patikoimassa kanjonissa, kun lentopallon kokoinen kallionlohkare iskeytyi hänen päähänsä vauhdilla. Lapset olivat ylhäällä kanjonin reunalla heitelleet pikkukiviä alas kanjoniin koittaen saada niiden avulla isompia kiviä liikkelle. No hepä saivat. Lopputuloksena yksi kanjonissa patikoinut kuollut turisti.

Tiedän, olen selostanut jo aivan liikaa kirjahankintani sisällöstä. Puolet lukijoistani ovat jo joko nukahtaneet tai leimanneet minut häiriintyneeksi. En voi kuitenkaan lopettaa kertomatta henkilökohtaista suosikkiani. (Kyllä, minulla on suosikki kuolemasta kertovien tarinoiden joukossa. Mitä ikinä tämä sitten minusta kertookaan...) Syy siihen, miksi juuri tämä tarina jäi mieleeni, pilee ehkä siinä, että olen itse tehnyt vuosia sitten tuttavuutta tämän kuolemaa aiheuttavan kaunottaren kanssa. Tuolloin en tosin edes tiennyt, että olin kosketuksen päässä kasvista, joka olisi tarjonnut villin kyydin tuonelaan.

Grand Canyonilla kasvaa hulluruohoa, jota alueella kutsutaan Daturaksi. Datura kasvattaa kauniin valkoisen trumpetinmallisen kukan, josta voi  tehdä teetä, jota juomalla saa päänsä sekaisin. Näissä teekekkereissä jääkin Liisa Ihmemaassa tarinan Hullun hatuntekijän teekutsutkin kakkoseksi. Daturaa nauttineet ovat lähes poikkeuksetta kuvailleet kokeneensa hallusinaatioita, jotka ovat olleet pelottavia, todentuntuisia ja erittäin epämiellyttäviä. Tuo ei mielestäni ole se maailman paras myyntipuhe, mutta kylläkin selittää sen, miksi daturan kuvataan tekevän nauttijastaan "hot as a hare, blind as a bat, dry as a bone, red as a beet and as mad as a hatter."

Daturan huumaavuus johtuu kasvin sisältämistä antikolinergisista tropaanialkaloideista, kuten skopolamiinista, jota voidaan käyttää myös tyrmäystippoina. Kiva, saamme syyttä kaunista kukkaa näköjään jo avunannosta raiskauksiinkin. Skopolamiinia tosin käytetään myös lääkeenä esimerkiksi lääkelaastareissa, joilla koitetaan ehkäistä voimakasta merisairautta tai matkapahoinvointia, joten täysin turmiollinen kasvi ei sitten ilmeisesti ole. Kunkin daturan myrkyllisyys riippuu täysin kasvin kasvupaikasta, kasvupaikan olosuhteista sekä kasvin iästä. Tuon vuoksi  on lähes mahdotonta laboratorio-olosuhteiden ulkopuolella määritellä  sopivan kokoista annosta pöllyn aikaan saamiseksi. Anthony Krueger oli tainnut jättää daturaa koskevat varoitukset lukematta. Hänestä oli loistava ajatus testata keitosta eräänä iltana telttailessaan kanjonin pohjalla. Nautittuaan datura teetä, Kruger alkoi kärsiä unettomuudesta ja oudoista mieliteoista. Mies päätyi syömään koura kaupalla hiekkaa. Hän alkoi puhua elottomille objekteille ja keskustella mielikuvitushenkilöiden kanssa. Hän luuli ilmeisesti myös muuttuneensa supermieheksi, sillä yritti nostaa jättimäisiä kallionlohkareita ilmaan. Seuraavana aamuna Kruger katosi leiristä. Hänet löydettiin juoksentelemassa hullunlailla ympyrää kivien ja kaktusten ympärillä. Kun oli kulunut vain 20 tuntia Krugerin nauttimista datura kupillisista, hän oli  joko vanhingossa pudonnut tai tahallaan hypännyt Colorado-jokeen.  Krugerin ruumis löydettiini  5 viikkoa myöhemmin 11 kilometrin päästä alajuoksulta. Sen daturan pituinen se tarina.

Minä kuvaamassa daturaa syksyllä 2009 Joshua Treen kansaalispuistossa.
 Kiitos äiti tästä salaa napatusta kuvasta. Näytän hyvin keskittyneeltä...  

No on se nätti!

Kun nyt tähän hurjan mieltä ylentävään aiheeseen nimeltä kuolema ollaan päästy, niin haluan vielä viimeisen asian aiheeseen liittyen todeta. After all, olenhan nainen. Eivätkös ne tuppaa aina joka paikkaan viimeisen sanan sanomaan. Ollessani kolmannella luokalla, kävimme luokkaretkellä Heurekassaa. Muistona reissusta minulta löytyy vieläkin laatikon pohjalta kaksi Maa aikojen alussa-dinosaurus tarraa sekä pysyvämpänä matkamuistona arpi silmäkulmaan hankitusta vekistä. Tikit ja musta silmä, ne olivat varmasti äidille mieluinen tuliainen luokkaretkeltä. Heurekassa katselimme suurelta screeniltä luontoelokuvaa, jossa lennettiin Grand Canyonin halki. Tuo oli yksi niistä elokuvista, joissa sinusta tuntui kuin lentäisit itse mukana. Tuolitkin kääntyilivät kallistusten tahdissa. Tuolla hetkellä rakastuin. Halusin itsekin jonain päivänä lentää kanjonin läpi helikopterilla ja kokea kuinka kallioseinämät nousevat ympärillä Colorado-joen pauhatessa suoraan allani. Death in Grand Canyon kirjan luettuani, intoni lamaantui ja pistin haaveeni jotensakin holdille. Olin löytänyt sen kaikista todennäköisimmän tavan kuolla kanjonilla. Lento-onnettomuudet Grand Canyonilla ovat niin yleisiä ja useimmiten myös tappavia, että Grand Canyonin ilmatila on todennäköisesti vaarallisin rauhanajan ilmatila maailmassa. Ihmisiä on kuollue enemmän Grand Canyonilla lento-onnettomuuksissa kuin hukkumalla, putoamalla, äkkitulvissa, tai kuumudesta johtuvista syistä yhteensä. 

Mutta kirjasta takaisin todellisuuteen ja meidän seikkailuihimme. Huristellessamme shuttle bussilla Mather pointilta Maricopa pointille, pyörittelin päätäni Chicagolaisseurueelle. Muutamasta parikymmpisestä Chicagolaisesta koostunut lauma esitti kovaan ääneen imbesillejä bussissa. Mieleeni tuli joku yläasteen koulumatka, jossa joidenkin on pakko päästä esittämään apinoita. Busista pois jäätyään, samat teinit meinasivat eksyä yksisuuntaisela polulla! Mietin vain, että miten he selviävät Chicagossa...

Maricopa pointilla järkytyin. Ei, tällä kertaa Chicagolaiset eivät liittyneet mielentilaani millään muotoa. Sen sijaan edessäni oleva infotaulu sai haukkomaan henkeä. Grand Canyonilla on ollut Uraanikaivos! Mitä hemmettiä?  Vuosina 1956-1969, Grand Canyonilta kaivettiin tonni kaupalla uraanimalmia Orphan mine nimisestä kaivoksesta. Perintönä tuosta 13 vuoden urakoinnista, on seurannut miljoonien dollarien siivousoperaatio, kun radioaktiivista maata on koitettu hävittää. Vanhan kaivoksen alue on nykyään aidattuna, jotta kansallispuiston turistit pysyisivät poissa paikalta, eivätkä altistuisi säteilylle tai muulle kaivoksen jätesaasteelle.

Sansun järkyttänyt infotaulu.

Ehdin vähän hyppelemään ilosta Powell pointilla. (oon kaukana reunasta, vaikkei sille ehkä näytäkään...)

Shuttle bussissa koin bussin seiniin liimattua infotarraa lukiessani valaistumisen. Olen koko elämäni ajan kirjoittanut yhden englannin kielisen sanan väärin. Kaiken lisäksi tuo sana on varmaan vielä ensimmäisiä sanoja, joita koulussa on opeteltu. Tunsinpa oloni typeräksi. Mikäkö sitten on tuo mystinen sana, jonka olen aina hahmottanut väärin? No sehän on Antti Tuiskun ja Virve Rostin hittilistabiisissäkin välähtelevä salama. Se näköjään kirjoitetaan lightEning, olen aina luullut, että se on lightning!! Koska en tajunnu omaa typeryyttäni, menin luonnollisesti omahyväisenä myhäilemään Corylle, sormi ojossa sanaa osoittaen, että kato nyt kun nää on tehnyt kirjotusvirheen. Amerikkalainen seuralaiseni katsoi minua hyvin kysyvästi, todeten "että ai miten niin ovat tehneet?". Jep selvisi sitten, että kyllä se e-kirjain sinne joukkoon kuuluu. Tietenkään en uskonut Corya suoraa päätä,  vasta kun tarkistin asian sanakirjasta, suostuin myöntämään oman tyhmyyteni. What do you mean I'm stubborn...

Hopi pointilla ihailimme alhalla kiemurtelevaa Colorado jokea, syyllistä, joka on kaivertanut  Grand Canyonin. Joki näytti kaukaisuudesta katsottuna jotenkin niin pienelle ja vaatimattomalle, ei lainkaan sille vaaralliselle  raivolle, jollainen sen kerrotaan olevan. Hopi pointin edustalla kohosi suuri kallio, Battle Ship, jolla uhanalaiset Kaliforniankondorit ovat viime vuosina onnistuneet pesimään. Kyseinen siivekkäiden laji oli lähellä pyyhkiytyä pois koko planeetaltamme kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun luonnossa oli jäljellä enää vain kymmenkunta yksilöä. 1987 kaikki jäljellä olevat linnut pyydystettiin ja siirrettiin eläintarhoihin. Alkoi projekti, jonka avulla lintujen määrää koitettiin saada lisääntymään. Työ tuotti tulosta ja vuodesta 1991 alkaen lintuja on jo istutettu takaisin luontoon, myös Grand canyonille. Lajin ongelmana on hidas sukukypsyyteen tuleminen ja rauhallinen lisääntymistahti. Hmm.. kuulostaa ihan minulta. Olen varmaan sukua korppikotkille.  Kaliforniankondorit alkavat lisääntyä vasta 6-8-vuotiaina, ja naaras munii vain yhden munan, senkin ainoastaan 2 vuoden välein. Tutkijat ovat kuitenkin huomanneet, että jos munan poistaa pesästä, naaras saattaa munia tilalle uuden. Näin munia poistamalla on voitu huijata kondooreja lisääntymään tiuhempaan tahtiin.

En usko, että sitä aiheutti uhanalaisten lintujen bongailu, vaan lähinnä pitkä päivä. Niin tai näin seuraavaksi otimme Coryn kanssa yhteen. Aihe tällä kertaa? Hirveän tärkeä ja järkevä kiistelynaihe nimeltä mennäänkö seuraavalle näköalapaikalle bussilla vai kävellen. Kyllä, me oikeasti kinastelimme tuosta. Hyvin lstentarhamaista toimintaa. Minä halusin käyttää kahta tehokasta ulokettani, joita jaloiksikin kutsutaan ja kävellä Mohave pointille 1,3km matkan kanjonin reunaa myötäilevää polkua. Samalla voisi ihailla maisemia. Cory oli jo väsynyt, ja halusi välttämättä mennä bussilla. Ei se maisema kuulemma voinut enää erilaiselta muuhun päivän aikana näkemäämme verrattuna näyttää. Tiedän armottoman, toisinaan rasittavan jästipäisyyteni. Vanha kilpatanssiparini totesi aikoinaan, että ei viitsi väitellä kanssani, hän häviää kuitenkin.Vaikka olisin väärässä, en kuulemma sitä hänelle myöntäisi, vaan pitäisin omasta kannastani kiinni loppuun asti. Viisas mies... Hän tiesi, miten käsitellä 15-vuotiasta Sanna-Mariaa. Tosin vanhetessa on ehkä kulmat hieman hioutuneet ja osaan nykyään jo tarvittaessa nähdä muiden kannan asioista. Niinpä leikin nyt olevani se suurempi ihminen ja annoin periksi. Istahdin bussipysäkille, menisimme Mohave pointille Shuttle bussilla. Ja mitä tekeekään tuossa vaiheessa Cory? Toteaa, että jouduttaisiin odottamaan bussia, joten kävellään sittenkin. ARGH, ihan kuin pikkulapsen kanssa olisi mennyt karkkikauppaan. Ensin halutaan tätä ja sitten kun sen saa, niin halutaankin jo sittenkin tota. No loppu hyvin kaikki hyvin. Walk was nice and views were great.

Maisemaa Hopi pointilta. JOku söpö kukkapuskakin päässyt kuvaan...

Jep, kyllä se on pystysuora kallionseinämä...

Kuollut puu, oih...

Päästyämme takaisin telttapaikallemme, taivaalla jyrähti. Mikäs sen mukavampaa kuin että kesken kokkailun alkaa ukkoskuuro... Juu sitä vettähän siihen soosiin tarvitsikin lisätä, ei tosin ehkä kuitenkaan ihan saavillista. Vitsi, vitsi... Todellisuudessa sade ei alkanut suihkun paineella taivaalta niskaan vihmoa, vaan tyytyi enemmänkin muistuttaan suihkupullon hentoisia sumuttavia painalluksia. Ei siinä juuri muuta voinut tehdä kuin vetää sadekamoja päälle ja pistää high fashion Teijan ulkoilmakeittiöt käyntiin. Minulla oli mukanani todella tyylikäs kirkuvan oranssi sadetakki, mutta ulkoiluhousujeni vedenpitävyys ehkä vähän epäilytti. Onneksi Cory herrasmiehenä lainasi minulle omia läpinäkyviä kertakäyttösadehousujaan, jotka olivat malliltaan Ali Babat, ylhäältä leveät ja puntista pillit. Onneksi olimme keskellä metsää ja pimeyden ympäröimänä, koska housut näyttivät jokseenkin noloilta. Tosin Cory kuulemma käyttää niitä useinkin Sacramentossa pyöräillessään sateessa töihin, joten ehkä en vain ollut tottunut Kalifornialaiseen sademuotiin. Heitin vielä tennarini autoon ja iskin fläpärit jalkaan. Näin ratkaistiin ongelma nimeltä ei kumisaappaita mukana. Fläpäreissä ei päässyt kengät eikä sukat kastumaan, varpailla ei niin väliä ollutkaan. Kyllä tuossa lookissa kelpasi valmistaa gourmet kana-squash-zucchini pastaa, jossa oli voi-maitojauhekastike ja lautasella vielä avokadoa ja tomaattia lisukkeena. Tiedän, kuulostaa ehkä aika järkyttäväle, että veteen sekoitetusta maitojauheesta tekee voihin yhdistämällä kastikkeen, mutta järkytyksekseni se toimi todella hyvin. Ei kai ulkoilma nyt sentään niin hyvää ruokahalua saa aikaiseksi, että mikä tahansa menisi kurkusta alas. Eihän?