"Vääriä" päätöksiä ratkaisevassa risteyksessä

Tiistai 23.9.2014

Zion National park, Utah - Page, Arizona

Ajetut kilometrit: 436,1 km

Aamulla teltan oven avatessani, olin järkyttynyt, emme heränneetkään Ihmemaa OZ:ista. Kanjonin läpi puhalsi yöllä niin kova tuuli , että kuvittelin telttamme lähtevän lentoon ja päätyvän sinne, mistä kotiin päästäkseen olisi tarvinnut punaisia kimalle kenkiä, joiden kantoja olisi pitänyt koputella yhteen. Seinät halailivat meitä koko yön kuin inhottavan ohut, sähköinen suihkuverho, joka koittaa liimautua ihoon pienessä suihkutilassa. Ihme ja kumma, tuulesta huolimatta tässä köyhän miehen hirmumyrskysimulaattorissa ei ollut kuitenkaan kylmä nukkua.

Suuntasimme automme kohti Zion-Mt Carmel highwaytä ja puiston itäistä sisäänkäyntiä. Olen usein pyöritellyt päätäni sille, millaisiin teknisiin suorituksiin nykyihminen pystyy. Pienenä Pelle Hermannia katsellessani Hermannin näköpuhelin, jolla tyyppi soitteli lettuja paistelevalle äitiliinille, tuntui niin kamalan futuristiselta vekottimelta. Kyllähän sitä omaa, ruman vihreää pyöritettävää lankapuhelinta katsellessa oli hankalaa uskoa, että jonain päivänä voisi puhelun aikana nähdä langan toisessa päässä olijan kuvan livenä. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin skype on arkipäivää. Nykypäivän lapset eivät tule koskaan näkemään Skypeä samanlaisena hämmästyttävä ihmeenä kuin minun Pellehermannisukupolveni. Samalla perusteella en usko, että kukaan meistä tämän päivän turisteista katsoo 1.77 km pituista Zion-Mt Carmel tunnelia yhtä ihaillen kuin ne, joka tunnelin näkivät sen valmistuessa vuonna 1930. Tunneli oli valmistuessaan Yhdysvaltain pisin ja sen kaivertamiseen vuoren läpi käytettiin 146 tonnia dynamiittia. Varsinainen saavutus niihin aikoihin niillä välineillä. Tunneli on kapea ja avoinna vain yhteen suuntaan kerrallan (ja suljettu öisin, älä siis koita saapua puistoon itäisen entrancen kautta yöllä), joten jonkin verran joutuu odottelemaan jonossa, ennen kuin pääsee tunnelin läpi haluamaansa suuntaan ajamaan.

Maisemat tunnelin jälkeen ovat mielenkiintoiset. Näytti hieman sille, kuin joku jättiläinen olisi kaatanut kulhosta hitaasti valuvaa taikinaa ja muodostanut näin vuoret. Väritykset vuorissa vaihtelivat kerman keltaisesta ruosteen oranssiin luoden maiseman, joka näytti lapsen värittämälle. Veikeä yksityiskohta oli Checkerboard Mesa, joka on saanut nimensä siitä, että sen ruudullinen pinta muistuttaa vääristyneessä mielikuvassa shakkilautaa.

Ja tässä sitä olisi checkerboard mesaa tarjolla! Minä toimin shakkinappulana, olen luonnollisesti kuningatar...

Veikeää väritystä Zion-Mt Carmel highwayllä.

Valutettua vuorta ja taivaan sinistä taivasta, olkaa hyvät!

Risteyksissä joutuu usein tekemään päätöksiä. Näin myös Kanabissa, jossa jouduimme päättämään kurvailisimmeko Pageen tien 89 vai 89A kautta. Vain yhden kirjaimen heito, mutta melko tärkeä päätös. Itse asiassa tulevaisuus tulisi osoittamaan, että päätös tulisi olemaan merkittävämpi kuin tuolloin osasimmekaan aavistaa.

Hetkeä aikaisemmin olimme ohittaneet Mt carmel junctionissa kyltin, jossa matkustajien päätä koitettiin saada pyörälle  mielenkiintoisella sanaleikkimainoksella. Puolipukeinen vintage tyttö piti kädessään kuumaa piirakka ja plakaatissa komeili ”Home of the Ho-made pies!” Vai sellaiset tytöt ne siinä kylässä piirakoita leipovat. Saattoi olla ehkä hiukkasen kaksimielinen sävy mainoksessa havaittavissa, tai sitten se oli vain minun dirty mind, joka yritti tekstiä niin tulkita. Ehkä horttojen kotitekoiset piirakat saivat ajatuksemme vaeltelemaan, sillä päätimme valita tien numero 89A. Jos tien numeroon on lisättynä kirjain, sen on pakko tarkoittaa, että se on parempi vaihtoehto. Enempi parempi vai miten se nyt menikään. A-kirjaimella on todellisuudessa myös ihan merkitys. Se on lyhenne sanalle alternative, vaihtoehtoinen. Tämän vaihtoehtoisen tien numero 89 kautta ajaessa, matka Pageen olisi hieman pidempi, mutta tie kurvailisi luultavasti mielenkiintoisemmissa maisemissa. Tämän oli oltava varma valinta.

Ajelimme ohi Grand Canyonin kansallispuiston pohjoisen sisäänkäynnin kohti Vermillion Cliffs National monumenttia.  Itse monumentti ei ollut kohteemme, ajoimme sen ohi vahingossa. Bongasimme tien vieressä kivalta näyttävän näköalatasanteen ja BÄNG! Siinä se  oli suoraan edessämme, Vermillion Cliffs kaikessa oranssinhohtavassa loistossaan. Tuijotin sitä hieman haikeana, sillä tiesin, että siellä se oli, piilotettuna kaiken sen punaisen kivimassan keskelle, minun unelmieni kohde, The wave. Tuo niin monissa maisemavalokuvaajien otoksissa ja esitteissä aaltoileva, raidallinen kivialue (googleta niin tunnistat, kuvaukseni ei todellakaan ole osuva tai tee kohteelle oikeutta) oli kuitenkin totally out of my reach. Kohde, jonne tarvitsee osata suunnistaa kompassin, GPS:n syötettävien koordinaattien ja pinnanmuodostumien avulla ilman minkäänlaista polkua tai opasteita, ei sovellu tämän hetkisiin survival taitoihini. Sitä paitsi alueelle suuntaavien määrää rajoitetaan. Ennen kuin olisin edes voinut koittaa lähteä eksymään erämaahan, minun olisi tarvinnut olla onnetarten suosiossa ja voittaa patikointilupa arpajaisissa. Bureau of land management myöntää niille, jotka tämän luonnon ihmeen haluavat nähdä, 20 lupaa per päivä. 10 noista luvista arvotaan 4 kuukautta ennen patikoinnin ajankohtaa. Loput 10 niin sanottua "walk-in" lupaa arvotaan vasta patikointia edeltävänä päivänä aamu yhdeksältä. Tietäen tuurini arvonnoissa, voisin istua vuoden paikassa, jossa walk-in arvonta suoritetaan, enkä siltikään pääsisi ihmettäni näkemään...

Olkaa hyvä, voitte ihailla. Vermillion Cliffs National monument.

Seuraavaksi ylitimme Navajo bridgen. Colorado joen uurtaman kanjonin ylittäminen ennen sillan rakentumista vuonna 1929 tuotti päänvaivaa. Onneksi en ollut reissussa tuolloin. Vaihtoehtoja ylitykseen oli niinä aikoina kaksi, joista kumpikaan ei ollut kovin varteenotettava. Joko jouduit ajamaan lähimmälle sillalle, joka toisin kuin Siwa, ei ollut aina lähellä, vaan sijaitsi 418 km päässä tai sitten jouduit ylittämään kuohuavan ja villin joen lautalla kanjonin pohjalla Lee’s Ferryn kohdalla. Mene nyt ja valitse kahdesta pahasta se pienempi.

Oletko koskaan miettinyt, mitä tarvitsee tehdä, jotta jokin paikka nimetään sinun mukaasi? En tiedä pohtiko John Doyle Lee tuota pahemmin koskaan, silti hän sai nimensä kartalle. Lees Ferry on nimetty hänen mukaansa. En silti suosittele sinua toistamaan tämän herran suoritusta, ehkä jokin toinen taktiikka olisi vähän inhimillisempi. Lee, tuo harras mormoni, pakeni alueelle vuonna 1871, lahdattuaan ensin Utahin lähellä suuren määrän Arkansasilaisia villiä länttä asuttamaan lähteneitä pioneereja Mountain meadows massacre nimellä tunnetussa tragediassa. Lee rankesi nykyisen Lees Ferryn paikalle Lonely Dell nimisen Ranchin ja avasi lauttayhteyden joen ylitse. Lee oli ehtiväinen mies. Pioneerien lahtaamisen lisäksi hän ehti hankkia itselleen 19 vaimoa ja 64 lasta. Nykymiehet voivat miettiä tuota määrää ensi kerralla, kun valittavat, että yhdessä vaimossa ja häissä on jo liikaa hoidettavaa..

Navajo Sillan rankentaminen ei olut mikään yksinkertainen urakka. Rakentaminen aloitettiin yhtä aikaa kanjonin molemmilta puolilta. Kahta ulokepalkkia rakennettiin vähitellen kuilun yli, kunnes ne kohtasivat keskellä. Tässä olisi mielestäni ollut loistava paikka munata koko homma made in China tyyliin tuottamalla segundaa. Siinähän sitä olisikin ollut sotku, kun kahden osan kohdatessa oltaisiinkin tajuttu, että katos vaan eiväthän nämä nyt olekaan ihan kohdillaan.  Rakennusmateriaalien kuljettaminen kanjonin reunalta toiselle oli kuitenkin sen verran työläs operaatio, että ehkä tässä projektissa varmistettiin useampaan kertaan, että laskelmat olivat kohdillaan. Materiaalit saivat nimittäin matkustaa 1287 kilometrin pituisen matkan maanteitse päätyäkseen lähtöpisteestään vaivaisen 243 metrin päähän kanjonin vastarannalle. Naurettavan pituinen matka, mutta minkäs teet. Needles niminen kylä Kaliforniassa kun oli se lähin paikka, jonka kautta tavaraa pystyi vastarannalle kuljettamaan. Tilannetta ei helpottanut, että kesken sillan rakentamisen Lees ferry hajosi, eikä lauttayhteyttä enää valmistumassa olevan sillan takia korjattu.

Otaen huomioon, että Navajo silta sijaitsee kuta kuinkin keskellä ei mitään, etenkin 1920-luvun standardeilla mitattuna, on yllättävää, että 7000 ihmistä ahtautui 1217 autoon ja huristeli katsomaan sillan avajaisia. Lentokoneet, nuo ikuiset taivalla pörräävät show offit lensivät juhlan kunniaksi sillan ali ja Navajo bridge kastettiin pullollisella ginger alea. After all, kieltolaki oli voimassa ja alkoholi helvetillistä turmioon syöksevää nestettä, jonka itse paholainen oli lähettänyt maanpäälle ihmisiä piinaamaan. Eihän sillä silloin voinut edes siltaa kastaa.

Alkuperäinen Navajo bridge alkoi kuitenkin vähitellen kulua. Ihan ymmärrettävää 69-vuotiaalta. Liikennemäärien ja sillalla kulkevien rekkojen koon kasvaessa, silta ei enää palvellut tarkoitustaan. Sille oli käynyt vähän kuin Commodore 64:lle. Vuonna 1995 vanhan sillan viereen valmistuikin uusi identtinen kaksonen.  Autoliikenne siirtyi uudelle sillalle vanhan jäädessä turistien iloksi kävelysillaksi. Näin ollen pääsimme käpötelemään Colorado joen ylle ihailemaan molempia rakennelmia. Minulla ei ole silta fetissiä, ainakaan tietoisesti, mutta rakennelmat näyttivät kyllä yllättävän viehättäviltä vierekkäin nököttäessään.

Sillat kuin kaksoset. Toinen on vanha ja toinen on uusi, toinen autoille ja toinen kävelysilta turisteille. 

River runs through it. Colorado joki uurtamassa uomaa matkaten kohti Grand Canyonia...

Lähtiessämme Navajo sillalta, yhden mutkan takana meitä odotti yllätys, ei kuitenkaan mieltä ylentävä sellainen. Rekka oli meidän puoleisella tienpenkalla kyljellään, poliisiautojen vilkkujen välkkyessä ympärillä. Rekka oli ilmeisesti tullut liian lujaa alamäkeä, eikä saanut vauhtiaan hidastumaan ennen mutkaa. Niinpä se oli kaartanut vastaan tulevien kaistan kautta ylämäkeen johtavalle tien penkereelle saadakseen autonsa pysähtymään. Rekka makasi nyt kyljellään kaukana tiestä. Vauhdin oli tarvinnut olla suhteellisen huima. Jos tuo truck gone wild- näky olisi tullut meidän autoamme vastaan, olisi nauru ollut kaukana ja Victorias secretin enkelisiipien käyttäminen pilven reunalla lähellä. Kuten jo aiemmin todettu, everything happens for a reason. And for a reason, me emme olleet aikaisemmin tuossa mutkassa.

Suunnittelen ajoreittini usein etukäteen. Olen niitä tyttöjä, jotka uskovat, että knowledge is power. Tosin jos sitä tietoa, mikä on hallussa, ei tajua käyttää, on yksinkertaisesti tyhmä. Näin ollen joudun tällä kertaa mätkäisemään itselleni ison kirkuvan punaisen idiootin leiman otsaan. Olin tietoinen, että Pagen lähellä oli Helmikuussa 2013 tapahtunut maanvyörymä, joka oli hävittänyt vuoristotien 46 metrin pituiselta matkalta. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin tuo tien pätkä Bitter Springsin ja Pagen välillä oli vieläkin suljettuna. Olin napannut kuvankaappauksena i-podiini talteen tarkemmat tiedot maanvyörymän sijainnista, mutta jostain aivan käsittämättömästä syystä, en ollut koskaan vaivautunut lukemaan niitä. Huonoksi tekosyyksi voisin heittää kehiin sen, että olin vuosi aikaisemmin lukemani artikkelin pohjalta jotekin sijoittanut tuon suljetun tienpätkän jonnekin paljon etelämmäksi, en sille ajomatkalle, jonka kautta olimme nyt matkalla Pageen.
  

Ajauduttuamme tuijottamaan ROAD CLOSED kylttiä 35 kilometrin päässä Pagesta, autossa kaikui jumalaton turhautunut AAAAAAARGH-ärjyntä ja kartat lentelivät. Olisin voinut kavuta ulos autosta ja hakata päätäni seinään, jos sellainen olisi vain ollut lähimailla näkyvissä. En voinut pysäyttää päässäni vinhaa vauhtia kehään kiertäviä ajatuksia. Jos olisimme valinneet Kanabista sen lyhyemmän reitin Pageen, olisimme välttyneet tältä road blockilta. Nyt me sen sijaan päädyimme tekemään 112 kilometrin kiertoreitin, jotta pääsimme perille kohteeseemme. Jälleen kerran sain vetää kehiin rakkaaksi tulleen matran, miksi tehdä asioita helposti, kun ne voi tehdä vaikeasti. Sen sijaan, että olisimme ajaneet 119 km Kanabista lyhyempää reittiä Pageen, huristelimmekin nyt detourin takia 263 km sitä pidempää kautta. Hyvä Sansu, pointsit ja vitutus kotiin! Cory, herra joka on aina tyyni kuin lehmä, otti asian lunkisti. Minä kirkuvanpunainen raivopesäke sadattelin ja syyttelin itseäni. En varmaan ihan tajunnut, ettemme olleet mukana Amazing Racessa. Meidän kohdallamme ei oikeasti ollut väliä sillä, kuinka nopeasti pääsimme kohteeseemme. Memo to myself, älä koskaan osallistu Amazing Raceen (ainakaan ilman anger management-kurssia ja nitroja...)

Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin Pageen, sitä hirveän tylsää detouria pitkin, joka ennen maanvyörymää oli ollut vain pahainen peräkylien hiekkatie. Maanvyörymän vuoksi se oli kiireellä päällystetty, jotta ihmiset pääsivät kulkemaan etelän suunnasta Pageen. Tie ei ollut tarkoitettu scenic routeksi ja ilman maanvyörymää olisi tuskin koskaan tullut asfalttipintaa näkemään. Odotin koko ajan, että joku pahanen lehmä, joita siellä täällä tien lähettyvillä näkyi, olisi pompannut suoraan eteemme päättämään päivänsä. Ei sinänsä, nuo ei niin viehättävät lehmät olivat se jännittävin näky koko matkalla. Välillä kyllä mietin, että oliko koko lehmiä edes olemassakaan vai olinko vain hallusioinut ne kaikessa siinä tylsyydessäni.  En suosittele kenellekään tämän tien käyttämistä, ellei ole pakko. Parasta varata jotain todella viihdyttävää ohjelmaa mukaan tuolle automatkalle, sillä maisemissa mitään sellaista ei löydy. Masentavinta kaikessa oli, että tiesin meidän joutuvan ajalemaan tätä samaa jumalan maisemiltaan hylkäämää tietä muutaman päivän päästä matkatessamme Grand canyonille. Mietin jo valmiiksi lobotomian hankkimista tuota ajomatkaa varten. Niin tai jos vetäisi sopivat päiväkännit, niin kai sekin saman asian ajaisi.

Pystytimme telttamme Lake Powell resortin leirintäalueelle, joka sijaitsi lähellä Wahweapin satamaa, josta seuraavana aamuna lähtisimme pienelle järviseikkailulle. Telttapaikkamme sijaitsi loivassa rinteessä, josta aukesi kaunis maisema suoraan Powell järvelle. Auringon laskiessa mieleni oli tyyntynyt. Olin totally Zen. Oli mieltä tyhjentävää katsella järven pinnasta peilautuvia auringonlaskun värejä olut pullo kädessä pienten Jack Rabittien hyppiessä ympärillä. Jack Rabbit, tuo superisokorvainen pupujussi tuntui valloittaneen koko teltta-alueen. Jänis istui maassa torkkuen- biisi olisi ollut nyt jos koskaan ajankohtaista laulettavaa.

Good night from Lake Powell Resort camp ground.