Death Valleyn hurmaa eli Saharaa ja suolaa...

Sunnuntai 21.9.2014

Death valley National Park, California - Mesquite, Arizona

Ajetut kilometrit: 480km

Aurinko armas nousi ja sadepilvet olivat poissa. Tunnollisten turistien lailla oli aika lähteä eksplooraamaan nähtävyyksiä. Death valley on itsepalveluaikaan siirtynty kansallispuisto, ah kuinka trendikästä. Puiston  sisäänkäynneillä ei näkynyt muista puistoista tuttuja entrance fee kojuja, joissa Park rangerit naama Naantalin auringolla jakelevat karttoja samalla kun ottavat pääsymaksuja vastaan. Kojujen sijaan erääseen tiensivun rakennukseen oli laitettu jonkinlainen, hyvin toimimattomalta ja antiikkiselta näyttänyt masiina, jonne saattoi luottokorttinsa tunkemalla lunastaa pääsylippunsa. Muutamasta saksalaisesta vesirajashotseilla varustetusta pissiksestä koostunut tyttöjengi katseli hetken aikaa konetta jatkaen lopulta matkaansa maksuja suorittamatta. Pummilla oli hieman liian helppo puistoa tutkailla. Tosin heidän puolustuksekseen myönnettäköön, että pääsymaksu on mahdollista maksaa  myös  Puiston Furnace Creekissä sijaitsevaan visitor Centeriin. Ehkä heistä tuntui hieman idioottimaiselta tunkea luottokorttiaan epäilyttävältä näyttäneeseen masiinaan ja päättivät mielummin poiketa visitor centerillä maksunsa hoitamassa.

Maksujärjestely on mielestäni suhteellisen oudosti toteutettu. Furnace Creekin visitor center on nimittäin kaikkien nähtävyyksien keskellä, kaukana puiston sisäänkäynneistä. Sinne päätyessään turistit ovat ehtineet koluta puistoa jo vaikka kuinka kauan ennen kuin maksun aika tulee. Siinä vaiheessa voikin ehkä jo miettiä, että tuleeko sen aika ollenkaan. Haluaisin kyllä nähdä ne tilastot, joista selviäisi moniko jättää puistomaksunsa maksamatta, ihan vain koska voivat. Mitään pääsymaksu lipuketta kun ei tarvitse ikkunaansa näytille laittaa, eikä niitä kukaan ainakaan aktiivisesti näyttänyt tarkistavan.

Ja tiedoksi teille kaikille, jotka tiedätte minut Roope-Sedän sukulaissieluksi, EI minä EN mennyt pummilla. En sen enempää Tuomas Kauhasen laulua noudattaen Tallinnaan kuin Death valleyn kanssalispuistoon. Tarkan markan tyttönä olin jo hyvissä ajoin ennen matkaa hankkinut Kansallispuistojen vuosipassin, jolla saan vierailla kaikissa USA:n kansallispuistoissa niin paljon kuin sielu sietää, välttäen yksittäiset puistokohtaiset pääsymaksut. Passi maksoi vain $80 ja oli loistava sijoitus. Käytännössä se maksoi  itsensä takaisin jo parin puiston jälkeen. Me like it!!

Päivä alkaa paljon jännittävämmin, jos leikkii heti aamu tuimaan olevansa Saharassa, mikä onnistuu mainiosti vaeltelemalla  hiekkadyyneillä. Jos haluaa hieman auteettisemman fiilikseen, kannattaa ottaa mukaan kameli, kietoa päähänsä beduiinihuivi ja olla koko aamun juomatta. Hiekkaa, kuumuutta ja hikeä riittää kyllä  paikan puolesta ihan omasta takaa luomaan tunnelmaa. Mesquite Flat sand dunes oli meidän aamumme Sahara. Sai luvan kelvata, oli sen verran monelle Hollywoodin filmiyhtiöllekin kelvannut. Googlen mukaan esim. Star warsien joitain kohtauksia on paikalla kuvattu, joskaan tuo ei innostanut minua sen enempää kuin pilaantuneen tomaatin löytäminen jääkaappini uumenista. Star warsista tulee mieleen vain Darth Wader, ja Darth Waderista taas lapsuuden ajan painajaiseni.

Dyynien parkkipaikalla komeili suuri STOP merkki, jossa todettiin ettei dyyneille juuri ollut asiaa aamu kymmenen jälkeen. Kuumuus nousisi tuossa vaiheessa turhan korkeisiin lukemiin, eikä kaikkien janoisten sankaria, Gari Grandia näkyisi pillimehuineen paikalla pelastamassa läkähtyneitä turisteja. Kellojemme viisarit näyttivät 8.30 ja jo siinä vaiheessa lämpötila oli ehtinyt hilautua mittarissa lukemiin +35c. Katselin kuinka typykkä toisensa jälkeen lähti dyyneille fläpäreissä, pikkuisissa farkkushortseissa ja bikinien yläosissa. Toivon mukaan olivat rasvailleet itseään joillain muulla kun pelkällä kookosöljyllä, aurinkon porotus tuntui sen verran polttavalta iholla. Aurinkorasvatuubini kylki julisti tavaran olevan SPF 50, mutta jo nyt, tunnin ulkonaolon jälkeen, tuntui ettei se riittänyt mihinkään. Cory, tyypillinen mies, ei paljon aurinkorasvoja huolinut. Hän tosin vetikin koko päivän pitkähiaisella paidalla ja farkuilla. Auringolta suojautumiskeinonsa kullakin. Olisikohan pitänyt ehdottaa hänelle ehkä hieman viileämpää vaihtoehtoa, jotain täyspitkää arabialaiskaftaania ja Sahara kokemukseni olisi ollut uskottavampi.

Ei vaatinut kuin 10 minuuttia dyyneillä tarpomista ja meitsi oli hikoileva keitetty rapu punaisine poskineen. Aurinko paahtoi ylhäältä ja hiekka hohkasi lämpöä alhaalta. Olin täydellinen ihmisvarras luonnon omassa uunissa. Aloin jo kaivata Gari Grandia.Oman läkähdyttävän kokemukseni myötä voin hyvin ymmärtää dyyneillä asuvia eläimiä. Kesällä dyynien pinta voi ystävämme auringon ansiosta lämmetä +93c asteiseksi! Ei ihme etteivät elukat paljon itseään niissä asteissa grillaa vaan hipsivät ennemmin yöllä dyyniluikerteluilla.

Onneksi on varoituskyltit ja rannekellot...niin ja jo nyt punertava otsa...

Tässä sitä grillataan arsetta aidossa dyynissä...

Joku on käynyt romanttisella kuutamokipittelyllä dyynillä...

Olipa kerran elävä puu...Nyt vaan hemmetin nätti valokuvauskohde...

Mesquite Flatsin dyynit ovat vain 40-43m korkeita. Syrjemmällä puistossa löytyisi 180-210 metrisiä versioita. Itselleni 40m hiekkaa jalan alla oli ihan riitävä määrä, etenkin kun raahasin osaa siitä puoli päivää mukanani  pitkin kansallispuistoa. Niin no kuka käski mennä tekemään kärrynpyörän dyyneillä. Klamydia saattoi aikoinaan laullaa, kuinka Simppa oli kukkona tunkiolla nilkkoja myöten sonnassa, mutta minä olin kukkona dyyneillä ranteita myöten hiekassa. Aurinkorasvainen, hieman hikinen iho liimaa kauhean näppärästi hienon hienot hiekanjyväset tiukkasti ihoon kiinni. Ja kyllä, ne eivät ihan hetkessä halua sinusta irtoutua, vaikka kuinka koittaisit niitä kädellä pois pyyhkiä. Ovat siinä mielessä samanlaisia kuin huonot muistot, haihtuvat vain ajanmyötä kulumalla.

Ajellessamme kohti Furnace Creekiä, näimme ROAD CLOSED-kyltin toisensa peräänn. Nähtävyyksille johtavia sivutietä oli suljettu edellisen päivän ukkoskuurojen jäljiltä. Hiekkatiet olivat muuttuneet mutavelliksi maan imukyvyn ollessa hieman kateissa. Ristin sormeni, etteivät haluamilleni nähtävyyksille johtavat tiet olisi kokeneet samaa puuroutumiskohtaloa. That would be so unfare...

Olen tunnestusti todella suuri golf-fani (tässä kohtaa pidän ylhäällä suurta SARCASM-kylttiä). Ja mikäpä sen parempi tapa näin kirkosta eronneena henkilönä viettää sunnuntai aamupäivää kuin suunnata itsensä Paholaisen golfkentälle. Ajattelin kylläkin itsekseni, että sarkasmi-kylttiä on sekin henkilö pitänyt ylhäällä, joka on Devils Golf coursen nimennyt. Kyseessä on nimittäin aava suola-alue Kuoleman laakson pohjalla. Paikan nimeäjä ei ilmeisesti halunnut tulla muistetuksi historian kirjoissa, sillä hänen nimensä ei ole tiedossa. Paikkaa on alettu kutsua Devil's Golf courseksi 1934 julkaistun Death Valleyn kansallismonumentin (kansallispuisto paikasta tuli vasta 1994) opaskirjasen lauseen mukaan, jossa julistettiin “only the devil could play golf on such rough links.” Paikan nähtyäni voin allekirjoittaa kommentin, vaikken itse golfia pelaakaan. Sen verran olen kuitenkin kentillä muiden seurana vaellellut, että voin taata yhden sun toisen tutun susta lentelevien ärräpäiden määrän olevan tähtitieteellinen, jos tuonne koittaisivat mailojen ja pallojensa kanssa eksyä. (Niin, myönnetään nyt vielä, että Death valleystä löytyy oikeakin golf kenttä, jos mielii tukahduttavaan autiomaahan valkoisine palloineen pelaamaan. Ekologistako? No ei todellakaan, mutta minkäs teet. Turistien mielihalut menevät nykypäivänä ohi taloudellisuuden ja käytännöllisyyden.)

Devils golf courselle on päällystetyltä päätieltä 2 km. Nähtävyydelle johtava hiekkatie luo illuusion kuin tie ei päättyisi mihinkään. Kaikki ympärilläsi on tasaista, ajelessasi eteenpäin kuvittelet, että voisit jo kohta nähdä päämäärän. Ennen kuin maisema ehtii muuttua, oletkin jo perillä. Autosta noustessasi silmiesi edessä aukeaa näkymä, joka tuo mieleen juuri kynnetyn pellon, jonka mutakökkeröt pakkanen on jähmettänyt  ja luontoäiti sirotellut niiden pinnalle lunta. Todellisuudessa edessäsi avautuu ilmaan haihtuneen Lake Manlyn pohja. Se, mikä silmissäni näytti lumelta on suolaa, joka koostuu mineraaleista, joita Manlyn vesi aikoinaan sisälsi. Järven haihtuessa mineraalit ovat jääneet järven pohjalle kuin kalat kuivalle maalle.

Parkkipaikan reunalla törmäsimme jälleen uuteen varoituskylttiin.
                     "walking on the devils golf course is very difficult. 
                     A fall coud result in painful cuts or even broken bones."
Ensireaktioni oli väistämättä, että kyltti oli laitettu paikalle yksinkertaisia Amerikkalaisturisteja varten, etteivät he pääsisi haastamaan puistoa oikeuteen, jos vahingossa koheltaisivat ja kompastuisivat. Kas kun ei ollut vielä lisätty, että ethän juo samalla liian kuumaa kahvia ja laita kissaasi mikroon kuivumaan kun vaeltelet vaarallisella Devils Golf coursella.  Edettyäni muutaman metrin "mutakökkeröiden" joukossa, olin raapinut jalkaani täyteen naarmuja ja uskoin jo itsekin kylttiä. Kökkäreet olivat kovia kuin kivet ja niiden pinnalle kerrostunut kovettunut suola muodosti hiekkapaperimaisen raapimispinnan. Kökkäreet olivat vieri vieressä, joten niihin meinasi väkisinkin törmäillä, ainakin jos koitti kävellessään ottaa vauhdissa valokuvaa.Valkoinen kökkäreiden pinnalla kimallellut suola, oli kuin pakkaspäiväinen metallitanko. Teki mieli kokeilla sitä kielellä, vaikka tiesikin, että lopputulos tekisi kipeää. Hillitsin himoni, hallitsin haluni ja kahlitsin kieleni enkä kokeillut, kuinka suolaiselta suolaköntit olisivat maistuneet. See, I can be an adult about things!

Ja missäs sinä vietit sunnuntaisi?

No missä se nähtävyys nyt oikein on?

No niin, johan löyty golfkenttä minun makuuni.

Saiskos olla suolaa?

Seuraava etappi oli Bad water basin, joka ei lopulta ollut oikeastaan kummoinen nähtävyys. Vain tasaiseksi tallattu suolapolku keskellä laaksoa. Pakkohan tuo USA:n matalin kohta oli silti käydä katsomassa, kun tänne asti kerran oltiin tultu. En halua dissata paikkaa, monelle tuo on varmasti elämys. Itse odotin vain jotenkin näkeväni South Lake Ayren kaltaisia suuria valloittavia suolalauttoja. Guess I was wrong, eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Siinäkin on haittansa, että on ehtinyt kiertää maailmaa ja nähdä paljon. Vertailukohtien lisääntyessä uudet paikat eivät enää välttämättä saa aikaan samaa WOW-faktoria kuin aiemmin nähdyt.

Nimien takana on usein tarina, eikä Bad water basinkaan tästä poikkea. Eräs aluetta aikoinaan kartoittanut maanmittaaja ei saanut muuliaan juomaan bad waterilla sijainneesta lähteestä. Mies raapusti karttaansa lähteen kohdalle, että se sisälsi "pahaa vettä" ja nimi jäi historiaan. Lähteen vesi ei ole myrkyllistä, mutta helkkarin suolaista ja ikivanhaa. Suurin osa lähteen täyttävästä vedestä on alunperin ollut satojen mailien päähän Keski Nevadan vuorille jääkaudella satanutta lunta, joka on vuosien kuluessa raivannut tiensä läpi kalkkikivisten vuorien pohjavesikerrokseen ja kulkeutunut pohjavesikerrostuman kautta tälle alueelle. Veden noustessa lähteessä pintaan, maan kerrostumista liukenee siihen suolaa, mikä tekee vedestä juomakelvotonta. Juomakelvottomuus ei kuitenkaan tarkoita asuinkelvottomuutta, ja lähteessä asusteleekin yksi Death Valleyn harvinaisimmista eläimistä, Badwater snail. Näitä pikkuruisia kotiloita tavataan vain muutamista Death Valley Salt flatsien reunamilla sijaitsevista lähteistä.

Jos Bad Water basinillä kävely ei minuun suurta vaikutusta tehnytkään, niin opettavaista se ainakin oli. Päivän anti: Älä ikinä seiso kyltin takana pelkkä tuubitoppi päällä ja pikkushortsit jalassa. Voit päätyä sivullisten turistien kuvaamaksi niin, että näytät tönöttävän kyltin takana alasti.

Memo to myself: Älä seiso kyltin takana vähissä vaatteissa...

Bad Water basin ja suolainen lähde.

Jaa tälläsessäkö lätäkössä se badwater snail asustelee? No ei ole korkeat vaatimukset asunnolta...

Opastustaulun kuva oli komeampi kuin totuus...

At the lowest point of my life in USA... 85.5 metriä merenpinnan alapuolella. 

Punainen nuoli osoittaa kalliossa komeilevaan kylttiin, joka julistaa, missä kohtaa ollaan merenpinnan tasolla.

Suomalaiset rakastavat lämpöä, mutta kun lämpöasteet kipuavat yli +40c on suomalainenkin hyvin tytyväinen, että voi ihailla maisemia välillä myös ilmastoidusta autosta käsin. Artist drive sopii loistavasti tähän aktiviteettiin ja on nynnyjen autoversio vuoristoradasta, jossa kurvailet ylös alas oikealle ja vasemmalle tien kimurrellessa mineraalien värjäämien kallioiden keskellä. Artist palette on tämän tien varrella se pakollinen pit stoppi. Toisin sanoen hyppää sillä kohti ulos ilmastoidusta kaarastasi ja hämmäste mineraalien värjäämiä kukkuloita.

Artist drive

"Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki yhdesä kulkien..."

Saiskos olla vähän luonnollista väriä elämään?

Visitor center, tuo jokaisen puiston pakollinen pysähdyspaikka, oli meillä vielä käymättä. Suuntasimme auton nokan siis kohti Furnace Creekiä. Furnace Creek on pieni kylä keskellä Kuoleman Laaksoa. Uskokaa tai älkää, mutta siellä asuu ihmisiä, noin niinkun vuoden ympäri, ihan pysyvästi. Jonkin nettisivun mukaan (en sitten laita päätäni pantiksi tämän lukeman todenperäisyydestä, mutta tuskin se nyt älyttömästi heittää) jopa 525 henkeä kutsuu paikkaa kodikseen. Lähes kaikki heistä ovat töissä Kansallispuiston tai siellä sijaitsevan resortin leivissä. Lukiessani artikkelia asukkaiden elämästä ja kokemuksista, sairasta kyllä, minulle tuli pakottava tunne raapustaa työhakemus ja lähettää se johonkin laakson yrityksistä.  Järjettömyyteni juontaa luultavasti omista kokemuksistani. Se, miten ihmiset kuvailivat iltaisin katselevansa spektaakkelia nimeltä upeaa tähtitaivas, toi mieleeni oman aikani Australian Outbackillä. Toteamus, ettei rahaa voi käyttää muuhun kuin säästöpossun täyttämiseen, vapaa-ajan rientojen ja ostosmahdollisuuksien ollessa olemattomat, muistutti siitä, kuinka ihanan stressitöntä elämäni Victoria Riverillä, keskellä ei mitään oli. Noh, itse asuin silloin kyllä vielä kauempana sivilisaatiosta, kuin mitä Furnace Creekiläiset. Minulla lähin, hyvin kälyinen paikka ostoksille oli 2,5h ajomatkan päässä. Furnace Creekiläisten lähimpään shoppailupaikkaan, Pahrumpiin Nevadaan, on vain tunnin ajomatkan. Mitä Pahrumpin, tuon kaksien liikennevalojen kylän shoppailumahdollisuuksiin taas tulee, itse löysin sieltä bikinien alaosat. Saman sarjan yläosat olivatkin jääneet käteeni jo puolivuotta aikaisemmin Dallasissa. Ei siis ihan turha paikka, jos Walmart riittää täyttämään vaatekaapin sisällönhankkimisstrandardit.

Saapuessamme visitor centerille hämmennyin parkkipaikalla. Pakolliset invaparkkipaikat olivat saaneet rinnalleen kysymyksiä herättävät "Fuel efficient parking only" kylteillä varustetut parkkiruudut. Millä standardeilla määritetään, että viivojen väliin parkkeerattava kulkupeli on fuel efficient? Olivatko nämä ruudut tarkoitettu Tesloille, hybrideille, hevosille vai kenties toisesta galaxista vierailulle saapuville UFO:ille? Google toki antoi sivutolkulla tietoja aiheesta kun jälkikäteen tätä pulmaani aloin ratkomaan...(Liikaa tieteelistä tekstiä ja osavaltioiden välisiä eroja, jotta alan tähän sitä selostamaan, google it, jos alkoi asia vaivaamaan :D ) Visitor Centerissä olisi ollut kaikenlaista nippelitietoa tarjolla, mutta meille se oli vain viilentävä hengähdyshetki ja netinkäyttö tauko (kiitos ilmaisen Wifin), unohtamatta missiotani ostaa jokaisesta kansallispuistosta retrohenkinen postikortti.

Death Valley on laaja ja autolla ajellessa kertyy nopeasti mittariin kilometrejä kuin huomaamatta. Olin koittanut vältellä ettemme olisi joutuneet tankkaamaan Furnace Creekissä, mutta pikaiset kalkulaatiot osoittivat tuon toiveen mahdottomaksi. Ellemme haluaisi bensan loppuvan keskellä autiomaata ja työntää autoamme seuraavalle, hieman halvempaa bensaa tarjoavalle huoltoasemalle, meidän olisi pakko tankata Furnace Creekissä. Niinpä kurvasimme bensa-asemalle ryöstettäväksi. Kun on tottuntu maksamaan bensasta keskimäärin $3,9 gallonalta, tuntui  $5,25 gallonalta samalle kuin olisi koittanut juoda raakaa vodkaa suoraan pullosta. Se kirpaisi ja oksetti, mutta siitä selvisi hengissä ja vannoi ettei enää koskaan tekisi niin.

Mä harrastan taloudelista ajoa, tarkoittako se, että harrastan myös taloudellista parkkeeraamista? 

Tilastotiedettä Furnace Creekin visitor centeristä. 

Ajellessamme pois puistosta, matkamme varrella oli jäljelä vielä kaksi kohdetta, joissa vaadin Corya pysähtymään. Zabriskie point osoittautui henkilökohtaiseksi suosikikseni puistossa. Hurmaavia kumpuilevia pinnanmuotoja, jotka olivat osittain värjäytyneet ihanasti mineraalien voimasta. Näytti siltä kun joku olisi vatkannut kunnon sokerikakkutaikinavaahdon ja kaatanut sitä maisemaan niin että taikinan osuessa maahan, se olisi välittömästi jähmettynyt luoden pehmeitä kukkuloita.

Näköala paikka Dante's viewlla oli omasta mielestäni vähän ylimainostettu. Olihan se mukiin tai vaikka saaviinkin menevä maisema, jossa kelpasi  jalopeno-lounasleipänsä syödä, mutta olen nähnyt parempiakin maisemia elämäni aikana. Ehkä se, että olimme nähneet edellisenä pävänä samantyylisen maiseman  laakson vastakkaiselta puolelta, osittain haalisti näkymän hohtoa. Toki pitää myöntää, ettei usein tule vastaan paikkaa, missä voit kääntyä 360° ja nähdä ympärillä avautuvan maiseman 100 mailin päähän. 40km meno-paluu ajomatka Dante's viewlle vain ok-maisemaa pikaisesti vilkaisemaan, ei meidän kohdallamme ehkä ollut järin järkevää, mutta tulipahan tehtyä.

Zabriskie point ja kurttuiset kukkulat

Pinnanmuodostumia Zabriskie pointilla

Dante's view ja sämpylän pituisen tauon paikka!

Ajellesamme pois puistosta, tunsin kuinka epämiellyttävä, kuumottava tunne eteni kasvoillani. Yes, lisäilyistä huolimatta SPF 50 aurinkorasvani oli pettänyt luottamukseni. Hemmetin hemmetti. Ainoa lohduttava asia oli miettiä, missä kunnossa ne bikineillä ja farkkushortseilla päivän puistossa avoautolla palloileet turistitypykät olivat.

Olimme alunperin suunitelleet ajavamme yöksi Zionin kansallispuistoon Utahiin. Ajomatkaa olisi Death Valleystä tullut melkein 500km, ja illan hämärtyessä turnauskestävyytemme loppui Nevadan ja Arizonan rajalla, 120km ennen kaavailtua päätepistettä. Kohdallemme osunut Mesquite oli kaupunki, joka vilisi halpoja casino-hotelleita. Luojalle kiitos uhkapelureista, heidän addiktionsa ansiosta saimme halvan huoneen Virgin River casinosta. $38 hinta ei räjäyttänyt budjettiamme ja suihku tuntui taivaalliselta hikoiltuani päivän aikana lievästi liioiteltuna varmaan 200 liraa. Illan kruunasi vielä se, että Cory heittäytyi herrasmieheksi ja tarjosi minulle gourmet päivällisen, tai siltä se Mäkkärin burgeri jääkylmän Cokis-Dr Pepper risteytyksen kanssa maistui.

Thank you and good night, Mesquiten dirt cheap yösija.