Hei me risteillään! Kohteenamme pyhä sateenkaarisilta.

Keskiviikko 24.9.2014

Glen Canyon recreational area, Arizona & Utah

Ajetut kilometrit: ei paljoakaan, 

Risteillyt mailit: about 100

Kuudelta aamulla ylös. Ah, miten ihanaa. Olenko jo muistanut kertoa, miten paljon rakastan näitä aamun pimeydessä heräämisiä? Se tunne, kun olet kohmeessa ja jähmeessä, etkä haluaisi ryömiä ulos makuupussistasi, koska aurinkokaan ei ole vielä herännyt, on priceless...tarkoitan worthless. Emme kuitenkaan kuolleet tähänkään aamuvirkkuiluun. Olimme jo seitsemältä Wahweapin satamassa valmiina nousemaan laivaan. Johan sitä ehtikin kulua 2 viikkoa siitä kun lopetin työt laivayhtiöissä. En halunnut hirveiden vieroitusoireiden (anteeksi minkä?) ehtivän iskeä näistä rakkaista risteilyhommista, joten vastalääkkeeksi menin ja buukkasin risteilyn Lake Powelilla. Tuo huvi tyhjensi pankkitiliäni $125 verran. Meidän toimitusjohtajamme saa siis vielä muutaman vuoden ajan randomisti korotella hintoja, jotta olemme noissa summissa. Tosin myönnetäköön, että päämäärämme oli Hämeenlinnaa tarunhohtoisempi, Navajo iIntiaanien pyhäpaikka, maailman suurin luonnonmuovaama silta, The Rainbow Bridge.

Wahweapin satama kauempaa katsottuna. 

Ja eikun viisaasti vesille!

Ja sit mennään! Uuh.. kiva pyöreä satamarakennus!

Risteilet sitten Hopealinjalla Pyhäjärvellä tai Canyon Explorerilla Lake Powelilla, tulos on täysin sama; olemalla mukana risteilyllä, nuorennat matkustajien keski-ikää about puolella. Kyllä vain, matkasimme harmaiden panttereiden iloisessa joukossa, laulellen välillä jollekin Almalle Hyvää syntymäpäivää. Luonnollisestikaan yhdellä kielellä onnitteluiden ilmoille kajauttaminen ei riittänyt, vaan sama homma piti hoitaa myös espanjaksi. Onneksi en päässyt fiiliksiin ja innostunut raakkumaan myös suomenkielistä versiota tuosta syvästi vihaamastani onnittelulaulusta. Adventure Caravans nimeä kantava, rintaan kiinniteeävillä nimilapuilla varustettu eläkeläisjoukkio sulostutti risteilyllä päiväämme. Heidän nimilappunsa olivat kyllä kamalan kätevät. Niistä pystyi fantastisesti vakoilemaan olivatko vanhemmat rankaisseet lapsiaan nimetessään heitä. Ankaran nimilappubongailututkimuksen lopputuloksena voin julistaa, että yhden miehen vanhemmat olivat luultavasti päätyneet nimivalinnallaan aiheuttamaan hämmennystä, ainakin suomalaisissa. Miehen nimi oli  Mo Choma, suomalaisittain lausuttuna Mokoma :D

Maisemat ympärillä olivat upeat, mutta jos niitä olisi päätynyt pelkästään tuijottamaan, olisi kokemus ehkä jäänyt vähän vajaavaiseksi. Onneksi meille jokaiselle oli laivaan astuessamme annettu ihan oma opas, joka tarinoi sekä alueen historiasta, että ympärillä näkyvistä maisemista. Kuten niin usein nykypäivänä, tuo jokaisen henkilökohtainen opas ei ollut lihaa ja verta oleva pirteä Pirjo vaan huonosti lisäkysymyksiisi vastaava elektroninen vempain, jota korvalaput päässä intensiivisesti kuunneltiin. En tosin valita, tuo oli suomalaista matkustamista parhaimmillaan. Ei tarvinnut sosialisoida kenenkään kanssa, kun saatoit vain istua jököttää kuulokkeet korvilla kaukaisuuteen tuijotellen. Luureista jaettu informaatio oli opettavaista. Nyt voin vihdoin rehellisesti sanoa, että tiedän, mikä ero on Buttella ja Mesalla, noilla kahdella sanalla, joita USA:n lounaisosissa niin tehokkaasti vuorten ja kulluloiden nimien yhteyksissä viljellään. Molemmat viittaavat muodostelmiin, joilla on tasaiset huiput, eli flat tops. Jos kukkulan reunat ovat korkeammat kuin mitä sen lättänä huippu on leveä, on kyseessä butte. Jos taas kukkulan huippu on leveämpi kuin mitä sen reunat ovat korkeat, on kyseessä mesa. Muistisääntö, mesa on pitkä ruokapöytä ja butte kapea ja korkea baaripöytä.

Joku on vähän innoisaan korvaan syötettävästä informaatiosta...

Havaillistettu oppitunti, aiheena mesa ja butte. Olkaa hyvät!

Lake Powelilla, Yhdysvaltain toiseksi suurimmalla tekojärvellä, on vuokrattavana yksittäisiä aluksia, joita kutsutaan nimellä house boat. Noita hauskan näköisiä vempeleitä lipui vastaamme vähän väliä. Niiden perään oli lähes poikkeuksetta kiinnitetty pienempiä moottoriveneitä sekä vesiskoottereita, toisinaan jopa useampina kappaleina. Koska tiesin, että kyseiset house boatit olivat yleisesti vuokrattavana, ja näyttivät todellaki suurille aluksille, heräsi kysymys, tarvitsisiko jokaisen vuokraajan palkata itselleen kapteeni. Selvitin asian myöhemmin. Vastaus on ehkä hieman järkyttävän hämmentävä, EI. Tein pientä tutkimusta netissä. Lake Powell Resortin nettisivustollaan tarjoama pieninkin house boat sisälsi täysin varustellun keittiön, kylpyhuoneen sekä  makuuhuoneen, jonka lisäksi siellä oli muutama sohva, joista tuli parivuoteet. Jep ei ollut ihan pienen kokoinen kapistus. Lisäksi varusteluun kuului perinteisten lakanoiden ja kattiloiden lisäksi aurinkotuoleja, kannella oleva BBQ grilli sekä vesiliukumäki. Sivujen mukaan kuka tahansa yli 18 vuotta täyttänyt (jenkkien ikäluokituksen mukaan ei siis vielä edes täysi-ikäinen) voisi vuokrata aluksen ja ajaa sitä ihan itse. Yritys tarjoasi jokaiselle vuokraajalle 30-60 minuutin perehdytyksen ajamiseen. No niin, että sillä lailla. Turvallista matkaa vaan teillekin. Voisin melkein uskaltaa väittää, että en ehkä uskaltaisi olla monenkaan 18 vuotiaan Jenkin kyydissä edes soutuveneessä, puhumattakaan moottorilla varustellusta suuresta kapistuksesta, jossa on liukumäki ja grilli ja kaiken lisäksi vielä muita veneilijöitä samalla järvellä. Tärkeimpien ja kysytyimpien kysymysten listalta house boatien varaamiseen liittyen löytyi vielä tämä ah niin amerikkalainen huolenaihe, "Ovatko aseet sallittuja kansallispuiston alueella?" Jep, Lake Powell on osa Glen Canyon National recreation areaa, joka on kansallispuistojen aluetta ja vaatii kansallispuistomaksun. Resortin antama vastaus oli tyhjentävä: "Katso kansallispuistojen sivulta". No niin aseelliset 18-vuotiaat alaikäisenä kännissä house boateja ohjaavat kuskit ne vasta unelma järvellä olisivatkin. Tiedetään, ei alle 21 vuotias saa juoda, mutta aivan kuten suomessa, kyllä ne jenkkinuoretkin sen alkoholinsa tai sitäkin usemmminn pilvensä jostain käsiinsä saavat. Ei suomalaiset teinit ainoita ole, joilla on keinonsa.

Tässä vinkki, mitä sinun tuleva 18-vuotiaasi voisi vuokrata suomalaisen täysi-ikäisyytensä juhlistamiseksi.
Kyllä tässä suomalaiset saunalautat kalpenee vieressä...

Rainbow Bridgen satama sijaitsi 50 mailia Wahweapista itään. Saimme siis ihailla maisemia aikalailla 3 tuntia ennen kuin meidät päästettiin ulos botskista. Viimeiset merimailit, vai miksi hemmetiksi niitä järvellä kutsutaankaan, luikertelimme labyrintissa. Jotta voisin selventää tuota paremmin, otetaan kehiin hieman mielikuvaleikkiä. Lake Powell on kuin pitkä luikerteleva tuhatjalkainen. Tarkalleen sanottuna 300 kilometriä (186 mailia) pitkä tuhatjalkainen. Itse Lake Powell on tuhatjalkaisen kroppa. Kaikki järvestä haaraituvat kapeat kanjonit, joita on yli 96 kpl, ovat sen jalkoja. Näillä spekseillä saamme järvelle rantaviivaa vaatimattomat 3154 kilometriä. Tampereen Pyhäjärvellä vastaava määrä on 450km. Auts, hieman hävitään Lake Powelille.

Kääntyessämme forbidding canyoniin, katsoin ensin, että kapteeni oli tullut hulluksi ja päättänyt ajaa aluksensa päin kallioseinämää. Great, itsetuhoinen merimies se tästä vielä puuttuikin. Titanicin orkesterin sijaan saisimme upotessamme kuunnella vain vanhojen patujen kuorolaulantaa. Hemmetti, missä ne sanoivatkaan niiden pelastusliivien tässä purtilossa sijaitsevan. Jälleen kerran olin väärässä, kapteeni ei ollut tullut hulluksi, minä en vain osannut katsoa tarpeeksi ympärilleni. Kanjoni haarautui kallioseinämän kohdalla, tehden jyrkän mutkan vasemmalle. Näin me jatkoimme koko kanjonin matkan. Vähän väliä näytti sille, että olimme ajamassa päin seinää, ja joka kerta löytyi uusi uoma. Välillä menimme niin kapeasta kohdasta kahden kallion välistä, että tuntui sille, kuin olisin voinut ojentaa käteni ja koskettaa kalliota. Hillitsin kuitenkin itseni, en halunnut olla se henkilö, jonka takia olisi pitänyt alkaa kirkua "Man over board!". Joudun nyt myöntämään jotain. En todellakaan enää näin vuoden jälkeen muistanut sen kanjonin nimeä, johon käännyimme päästäksemme Rainbow Bridgelle. Onneksi on olemassa ystävämme Google. Se, mistä kuitenkin hieman hämmennyin oli, että paras kartta löytyi Freds liquor storen sivuilta. Viinakauppa ja vesillä olo eivät kuitenkaan sovi maailman parhaiten yhteen. Heti ensimmäisenä pomppaa mieleen rakas juhannusajan mainoslause Viisaasti vesillä.

Tässä se sitten on, Forbidden Canyon ja meidän kanjonin uoma. Jep siinä niin, ihan suoraan edessäsi.
Ajoimme suoraan keskellä kuvaa olevaa kalliota kohti, kunnes hieman ennen sitä alus kurvasi vasemmalle.

Vähän on kapeahkoa. Kallioiden väristä pystyy päättelemään, kuinka korkealla vesi on ennen ollut.

Kapteenin suoriuduttua erinomaisesti Forbidding canyonin vesilabyrintista, pääsimme vihdoin jaloittelemaan. Rainbow bridgen alla on joskus iäisyys sitten virrannut vettä, joka on itse asiassa syy koko monumentin syntymiseen. Tuota ihmettä, vettä Rainbow bridgen alla, ei kylläkään ole enää viimeaikoina nähty. Kun Lake Powell padottiin, järven pinta ja sitä kautta kanjoneihin virtaavan veden määrä laski. Vuosi vuodelta monumentti tuntuu siirtyvän kauemmaksi laiturista, jonne laivat turistit jättävät. En valita, pidän kävelemisestä. Laituri vain oli pituudellaan hieman hämmentävä. Se olisi sopinut loistavasti laituritansseihin, jossa olisi letkajenkattu vauhdilla menemään. Jätin kuitenkin minut idiootiksi leimaavat hyppelyt väliin ja tyydyin talsimaan tavallisesti kuivalle maalle. Kyltin mukaan satamasta oli 1,5 mailin patikointimatka nähtävyydelle. Tuo mittaaja on kyllä varmasti ollut päissään. Matka ei voinut millään olla niin pitkä, hyvä jos edes puolet siitä. Tai sitten minusta on vain tullut jo superpatikoija. Hmm.. toki voi olla olemassa myös mahdollisuus, etten lukenut kyltissä mahdollisesti ollutta pientä printtiä, joka olisi valaissut että 1,5 mailia oli meno-paluumatkan pituus. Mene ja tiedä, nyt en voi tuota enää lähteä tarkistamaan. Joka tapauksessa marssin ryhmämme etunenässä kauheaa kyytiä kohteelle. Yes! Olin ensimmäinen ryhmästämme, joka näki tuon vuonna 1909 valkoisten miesten varmaan tietoisuuteen tulleen luonnonihmeen.

Ja kaikki ulos laivasta, mars matkaan kohti Rainbow Bridgea!

Öö... tää ei ollutkaan ihan lyhyt laituri. 

Juu kyllä mä olin siellä, tässä todiste.

En sano etteikö ollu mahtavaa nähdä maailman suurin (tai ainakin suurimpien joukkoon kuuluva) natural bridge. Ehkä minussa on jotain vialla, mutta jotenkin odotin sen tekevän minuun suuremman vaikutuksen. Ehkä jos ne kaikki muut turistit olisi saanut pyyhittyä pois kuvasta, kokemus olisi ollut maagisempi. Tai jos olisin ollut paikalla 50-luvulla, jolloin monumentin päälle sai vielä kiivetä. Itse asiassa monumentin huipulla oli tuolloin jopa vieraskirja, jonne turistit saivat puumerkkinsä ikuistaa. Noista huolettomista ajoista ennen luonnonsuojelua ja intiaanien perinteiden kunniottamista on kuitenkin tultu pitkälle. Rainbow bridgen pyhyys ja hengellisyys intiaaneille on syynä siihen, miksi nykypäivänä edes monumentin alitse ei saa kävellä. Sitä pitää ihailla vain tulosuunnasta käsin. Turistien mielestä on ilmeisesti kuitenkin pyhälle paikalle kunnioittavaa ilmaantua paikalle ottamaan selfieitä pelkissä bikineissä, kietoutuen paidatonta hikistä poikaystävääsä vasten. Jep paikalla tuntui olevan pariskunta, joka olisi sopinut asustuksesta päätellen paremmin Miami Beachille kuin Rainbow Bridgelle, vain silikonit ja habalihakset puuttuivat.

Monumentin koko voi olla hämäävä. Okei, onhan se iso, mutta ei nyt kuitenkaan näytänyt niin valtavalta kuin odotti sen näyttävän. Kaikki se monumenttia ympäröivä, samalla tasolla oleva kivimassa tavallaan hukutti sen joukkoonsa. Tour guiden kertoessa Vapauden patsaan melkein mahtuvan kaaren alle, sai koon lopulta jonkinlaiseen perspektiiviin. Kaikki se ympärillä oleva kiviaineskin sai oman, paljon kertovan mittarinsa, kun park ranger osoitti maahan noin 200 miljoonaa vuotta sitten painautunutta dinosauruksen jalanjälkeä. WOW! Aina siitä lähtien kun ala-asteikäisenä päätin eräänä kesäpäivänä ryhtyä argeologiksi koittaen kaivaa dinosauruksen luita esiin takapihamme marjapuskien juurelta, oikeat, näkyvissä olevat todisteet dinosaurusten olemassa olosta ovat kiehtoneet minua. Ei sinänsä, että jaksaisin lukea niistä pitkiä kuvaelmia tai opetella dinosauruslajeja ulkoa. Ei, en ole mikään Ross Geller, olen paljon pinnallisempi dinosaurusfani. Minua ei kiinnostanut se, että Rainbow Bridgella näkyneen jalanjäljen oli todennäköisesti jättänyt kolmivarpainen lihansyöjä Dilophosaurus. Minua kiehtoi vain nähdä oma jalkani Dilophosauruksen jalanjäljen vieressä. Historiallinen, uskomattomalta tuntuva aikaero jalanjälkiemme välillä oli se, mikä sai kylmänväreet kulkemaan selkääni pitkin.  

Rainbow Bridge ja kuiva joenuoma.

Kaikkea sitä saa harteillaan kantaa...

Jos katsot tarkkaan rangerin käden viereen, näet todisteen dinosauruksista 200 miljoonan vuoden takaa...

Paluumatkalla laivalle bongasin tien vierestä sammakon, joka oli laittanu liikaa poskipunaa. Tai sitten sillä oli vain luonnostaan punaset läikät poskissa. Joku aavikkopunaposkisammakko varmaan. Olen todella tieteellinen näissä faktoissani. Risteilyllä takaisin kohti Wahweapia ei kuulokkeista juurikaan tullut enää informaatiota. Ou nou, oli puoli pakko alkaa sosialisoida. After all, olin laivassa, joka oli täynnä amerikkalaisia. Ei ollut mitään mahdollisuutta etten olisi joutunut selostamaan elämän tarinaani jollekin kanssamatkustajalle. Onneksi Cory hoiti pääsääntöisen höpötyksen ja minä pystyin keskittymään aivojeni grillaamiseen. Aurinko oli porottanut kirkkaalta taivaalta koko päivän. Olin ollut menomatkan laivan yläkannella, mutta paluumatkan aikana alkoi tuntua sille, että jos en siirtyisi sisätiloihin, kannibaalit saisivat satamaan päästessämme syödä ylikypsennettyä Sansua päivälliseksi. Aurinkorasvasta huolimatta olin jo alkanut muuttua pahimmaksi pelokseni, kirjaimellisesti red neckiksi.

Maisemaa paluumatkalta...

Hymyä! Alat olemaan sopivasti grillaantunut kannella!

Muutama harmaa pantteri kanssamatkustaja. Made me feel so young...

Jostain kumman syystä, mun teki mieli mennä ja vetästä tosta vivusta, joka näyttää 
ihan salaisen agentin kiiltävältä puhelimelta jostain 60-luvulta...

Satamaan päästyämme tiesimme, että päivälle olisi vielä yksi etappi, Horseshoe bend. Olin aikaisemmin ollut hieman ärsyyntynyt siitä, että kyseinen kohde sijaitsi niin lähellä autoteitä ja parkkipaikkaa, mutta puolikuolleena ja läkähtyneenä olin hyvin, hyvin iloinen tuosta todellisuudesta. Horseshoe bend sijaitsi Pagessa, lyhyen ajomatkan päässä Wahweapin satamasta. Parkkipaikka oli täynnä autoja, ja odotin jo kauhulla turistimäärää. Kyllä, paikka oli täynnä fläpäreissä kulkevia aasialaisia ja intialaisia sukulaisineen. Unohdin heidät kaikki kuitenkin saman tien kurkistaessani jyrkänteen reunan yli alla virtaavaa uskomattoman vihertävän-turkoosia Colorado-jokea. Maisema oli, mitä olin odottanutkin, hypnotisoiva. Olin ehkä hieman järkyttynyt siitä, ettei paikalla ollut minkäänlaisia kaiteita. En siksi, että olisin niitä kaivannut kuviani pilaamaan, vaan siksi, että Amerikassa rakastetaan vetää kaikki oikeuteen, jos joku putoaa jostain omaa tyhmyyttään. Myönnän itsekin istuneeni reunalla, mutta ryömin sinne persusta maata myöten kiskoen, hyvin varovaisesti. En kävellyt lähelle reunaa seisomaan ja alkanut räpsiä selfietä huojuen suuntaan sun toiseen katsomatta taakseni, mikä tuokaan ei näyttänyt ympärille katsoessani olevan ennenkuulumatonta toimintaa.

Ladies and gentlemen, Horseshoe bend!

Jos olisin ollut elintarvike, olisin tuossa vaiheessa päivää muistuttanut höyrytettyä nakkia. Koko päivän oli ollut niin kuuma, että halusin nyt vain yhtä ainoaa asiaa, jätskiä. Walmart osui enemmän kuin sopivasti kohdalle ja Seasalt caramel praline oli todella toimiva vaihtoehto, jota pystyi lappaamaan kaksin käsin suuhunsa Glen Canyonin padon visitor centerin pihassa puun alla varjossa märällä nurmikolla maaten. Aah... total cool off! En välittänyt jos näytin muista ohikulkijoista oudolle ilmestykselle märällä maalla loikoessani, puolen gallonan jäätelöpaketti kainalossani. Minä rentouduin, minä nautin elämästä.

Vietimme jo toisen yön Lake Powell Resortin leirintäalueella. Pientä luksusta kun ei tarvinnut joka aamu ja ilta koota tai purkaa leiriä. Sitä paitsi teltta-alueemme ei ollut alkeellinen. Alueen päärakennuksessa oli wifi-yhteys ja kolikoilla toimivat suihkut. Halutessaan olisi saanut käyttää myös Resortin hotellin uima-allasta. Illalla olin kuitenkin liian väsynyt koittaakseni näyttää hyvälle bikineissä, joten päätin sen sijaan nauttia suihkusta. Latoessani 2 dollarin edestä kolikoita suihkun kolikkomasiinaan, olin hyvin skeptinen. Kestäisikö tämä nyt muka tarpeeksi kauan koko hiustenpesuoperaatiota varten. Tulisiko suihkusta muka oikeasti lämmintä vettä. Jep liikkeellä oli suomalainen skeptikko parhaimmillaan. Siinä vaiheessa kun kuumaa vettä oli tulla posottanut jo vaikka kuinka kauan, olin saanut varsinaiset suihkutoimet hoidettua ja päätin tehdä jotain hyvin outoa. Aloin pestä suihkussa pyykkiä. Olin joka tapauksessa suunnitellut tekeväni nyrkkipyykkiä, joten saatoin hoitaa sen yhtä hyvin tässä ja nyt. Tiedän, että tuo kuulostaa ehkä hyvin extremeltä ja hieman hälyyttävältä, mutta laitan sen kaiken vain luovuuteni piikkiin. Niin ja sen saamarin suihkun, josta se kuuman veden tuleminen ei tuntunut loppuvan koskaan. Se siitä suomalaisesta skeptikosta. Tarkkana tyttönä en halunnut kuitenkaan tuhlata vettä (suihkua ei saanut itse käännetyä pois päältä, se loppui itsekseen kun aika oli lopussa. Jäljellä olevaa aikaa et kuitenkaan nähnyt mistään...) joten veden hyödyntäminen pyykkäykseen tuntui järkevältä. Se oli suorastaan ekoteko!

Cory on luova tyyppi, joka ADHD insinöörinä tykkää kaiken maailman mekaanisten ongelmien ratkomisen lisäksi touhuta kaikenlaista kotitekoista, kuten panna olutta ja viimeisimpänä villityksenä tehdä moonshinea. Kun puhun moonshinesta, en puhu mistään miedosta tavarasta, vaan kunnolla makuaistit polttavasta alkoholista, johon voi vain hädin tuskin kastaa kielensä. Tosin myönnettäköön, että Cory ei ehkä yksin ole syyllinen tuohon alkoholipitoisen nesteen tuottamiseen, tyypin kämppäkaveri on touhusta ihan yhtä innoissaan. Pojat ovat osittain hylänneet tylsät perusmaut ja ovat alkaneet tehdä hieman erikoisempia versioita. Schetsuanin pippuri ja pekoni nyt tulevat ensimmäisenä mieleen noista oudohkoista makuvariaatioista. Tietämättäni Cory oli napannut road tripille taskumattiin mukaan hieman vaniljan makuista moonshinea. Kun illalla aloin taas kuulostaa rohisevan ja vinkuvan flunssapesäkkeen yhdistelmälle, Cory tempaisi taskumatin esiin ja pakotti ottamaan kunnon huikan pullosta. Oli kuulemma lääkärin määräys.

En voi sanoa, että aineen polttavuus kurkussa tuli yllätyksenä. Toista se oli silloin ollessani ala-asteikäinen, kun Asta mummolla ollessani ensimmäistä kertaa elämässäni sain tuta alkoholin polttavuuden "lääkärin" määräyksestä. Olin tuolloin mummolla viikonloppua viettämässä ja ilmeisesti yksinyt siihen malliin puoli yötä, että mummolla meni hermot. Mummo tarmokkaana tarpoi keittiöön, ja palasi kupin kanssa, jossa sanoi olevan yskänlääkettä. Muistan tuon tilanteen vieläkin hyvin elävästi. Ehkä se johtui siitä, että kuppi, josta "yskänlääkettä" oli tarjolla, oli lapseen vetoava. Se oli sinisestä lasista tehty munakuppi, joka oli kanan muotoinen. Se, miksi mummo päätyi moisesta kapistuksesta lääkettään tarjoamaan, on arvoitus. Joko hän oli viisas ja tiesi, mikä vetoaa lapseen tai sitten tuo vain oli ensimmäinen kippo, joka kaapista keskellä yötä sattui käteen. Noihin aikoihin oli muotia, että yskänlääkkeenä ei meidän perheessämme käytetty mitään kamalan makuista litkua vaan Kvillaa, joka maistui mielestäni salmiakkikarkeille. Niinpä nappasin mummon tarjoaman munakipon innoissani ja huitaisin kerralla menemään. Se, mikä nielaisemista seurasi, oli polttava tuli, joka tuntui roihuavan kurkussa. Fiilis oli varmaan sama kuin Twilight kirjoissa kun joku muuttuu vampyyriksi ja hänen veressään kiitää myrkky. Hämmentyneenä kysyin mummolta, mitä kipossa oli oikein ollut. Vastaus, konjakkia. Reaktioni oli järkyttynyt "Mummo yritätkö sä juottaa mua känniin?!".  Konjakin desinfioiva vaikutus ei ollut ihan vielä tuolloin itselläni tiedossa. En muista miten vanhempani reagoivat mummon lääkemetodeihin. Muistan vain, kuinka toitotin kaikille kuinka mummo yritti juottaa minua keskellä yötä humalaan. Voi mummo raukkaa...

Kurkku poltettuna oli hyvä painua unten maille. Vaikka mummon vuosikymmenten takainen konjakkiryyppy oli auttanut yskimiseen, en ollut nyt kovinkaan toiveikas tämän raastavan kurkkukipuni suhteen.  Suomalainen skeptikko, mikä suomalainen skeptikko.

"Vääriä" päätöksiä ratkaisevassa risteyksessä

Tiistai 23.9.2014

Zion National park, Utah - Page, Arizona

Ajetut kilometrit: 436,1 km

Aamulla teltan oven avatessani, olin järkyttynyt, emme heränneetkään Ihmemaa OZ:ista. Kanjonin läpi puhalsi yöllä niin kova tuuli , että kuvittelin telttamme lähtevän lentoon ja päätyvän sinne, mistä kotiin päästäkseen olisi tarvinnut punaisia kimalle kenkiä, joiden kantoja olisi pitänyt koputella yhteen. Seinät halailivat meitä koko yön kuin inhottavan ohut, sähköinen suihkuverho, joka koittaa liimautua ihoon pienessä suihkutilassa. Ihme ja kumma, tuulesta huolimatta tässä köyhän miehen hirmumyrskysimulaattorissa ei ollut kuitenkaan kylmä nukkua.

Suuntasimme automme kohti Zion-Mt Carmel highwaytä ja puiston itäistä sisäänkäyntiä. Olen usein pyöritellyt päätäni sille, millaisiin teknisiin suorituksiin nykyihminen pystyy. Pienenä Pelle Hermannia katsellessani Hermannin näköpuhelin, jolla tyyppi soitteli lettuja paistelevalle äitiliinille, tuntui niin kamalan futuristiselta vekottimelta. Kyllähän sitä omaa, ruman vihreää pyöritettävää lankapuhelinta katsellessa oli hankalaa uskoa, että jonain päivänä voisi puhelun aikana nähdä langan toisessa päässä olijan kuvan livenä. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin skype on arkipäivää. Nykypäivän lapset eivät tule koskaan näkemään Skypeä samanlaisena hämmästyttävä ihmeenä kuin minun Pellehermannisukupolveni. Samalla perusteella en usko, että kukaan meistä tämän päivän turisteista katsoo 1.77 km pituista Zion-Mt Carmel tunnelia yhtä ihaillen kuin ne, joka tunnelin näkivät sen valmistuessa vuonna 1930. Tunneli oli valmistuessaan Yhdysvaltain pisin ja sen kaivertamiseen vuoren läpi käytettiin 146 tonnia dynamiittia. Varsinainen saavutus niihin aikoihin niillä välineillä. Tunneli on kapea ja avoinna vain yhteen suuntaan kerrallan (ja suljettu öisin, älä siis koita saapua puistoon itäisen entrancen kautta yöllä), joten jonkin verran joutuu odottelemaan jonossa, ennen kuin pääsee tunnelin läpi haluamaansa suuntaan ajamaan.

Maisemat tunnelin jälkeen ovat mielenkiintoiset. Näytti hieman sille, kuin joku jättiläinen olisi kaatanut kulhosta hitaasti valuvaa taikinaa ja muodostanut näin vuoret. Väritykset vuorissa vaihtelivat kerman keltaisesta ruosteen oranssiin luoden maiseman, joka näytti lapsen värittämälle. Veikeä yksityiskohta oli Checkerboard Mesa, joka on saanut nimensä siitä, että sen ruudullinen pinta muistuttaa vääristyneessä mielikuvassa shakkilautaa.

Ja tässä sitä olisi checkerboard mesaa tarjolla! Minä toimin shakkinappulana, olen luonnollisesti kuningatar...

Veikeää väritystä Zion-Mt Carmel highwayllä.

Valutettua vuorta ja taivaan sinistä taivasta, olkaa hyvät!

Risteyksissä joutuu usein tekemään päätöksiä. Näin myös Kanabissa, jossa jouduimme päättämään kurvailisimmeko Pageen tien 89 vai 89A kautta. Vain yhden kirjaimen heito, mutta melko tärkeä päätös. Itse asiassa tulevaisuus tulisi osoittamaan, että päätös tulisi olemaan merkittävämpi kuin tuolloin osasimmekaan aavistaa.

Hetkeä aikaisemmin olimme ohittaneet Mt carmel junctionissa kyltin, jossa matkustajien päätä koitettiin saada pyörälle  mielenkiintoisella sanaleikkimainoksella. Puolipukeinen vintage tyttö piti kädessään kuumaa piirakka ja plakaatissa komeili ”Home of the Ho-made pies!” Vai sellaiset tytöt ne siinä kylässä piirakoita leipovat. Saattoi olla ehkä hiukkasen kaksimielinen sävy mainoksessa havaittavissa, tai sitten se oli vain minun dirty mind, joka yritti tekstiä niin tulkita. Ehkä horttojen kotitekoiset piirakat saivat ajatuksemme vaeltelemaan, sillä päätimme valita tien numero 89A. Jos tien numeroon on lisättynä kirjain, sen on pakko tarkoittaa, että se on parempi vaihtoehto. Enempi parempi vai miten se nyt menikään. A-kirjaimella on todellisuudessa myös ihan merkitys. Se on lyhenne sanalle alternative, vaihtoehtoinen. Tämän vaihtoehtoisen tien numero 89 kautta ajaessa, matka Pageen olisi hieman pidempi, mutta tie kurvailisi luultavasti mielenkiintoisemmissa maisemissa. Tämän oli oltava varma valinta.

Ajelimme ohi Grand Canyonin kansallispuiston pohjoisen sisäänkäynnin kohti Vermillion Cliffs National monumenttia.  Itse monumentti ei ollut kohteemme, ajoimme sen ohi vahingossa. Bongasimme tien vieressä kivalta näyttävän näköalatasanteen ja BÄNG! Siinä se  oli suoraan edessämme, Vermillion Cliffs kaikessa oranssinhohtavassa loistossaan. Tuijotin sitä hieman haikeana, sillä tiesin, että siellä se oli, piilotettuna kaiken sen punaisen kivimassan keskelle, minun unelmieni kohde, The wave. Tuo niin monissa maisemavalokuvaajien otoksissa ja esitteissä aaltoileva, raidallinen kivialue (googleta niin tunnistat, kuvaukseni ei todellakaan ole osuva tai tee kohteelle oikeutta) oli kuitenkin totally out of my reach. Kohde, jonne tarvitsee osata suunnistaa kompassin, GPS:n syötettävien koordinaattien ja pinnanmuodostumien avulla ilman minkäänlaista polkua tai opasteita, ei sovellu tämän hetkisiin survival taitoihini. Sitä paitsi alueelle suuntaavien määrää rajoitetaan. Ennen kuin olisin edes voinut koittaa lähteä eksymään erämaahan, minun olisi tarvinnut olla onnetarten suosiossa ja voittaa patikointilupa arpajaisissa. Bureau of land management myöntää niille, jotka tämän luonnon ihmeen haluavat nähdä, 20 lupaa per päivä. 10 noista luvista arvotaan 4 kuukautta ennen patikoinnin ajankohtaa. Loput 10 niin sanottua "walk-in" lupaa arvotaan vasta patikointia edeltävänä päivänä aamu yhdeksältä. Tietäen tuurini arvonnoissa, voisin istua vuoden paikassa, jossa walk-in arvonta suoritetaan, enkä siltikään pääsisi ihmettäni näkemään...

Olkaa hyvä, voitte ihailla. Vermillion Cliffs National monument.

Seuraavaksi ylitimme Navajo bridgen. Colorado joen uurtaman kanjonin ylittäminen ennen sillan rakentumista vuonna 1929 tuotti päänvaivaa. Onneksi en ollut reissussa tuolloin. Vaihtoehtoja ylitykseen oli niinä aikoina kaksi, joista kumpikaan ei ollut kovin varteenotettava. Joko jouduit ajamaan lähimmälle sillalle, joka toisin kuin Siwa, ei ollut aina lähellä, vaan sijaitsi 418 km päässä tai sitten jouduit ylittämään kuohuavan ja villin joen lautalla kanjonin pohjalla Lee’s Ferryn kohdalla. Mene nyt ja valitse kahdesta pahasta se pienempi.

Oletko koskaan miettinyt, mitä tarvitsee tehdä, jotta jokin paikka nimetään sinun mukaasi? En tiedä pohtiko John Doyle Lee tuota pahemmin koskaan, silti hän sai nimensä kartalle. Lees Ferry on nimetty hänen mukaansa. En silti suosittele sinua toistamaan tämän herran suoritusta, ehkä jokin toinen taktiikka olisi vähän inhimillisempi. Lee, tuo harras mormoni, pakeni alueelle vuonna 1871, lahdattuaan ensin Utahin lähellä suuren määrän Arkansasilaisia villiä länttä asuttamaan lähteneitä pioneereja Mountain meadows massacre nimellä tunnetussa tragediassa. Lee rankesi nykyisen Lees Ferryn paikalle Lonely Dell nimisen Ranchin ja avasi lauttayhteyden joen ylitse. Lee oli ehtiväinen mies. Pioneerien lahtaamisen lisäksi hän ehti hankkia itselleen 19 vaimoa ja 64 lasta. Nykymiehet voivat miettiä tuota määrää ensi kerralla, kun valittavat, että yhdessä vaimossa ja häissä on jo liikaa hoidettavaa..

Navajo Sillan rankentaminen ei olut mikään yksinkertainen urakka. Rakentaminen aloitettiin yhtä aikaa kanjonin molemmilta puolilta. Kahta ulokepalkkia rakennettiin vähitellen kuilun yli, kunnes ne kohtasivat keskellä. Tässä olisi mielestäni ollut loistava paikka munata koko homma made in China tyyliin tuottamalla segundaa. Siinähän sitä olisikin ollut sotku, kun kahden osan kohdatessa oltaisiinkin tajuttu, että katos vaan eiväthän nämä nyt olekaan ihan kohdillaan.  Rakennusmateriaalien kuljettaminen kanjonin reunalta toiselle oli kuitenkin sen verran työläs operaatio, että ehkä tässä projektissa varmistettiin useampaan kertaan, että laskelmat olivat kohdillaan. Materiaalit saivat nimittäin matkustaa 1287 kilometrin pituisen matkan maanteitse päätyäkseen lähtöpisteestään vaivaisen 243 metrin päähän kanjonin vastarannalle. Naurettavan pituinen matka, mutta minkäs teet. Needles niminen kylä Kaliforniassa kun oli se lähin paikka, jonka kautta tavaraa pystyi vastarannalle kuljettamaan. Tilannetta ei helpottanut, että kesken sillan rakentamisen Lees ferry hajosi, eikä lauttayhteyttä enää valmistumassa olevan sillan takia korjattu.

Otaen huomioon, että Navajo silta sijaitsee kuta kuinkin keskellä ei mitään, etenkin 1920-luvun standardeilla mitattuna, on yllättävää, että 7000 ihmistä ahtautui 1217 autoon ja huristeli katsomaan sillan avajaisia. Lentokoneet, nuo ikuiset taivalla pörräävät show offit lensivät juhlan kunniaksi sillan ali ja Navajo bridge kastettiin pullollisella ginger alea. After all, kieltolaki oli voimassa ja alkoholi helvetillistä turmioon syöksevää nestettä, jonka itse paholainen oli lähettänyt maanpäälle ihmisiä piinaamaan. Eihän sillä silloin voinut edes siltaa kastaa.

Alkuperäinen Navajo bridge alkoi kuitenkin vähitellen kulua. Ihan ymmärrettävää 69-vuotiaalta. Liikennemäärien ja sillalla kulkevien rekkojen koon kasvaessa, silta ei enää palvellut tarkoitustaan. Sille oli käynyt vähän kuin Commodore 64:lle. Vuonna 1995 vanhan sillan viereen valmistuikin uusi identtinen kaksonen.  Autoliikenne siirtyi uudelle sillalle vanhan jäädessä turistien iloksi kävelysillaksi. Näin ollen pääsimme käpötelemään Colorado joen ylle ihailemaan molempia rakennelmia. Minulla ei ole silta fetissiä, ainakaan tietoisesti, mutta rakennelmat näyttivät kyllä yllättävän viehättäviltä vierekkäin nököttäessään.

Sillat kuin kaksoset. Toinen on vanha ja toinen on uusi, toinen autoille ja toinen kävelysilta turisteille. 

River runs through it. Colorado joki uurtamassa uomaa matkaten kohti Grand Canyonia...

Lähtiessämme Navajo sillalta, yhden mutkan takana meitä odotti yllätys, ei kuitenkaan mieltä ylentävä sellainen. Rekka oli meidän puoleisella tienpenkalla kyljellään, poliisiautojen vilkkujen välkkyessä ympärillä. Rekka oli ilmeisesti tullut liian lujaa alamäkeä, eikä saanut vauhtiaan hidastumaan ennen mutkaa. Niinpä se oli kaartanut vastaan tulevien kaistan kautta ylämäkeen johtavalle tien penkereelle saadakseen autonsa pysähtymään. Rekka makasi nyt kyljellään kaukana tiestä. Vauhdin oli tarvinnut olla suhteellisen huima. Jos tuo truck gone wild- näky olisi tullut meidän autoamme vastaan, olisi nauru ollut kaukana ja Victorias secretin enkelisiipien käyttäminen pilven reunalla lähellä. Kuten jo aiemmin todettu, everything happens for a reason. And for a reason, me emme olleet aikaisemmin tuossa mutkassa.

Suunnittelen ajoreittini usein etukäteen. Olen niitä tyttöjä, jotka uskovat, että knowledge is power. Tosin jos sitä tietoa, mikä on hallussa, ei tajua käyttää, on yksinkertaisesti tyhmä. Näin ollen joudun tällä kertaa mätkäisemään itselleni ison kirkuvan punaisen idiootin leiman otsaan. Olin tietoinen, että Pagen lähellä oli Helmikuussa 2013 tapahtunut maanvyörymä, joka oli hävittänyt vuoristotien 46 metrin pituiselta matkalta. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin tuo tien pätkä Bitter Springsin ja Pagen välillä oli vieläkin suljettuna. Olin napannut kuvankaappauksena i-podiini talteen tarkemmat tiedot maanvyörymän sijainnista, mutta jostain aivan käsittämättömästä syystä, en ollut koskaan vaivautunut lukemaan niitä. Huonoksi tekosyyksi voisin heittää kehiin sen, että olin vuosi aikaisemmin lukemani artikkelin pohjalta jotekin sijoittanut tuon suljetun tienpätkän jonnekin paljon etelämmäksi, en sille ajomatkalle, jonka kautta olimme nyt matkalla Pageen.
  

Ajauduttuamme tuijottamaan ROAD CLOSED kylttiä 35 kilometrin päässä Pagesta, autossa kaikui jumalaton turhautunut AAAAAAARGH-ärjyntä ja kartat lentelivät. Olisin voinut kavuta ulos autosta ja hakata päätäni seinään, jos sellainen olisi vain ollut lähimailla näkyvissä. En voinut pysäyttää päässäni vinhaa vauhtia kehään kiertäviä ajatuksia. Jos olisimme valinneet Kanabista sen lyhyemmän reitin Pageen, olisimme välttyneet tältä road blockilta. Nyt me sen sijaan päädyimme tekemään 112 kilometrin kiertoreitin, jotta pääsimme perille kohteeseemme. Jälleen kerran sain vetää kehiin rakkaaksi tulleen matran, miksi tehdä asioita helposti, kun ne voi tehdä vaikeasti. Sen sijaan, että olisimme ajaneet 119 km Kanabista lyhyempää reittiä Pageen, huristelimmekin nyt detourin takia 263 km sitä pidempää kautta. Hyvä Sansu, pointsit ja vitutus kotiin! Cory, herra joka on aina tyyni kuin lehmä, otti asian lunkisti. Minä kirkuvanpunainen raivopesäke sadattelin ja syyttelin itseäni. En varmaan ihan tajunnut, ettemme olleet mukana Amazing Racessa. Meidän kohdallamme ei oikeasti ollut väliä sillä, kuinka nopeasti pääsimme kohteeseemme. Memo to myself, älä koskaan osallistu Amazing Raceen (ainakaan ilman anger management-kurssia ja nitroja...)

Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin Pageen, sitä hirveän tylsää detouria pitkin, joka ennen maanvyörymää oli ollut vain pahainen peräkylien hiekkatie. Maanvyörymän vuoksi se oli kiireellä päällystetty, jotta ihmiset pääsivät kulkemaan etelän suunnasta Pageen. Tie ei ollut tarkoitettu scenic routeksi ja ilman maanvyörymää olisi tuskin koskaan tullut asfalttipintaa näkemään. Odotin koko ajan, että joku pahanen lehmä, joita siellä täällä tien lähettyvillä näkyi, olisi pompannut suoraan eteemme päättämään päivänsä. Ei sinänsä, nuo ei niin viehättävät lehmät olivat se jännittävin näky koko matkalla. Välillä kyllä mietin, että oliko koko lehmiä edes olemassakaan vai olinko vain hallusioinut ne kaikessa siinä tylsyydessäni.  En suosittele kenellekään tämän tien käyttämistä, ellei ole pakko. Parasta varata jotain todella viihdyttävää ohjelmaa mukaan tuolle automatkalle, sillä maisemissa mitään sellaista ei löydy. Masentavinta kaikessa oli, että tiesin meidän joutuvan ajalemaan tätä samaa jumalan maisemiltaan hylkäämää tietä muutaman päivän päästä matkatessamme Grand canyonille. Mietin jo valmiiksi lobotomian hankkimista tuota ajomatkaa varten. Niin tai jos vetäisi sopivat päiväkännit, niin kai sekin saman asian ajaisi.

Pystytimme telttamme Lake Powell resortin leirintäalueelle, joka sijaitsi lähellä Wahweapin satamaa, josta seuraavana aamuna lähtisimme pienelle järviseikkailulle. Telttapaikkamme sijaitsi loivassa rinteessä, josta aukesi kaunis maisema suoraan Powell järvelle. Auringon laskiessa mieleni oli tyyntynyt. Olin totally Zen. Oli mieltä tyhjentävää katsella järven pinnasta peilautuvia auringonlaskun värejä olut pullo kädessä pienten Jack Rabittien hyppiessä ympärillä. Jack Rabbit, tuo superisokorvainen pupujussi tuntui valloittaneen koko teltta-alueen. Jänis istui maassa torkkuen- biisi olisi ollut nyt jos koskaan ajankohtaista laulettavaa.

Good night from Lake Powell Resort camp ground. 

Nuhanenä valloittamassa enkelten kukkulaa

Maanantai 22.9.2014

Mesquite, Arizona - Zion National Park, Utah

Ajetut kilometrit: 126km

5am, mitä hemmettiä me tehdään hereillä tähän aikaan?! Vielä parempi kysymys, miksi keuhkoni eivät ole hereillä? Miten ne ovat yön aikana ottaneet askeleen takapakkia ja rohisevat kuin huonolla kuuluvuusalueella oleva radiokanava, eikä henkikään meinaa kulkea. Voin kertoa, että ilman happea on aika ilkeä olo. Tämän kokemukseni perusteella en ole lähdössä lähiaikoina avaruutta asuttamaan. ARGH! Miksi tämä helvatun flunssapöpö löysi tiensä elämääni juuri nyt. Haluan esittää sille klassisen kysymyksen, Miksi juuri minä? Henkinen tsemppiääni onneksi kannustaa päässä; Mä vielä näytän tälle flunssalle, se ei saa minua lannistettua. Samaan aikaan järki liittyy realistina keskusteluun mukaan todeten, että kyllä tämä ehkä vähän masentavaa on. Päänsisäinen kaksisuuntainen persoonallisuushäiriö on jo heti aamusta vauhdissa.(Tai sitten vain todiste Inside out-piirretystä tuttujen päänsisäisten tunnehahmojen olemassaolosta. Joy ja Sadness ottamassa matsia heti aamusta.)

Heräsimme todellakin kukonlaulun aikaan ja pakkauduimme autoon. Huristeltuamme parikymmentä mailia, saavutimme Utahin osavaltion rajan ja siirryimme ajassa tunnilla eteenpäin Pacific time zonelta Mountain Time zonelle. Näppärää aikamatkustamista. Tosin tuona päivänä olisi mieluummin ottanut tunnin lisää päivään kuin menettänyt sen. Kyllähän te tiedätte, vähän sama fiilis kuin keväällä siirryttäessä kesäaikaan. Periaatteessa kivaa, mutta ensimmäisenä aamuna harvinaisen rasittavaa.

Ensimmäinen Utahissa vastaan tullut kaupunki oli Pyhä Yrjö, eli St George. Pysähdyimme siellä huoltoasemalle tankkaamaan. Ennen kuin Cory oli ehtinyt edes autoa sammuttaa, olin jo karannut ovesta ulos kohti huoltoaseman kahviautomaattia hullunkiilto silmissä. Zombi tarvitsi puolen litran kofeiinipitoista herätettä nimeltä kahvi :)

Yes, uusi osavaltio! Aamuvarhaisella St Georgessa hieman pöllähtäneenä (kuva on otettu ennen aamukahvia)

Lukiessani fantastista kirjaa nimeltä Unohtunut avain joka upotti Totanicin + muita historian mokia, törmäsin kiehtovaan faktaan St Georgesta. Tai no kiehtova on ehkä hieman väärä termi, kammottava lähempänä totuutta. Kesällä 1954 John Wayne kuvasi The Conqueror nimistä leffaa St Georgessa, joka sijaitsi vain 220 kilometrin päässä Yucca Flattsista, Yhdysvaltain ydinkoepaikasta Nevadassa. Tuulet toivat säänöllisesti radioaktiivista laskeumaa St Georgen alueelle. 32 kilotonnin pommin,  Dirty Harryn, räjäytyksen jälkeen St Georgen asukkaat aistivat omien sanojensa mukaan ilmassa jopa "oudon metallisen maun". Tuolloin ydinlaskeumasta ei osattu vielä huolehtia, joskin elokuvan kuvauksista on olemassa kuvia, joissa Wayne käsittelee säteilymittaria. Jotain epäilyksiä siis ehkä oli ilmassa. Kuvausten siirtyessä St georgesta Hollywoodin studioon, paikalle kuljetettiin Utahista 60 tonnia hiekkaa luomaan autenttista ympäristöä. Hiekka oli radioaktiivista, joten näyttelijät jatkoivat säteilylle altistumista studioillakin, kiitos Howard Hugesin, joka tuotti sekä leffan että hiekan. Leffa oli katastrofi monella tapaa. Itse filmi oli floppi, mutta suurin tappio alkoi näkyä näyttelijöissä. Jo muutaman vuoden päästä ensi-illasta, elokuvan tekemiseen osallistuneita henkilöitä alkoi kuolla syöpään. Vuoteen 1980 mennessä, 91 elokuvaan osallistunutta henkilöä 220 työntekijästä oli saanut syövän, 46 heistä menehtynyt siihen. Voi toki olla, että he olisivat muutenkin saaneet kyseisen sairauden. Omaan korvaan nuo määrät kuitenkin tuntuvat suhteelisen hurjilta.

Jos tartut pikku asioihin ja sinua jäi nyt mainitsemastani kirjan nimestä kaivelemaan, miten niin unohtunut avain, eikä jäävuori, muka upotti Titanicin, niin pikainen helpotus asiaan. Uppoamisyönä tähystysvuorossa olleella Frederick Fleetillä ei ollut käytösään lainkaan kiikaireita, sillä Titanicista Sounthamptonissa poistunut perämies oli unohtanut lähteissään palauttaa kiikarikaaapin avaimen. Jos avain olisi ollut, kiikarit olisi saatu kaapista esiin, Fleet olisi nähnyt tihrustaa pidemmälle, ja jäävuori olisi saatettu havaita ennenkuin siihen törmättiin. Ai miten niin pienet asiat eivät muka muuta historian kulkua...

Matkalla Zioniin ajoimme Virgin nimisen kylän ohi, jossa taitaa asua hieman omankäden oikeuksia kunnioittavaa väkeä. Kylä sääti vuonna 2000 lain, jonka mukaan jokaisessa taloudessa tuli olla ase ja ammuksia. Miten mahtava ja äärimmäisen amerikkalainen idea! Poikkeuksiksi hyväksyttiin ne, joilla ei ollut varaa ostaa asetta tai jotka eivät moraalisista syistä yksinkertaisesti pystyneet asetta talouteensa hyväksymään. Helpotuksekseni luin, että myös mielenterveyspotilaat ja tuomitut rikolliset jätettiin lain ulkopuolelle. Sehän vasta mielenkiintoista olisikin ollut, kun jokaisella hullulla olisi tullut olla ase käytössään. En tiedä kauanko laki ehti olla voimassa, ennen kuin tuomioistuin ei niin yllättäen kumosi lain voimassaolon. Voin vain sanoa, että tunsin oloni helvatun paljon turvalisemmaksi ajella niillä seuduilla, kun tiesin ettei jokaisella vastaantulijalla ollut asetta taskussaan. Etenkin, kun tuntui että oli vaarallista, että osa sai omistaa edes ajokortin. Eräs nuori nainen ajoi noilla main pitkän matkaa perässämme ajelehtien keski- ja reuna viivan välillä levottommasti. Syy? Hiustenlaittosessio, joka työllisti molemmat kädet.

Kuten niin usein näissä pioneerihommissa, ensimmäinen valkoihoinen, joka Zionin kanjonissa kävi, oli uskovainen. Hän oli mormoni ja nimeltään jotenkin tukkoiselta kuulostava Nephi Johnson. Vuosi oli 1854. Paiute intiaanit olivat pitäneet aluetta tuhansia vuosia kotinaan, mutta lopulta mormonien siirtokunnat alkoivat saapua alueelle. 1916 metodisti pappi ja mormoni piispa kiertelivät alueella nimeten useat puiston maamerkit. Angel's landind, Towers of the Virgin, Court of Pathriarcs... Jopa sana Zion on hieman uskonnollinen, se on muinaista hebreaa ja tarkoittaa pyhättöä.

Zionin vai pitäisikö sanoa Pyhätön portilla kyltit julistivat Campgrounds full, Eiiiiiiiiiiiiii... Epätoivoinen äänetön kirkaisu kaikui pääni sisällä sydämeni jättäessä lyönnin väliin. Uskalsin taas hengittää, kun Ranger kertoi kylttien olevan  paikoillaan edellisen illan jäljiltä, eivätkä reaaliaikaista tietoa. Helpotus, mikä ihana tunne.  Meidän ei tarvinnutkaan lähteä häntä koipien välissä etsimään teltallemme paikkaa muualta. Ranger kehoitti suuntaamaan auton nokan kohti South Campgroundia ja koittamaan onnea. Emme todellakaan olleet ainoita, joilla oli telttapaikan metsästys mielessä. Saapuessamme 100 paikkaiselle teltta-alueelle, käynnissä oli leikki nimeltä kuka nappaa telttapaikan. Meininki oli kuin lastenkutsujen legendaarisessa tuolileikissä, jossa musiikin soidessa kierretään tuolirinkiä ja musiikin päättyessä kaikki koittavat istua penkeille. Leikissä penkkejä on vähemmän kuin istujia, meidän Zion experiencessä vapaita paikkoja oli vähemmän kuin halukkaita telttailijoita. Siellä me kaikki ajelimme, sokkeloisella teltta-alueella ympyrää. Tunnelma oli kuin kyttäyskeikalla, jokaisen wanna be telttailijan koittaessa silmä tarkkana bongailla , koska joku edellisen yön majoittujista olisi poistumassa. Välillä edellä ajavat autot jäivät tien tukkeeksi odottelemaan toisten lähtöä, välillä urpo matkailuautoilija oli jumissa kaaransa kanssa liian tiukassa mutkassa. Eräät sovelsivat strategiaa, jossa repsikan paikalla penkkiä kuluttanut henkilö (99% nainen) hyppäsi ulos autosta kysymään telttailijoilta, olivatko he jo kohta lähdössä. Myönteisen vastauksen saadessaan he läimäisivät jo oman rekisteröitymislappunsa tolppaan, vaikkeivat edelliset olleet ehtineet vielä edes aamiaissämpylää haukkaamaan, poistumisesta puhumattakaan. Varsinaista Amazing Race meininkiä. Minä en ujona suomalaisena osannut olla lainkaan noin aggressiivinen.

Neljä kierrosta silmät pullollaan kaarreltuamme, löysimme sen,  THE SPOT oli paikka #86. Se oli täydellinen, tai no ainakin tyhjä, mikä oli siinä tilanteessa ehkä se ainoa merkitsevä kriteeri. Telttaa pystyttäessämme olin onnellinen ja lähetin hiljaa mielessäni kiitoksen jonnekin Universumiin edellisen illan turnausväsymyksestä. Ilman sitä emme olisi  hylänneet jälkikäteen ajateltuna typerää alkuperäissuunnitelmaamme ajaa posottaa Death Valleystä suoraan Zioniin. Kuten nyt tiesimme, Zionissa meitä ei olisi edellisenä iltana ollut odottamassa kuin masentava SOLD OUT kyltti. Kuinkahan monetta kertaa elämässäni lainasin edesmenneen Lost tv-sarjan tunnuslausetta Everything happens for a reason. Ympärillä käynnissä olevaa aamun hulinaa katsellessani tajusin, että 9.30am oli täydellinen aika saapua camp groundille. Edelliset majoittujat olivat pakkaamassa kamppeitaan kasaan ja poistumassa paikalta, joten uudet tulokkaat pääsivät napaamaan parhaat paikat päältä. Tämä strategia olisi hyvä muistaa tulevaisuudessa.

Nälän tunteeni on aamu-uninen, se ei ollut herännyt kroppani kanssa aamu viideltä. Kellon viisareiden huidellessa lähempänä puoli kymmenentä, nälkä oli jo kuitenkin valveilla vaatien pienen lapsen lailla huomiota.  Yleisen turvallisuuden vuoksi, mutustelimme telttapaikallamme aamupalan ennen kuin suuntasimme nauttimaan silmänruoasta, matkasta Angels landingille. Jostain syystä olen ehkä hieman (lievä understatement...) äreähkö nälkäisenä. En vain voi sille mitään. Ollessani nyt lähtökuopissa tekemään kauan kuolaamaani patikointireittiä Angels landingille, en halunnut ottaa riskiä, että kesken matkan olisin saanut alhaisesta verensokerista johtuvan ärrimurri kohtauksen ja Rangerit olisiva joutuneet taltuttamaan minut nukutusnuolillaan. Vaikka kuinka veri vetikin jo kohti uutta seikkailua, aamupalan puputtaminen oli pakollinen paha ennen kuin saimme poistua teltapaikalta.

Welcome to Zion National Park!

This is Zion!

Telttailemassa ei ollut pelkästään ihmisiä...

Zionin kansallispuisto on niitä, joissa oman auton joutuu jättämään joko puiston visitor centerille, teltta-alueelle, tai kaikkien puiston parkkisten ollessa täynnä, puiston ulkopuolelle Springdalen kylään. Päänähtävyyksille joutuu siis huristelemaan puistossa kiertävillä shuttle-busseilla. Hih, tämä on varmaan yksi niistä harvoista kerroista, kun amerikkalaiset joutuvat käyttämään julkisia kulkuvälineitä…

Grotton pysäkillä pomppasimme bussista pihalle ja suuntasimme kohti Angels landingin patikointireitin alkua. Ylitimme rauhallisena virtaavan Virgin-joen, jota katsellessa oli hieman vaikea kuvitella, että juuri se oli syyllinen kanjonin kaivertamiseen. Tuollainen pieni jokiko oli voinut saada aikaiseksi nämä ympärillä 600 metrin korkeuteen kohoavat seinämät. Päätin muistaa tuon ensi kerralla kun tuntisin itseni jossain asiassa vähäpätöiseksi. 

En usko, että tulen elämäni aikana tekemään toista yhtä henkeäsalpaavaa patikointia, kuin minkä tein Angels landingille. Näin ainakin uskottelen itselleni, kunnes seuraava uskomaton maisema aukeaa edessäni. Laakson pohjalla, niska kenossa kallion huipulle tiiraillessa oli vaikeaa uskoa, että matkaa olisi vain 4,4 km ennen kuin voisi sanoa seisovansa huipulla. Tuo kuulosti aivan liian helpolle, joskaan ei välttämättä näyttänyt sille.

Nyt mennään! Eikä ruokita matkalla oravia, ettei tule sakkoja...

Virgin joki, kanjonin luoja... Ei näytä kyllä kovin hurjalle.

Ja siinä se sitten siintää takanani, Angels landing, huippu joka oli pakko saavuttaa.

Alun switchbackit, nuo kalliossa siksak kuvion lailla kiemurtelevat neulansilmämutkat olisivat varmasti olleet lasten leikkiä, elleivät keuhkoni olisi olleet sairaslomalla ja nenäni tukossa vuotaen silti Niagaran putousten lailla. En käsitä miten tuo nenän ristiriitainen toiminta on edes mahdollista. Voin kylläkin kertoa, ettei se ole kauhean käytännöllistä, kun koittaa tehdä päivävaellusta vuoren huipulle. Odotin jo kauhulla kuinka näyttäisin punanenäiseltä Nessu-hirviöltä  saavuttaessani huipun. Sitä vauhtia nenäliinapino repusta hupeni matkalla...

Ensimmäiset switchbackit taivallettiin auringossa lämmön helliessä ihoa. Varjoisaan kanjoniin päästessä tuntui kuin joku olisi kääntänyt pattereista lämmöt pois päältä. Kirjoitin tuon lauseen matkapäiväkirjaani ennen kuin myöhemmin kuulin, että kanjoni on nimeltään refrigerator canyon. Jääkaappikanjoni, allekirjoitan tuon nimen. Kanjoni ei kuitenkaan kauaa varjoisuudellaan palelluttanut ennen kuin pääsimme toisille switchbackeille hikoilemaan. Nämä switchbackit ovat saaneet jotenkin söpötä kuulostavan nimen, Walters wiggles, joka auttamattomasti tuo mieleeni kuvan vaaleanpunaisesta possun saparosta. Possun hännällä ei kuitenkaan taida olla osa eikä arpaa tämän 21 mutkasta koostuvan osuuden nimeämisessä. Sen sijaan herra nimeltä Walter Ruesh, joka vuonna 1926 alkoi rakentaa patikointireittiä angels landingille, kuulostaa paljon realistisemmalle vaihtoehdolle nimen taustalla.

Kuvaa ensimmäisiltä switchbackeiltä. Polkua seuraamalla näkee, mistä päin laakson pohjaa matkaan lähdettiin.

Siinä olisi teille siksakkia... Ja ei kun kapuamaan...

Vihdoin varjoa, IHANAA!

Refrigerator canyonin viilentävässä varjossa, ahhh....

Ja sitten olisi vuorossa 21 switchbackia eli Walter's wiggles...

Walters wiggles johtaa Scott's landingille, josta alkaa se hauskin osuus, leikki kuoleman, tai no ainakin huolimattomuudesta mahdollisesti seuraavan potentiaalisen kuoleman kanssa. On mieletön tunne kiivetä kettingeistä kiinni pitäen kapeaa kalliota ylös korkeuksiin tietäen, että yksi horjahdus, yksi vääräsä paikassa väärällä hetkellä otettu valokuva, voisi syöstä sinut kalliolta satoja metrejä alas varmaan kuolemaan. En ole tyhmänrohkea, mutta tuollainen riski kiehtoi silti. Jossain määrin se sai tuntemaan itsensä samalla sekä haavoittuvaksi että haavoittumattomaksi. Tämä perinteinen, "eihän se nyt minulle voi sattua"- ajatus on niin voimakkaasti iskostettuna alitajuntaan, että se eliminoi kaikki turhat pelot. Silti sillä hetkellä kun olet hyvin lähellä reunaa ja alhaalla laakson pohjalla tiellä kiemurteleva bussi  näyttää kirpun kokoiselta, huomaat puristavasi kettinkiä tiukemmin ja pienikin horjahdus saa aikaan adrenaliiniryöpyn jonka seurauksena asetat seuravan askeleen entistä tarkemmin.

Angels landingille johtava kallioon muodostunut polku on kapea ja sillä on liikennöintiä molempiin suuntiin. Välillä tuntui kuin olisi pelannut twisteriä seisaaltaan koittaessaan päästää huipulta palaavia turisteja ohi kettingeissä kiinni roikkuen. Reitti etenee kapeaa vuoren harjaa pitkin. Välillä matkalla on hieman leveämpiä hengähdyskohtia, jotka tarjoavat järkyttyneille turisteille mahdollisuuden huutaa ääneen "What the hell I think I'm doing!?!" ja kääntyä korkeanpaikan kammossaan jalat hyytelönä takaisin kohti turvallisempia suuntia. Matkalla huipulle ei ole yhden ainutta aitaa estämään putoamista. Paikoittain ei ole edes kallioon pultattuja ketinkejä, joista voisi pitää kiinni, mikäli alkaa huippaamaan tai arveluttamaan oma eteneminen. Reitti ei todellakaan ole luotu kaikille. Kauhulla katselin, kuinka vanhemmat antoivat pikkumuksujen pomppia omia aikojaan eteenpäin kaukana vanhemmista. Varma resepti katastrofiin, mutta kai sitä aina voisi puiston haastaa oikeuteen omasta tyhmyydestään, jos muksu putoasi.

Jotkut turistit eivät jaksaneet kantaa reppuaan ylös asti, vaan jättivät ne puskaan piiloon Scott's landingille. Mahtaa olla mukava yllätys takasin palatessa huomata, että orava on käynyt pöllimässä repusta kaiken syötävän.

Kaide on hieman heiluvaa mallia ja polun paikan voit itse päättää, riippuen siitä, mihin kohti oma jalka parhaiten sopii...

Toisinaan joutui istumaan puskissa päästääkseen vastaantulijoita traililla ohi.

No nyt alkaa maisema olla kohdillaan!

Living on the edge...

Polku ei ollut turhan leveä. Yksi harha-askel sivun ja satojen metrien pudotus...

Ja ei muuta kun mäkeä ylös! Polulla patikoijat näyttävät muurahaisen kokoisilta,
jos edes niitä kuvasta bongaat...

Puun juuret toimivat loistavasti rappusina.

Nyt ollaan vähän niinkun puun ja kuoren välissä.
Isokokoiset ihmiset joutuvat käyttämään mielikuvitusta tai ryömimistaitojaan päästäkseen tästä ohi...

"Put your hands up in the air, put your hands up in the air..."

Viimeisiä metrejä viedään...

Kuten huomaatte, ei polun reunassa kaiteita, mutta kylläkin halvatun moinen pudotus.

Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, että Cory poti korkeanpaikankammoa. Tuo tuli selville vasta siinä vaiheessa kun olimme edenneet jo suhteellisen korkealle ja tuli ensimmäinen kohta, jossa kallion molemmat reunat avautuivat vieressäme jyrkästi alas pudotukseen. Herra teki tuolloin jotain, mikä näytti otteelta Pelastakaa sotamies Ryan elokuvasta. Hän heittäytyi maahan ja alkoi ryömiä hitaasti mahallaan kohti reunaa kurkistaakseen alas. Hmm... olisikohan ollut hyvä idea kertoa minulle tästä ennen kuin herra suostui lähtemään kanssani vuoren huippua valloittamaan... Ou well, fears are meant to be conquered, ja niin hän kai tekikin, sillä huipulle asti me etenimme.

Maisema huipulta oli kliseisesti, mutta auttamattoman kirjaimellisesti henkeäsalpaava. Näit kaikkialle laaksoon. Tällaiselle tavalliselle turistille fiilis oli varmaan sama kuin extreme seikkailijalle Mount Everestin valoitus. Tunsin itseni pieneksi mutta vahvaksi. Heräsi uskomaton kunnioitus ja ihailu luontoäitiä ja sen aikaansaannoksia kohtaan. Punainen Nessu-nenä ja rohisevat keuhkot unohtuivat hetkeksi kaiken sen kauneuden keskellä. Maisema oli toimivampi flunssalääke kuin asperiini ja yskänlääke yhdistettynä.

Operaatio nimeltä ryömi reunalle ja kurkista...

Matkailijoiden taieteoksia huipulla.

Siinä se on, kapea kallionharja, meidän tiemme huipulle. Näyttää paikoittain aikas hurjalle näin huipulta katsottuna...

Tasapainoilua vuoren harjalla. Ootko muuten koskaan kokeillut?

Sieltä me lähdimme liikkelle, laakson pohjalta.

Asioita perspektiiviin. Angel's landingin sivuprofiili, jossa punainen nuoli osoittaa
pieneen valkoiseen länttiin, joka on vuorikiipeilijä matkalla ylös. Ei ollu varmaan kuullut, että on niitä helpompiaki reittejä.

Matka alas oli tapahtumaköyhä, jos ei oteta lukuun vitsiä, jota monelle ylöspäin matkalla olevalle saattoi toistella. Juu matka ei ollut enää paljon, ja palkintona Victoria's Secretin enkelit keikistelisivät huipulla siivissään ja huikeissa alusvaatteissaan. After all, olihan paikka Angels landing. Vitsi taisi upota miehiin paremmin kuin naisiin.

Zionin alueella olisi olut vaikka mitä kivoja patikointipolkuja, mutta Angels landingin valloituksen jälkeen jalat eivät suostuneet yhteistyöhön pidempien matkojen osalta. Niinpä kävimme vain kurkistamassa miltä Temple of Sinawavalta lähtevä Riverside walk the Narrowsille näytti. Narrows olisi ollut mahtava hiking kokemus. Ei tallattuja polkuja, ei muiden jättämiä jälkiä, vain Virgin joki, jonka pohjaa pitkin edetään kapeaa kanjonia, jossa kalliot nousevat molemmin puolin ylös korkeuksiin. Joki toimii todellakin hiking trailina. Parhaimmillaan vesi voi ylttää kainaloon asti tai meininki voi mennä jopa uimahommiksi, riippuen vuodenajasta sekä sulaneen lumen ja sateiden määrästä alueella. Nyt syyskuussa vesi oli jo hyytävän kylmää emmekä olleet vuokranneet Springdalen kylästä tätä patikointia varten erikoiskenkiä tai kainaloon asti ulottuvia kalastajan housuja. Niinpä tyydyimme vain seuraamaan sivusta, kuinka väki lähti ja saapui joenuomaa pitkin. Minun vuoroni olisi ehkä sitten jonain kauniina päivänä tulevaisuudessa.

The Narrows on altis äkillisille tulville, jotka voivat tapahtua muutamassa minuutissa. Varoituskylttejä on syytä lukea ja noudattaa. Vaikka pilviä ei juuri sillä hetkellä näkyiskään taivaalla, voi kauempana sataa, joka vaikuttaa kapeassa kanjonissa virtaavan Virgin joen korkeuteen. Veden korkeus voi nousta jopa sekunneissa, sillä ympäröivä maaperä on pääsääntöisesti kalliota, joka ei ime vettä lainkaan. 

Riverside walk on polku, joka johtaa Temple of Sinawavan shuttle bus stopilta The Narrowsin hiking trailin alkuun.

Siinä se on, hiking trailin alku ja mahtava kokemus The Narrowsissa. 

Mulla on vahva tunne, että tämä orava on saanut turisteilta vähän jotain muutakin kun huomiota...
Ei taida $100 sakkovaroitukset elukoiden ruokkimisesta hirveesti tehota turisteihin.