Yöksi Erämaahan

Perjantai 19.9.2014

Sacramento, California-John Muir Wilderness Area, California

Ajetut kilometrit: 441 km

Herätyskellon pärähtäessä soimaan, taulussa vilkkui 5.30am. Herääminen olisi voinut olla totaalista kidutusta, ellei sisäinen kelloni olisi ollut edelleen kaksi tuntia edellä Texasin ajassa ja huomattavasti inhimillisemmissä lukemissa 7.30 am. Pimeässä aamussa kannoimme kaikki telttailutavaramme ulos ja pakkasimme Coryn vm 2001 farmari Audin lähtökuntoon, jotain mikä olisi voinut olla aika paljon järkevämpää tehdä edellisenä päivänä valoisalla. Ei kai auta muu kuin käyttää vanhaa tuttua lausetta, miksi tehdä asioita helposti, kun ne voi tehdä vaikeasti.

Lähtö Corylta. Hei hei talot ja niiden tuomat mukavuudet ja mahtavat sisätilat!

Bye bye aamusuihkut (joka tässä tapauksessa tuli Sacramentossa otettua suhteellisen värikkäässä ja herättävässä tilassa)!

Hyvästi ruokailut normaalin pöydän ääressä (jossa lähtöä edeltävänä päivänä
tuli nautittua mahtavia susheja lähikaupasta hankituista tuoreesta tonnikalasta ja lohesta)!

Rakastan karttoja. Niitä oikeita vanhanaikaisia paperisia muinaisjäänteitä, joita voi hypistellä sormissaan hermot kireällä etsien epätoivoisesti jotain tiettyä kylää ilman, että hieno moderni laite vain osoittaa kohteen sijainnin suoraan kartalta. Call me old school, I don’t care. Tällekin reissulle olin pakannut mukaan rakkaan 2004 Jenkeistä hankitun jokaisella road tripillä mukanani kiertäneen Rand Mcnallyn karttakirjan, tai no ainakin osan siitä. Painosyistä olin karsinut matkasta pois ne osavaltiot, joihin meillä ei reissun aikana ollut asiaa. Vähä-älyisyydessäni olin karsinut samalla pois myös Etelä Utahin kartan. Hyvä Sansu! Oli se hyvä, että meillä oli koordinaatit pohjois Utahin paikoista, jonne emme olleet edes menossa, mutta ei osavaltion sitä osaa, missä tulisimme melkein koko road trippimme viettämään. Täydellistä… 

Joudun nyt tunnustamaan jotain. Viime aikoina olen joutunut vähitellen myöntämään, etteivät navigaattorit välttämättä olekaan suurin viholliseni. Tiedän, tämä on minulta paljon sanottu, ja saattaa hieman myös johtua siitä, että Jenkkeihin on jonkin verran noita teitä lisäilty vuoden 2004 jälkeen, jolta aikakaudelta rakas karttakirjani on. Tämän uuden ”navigators are friends, not enemies” oivalluksen myötä lainasin Tatulta reissuun mukaan hänen ylijäämä TomTominsa, jota en ollut koskaan ennemmin käyttänyt. ARGH!  Ensimmäiset pari tuntia olin valmis palauttamaan laitteen sellaiseen liukuhihnakuntoon, että se olisi mahtunut osissa Kinder-munan sisälle yllätykseksi. Vihasin koko laitetta, mikä ei suinkaan voinut johtua siitä, etten osannut käyttää sitä. Hemmetti, navigaattorin sijaan minun olisi pitänyt lainata Tatulta autoa, joka olisi tullut jo valmiiksi ihanalla googlemaps navigaattorilla, jota kaiken lisäksi osasin jo käyttää.

Saatuani navigaattoriangstini jonkinlaiseen kontrolliin, olimme jo lähestymässä Sierra Nevadan vuoristoa ja Yosemiten kansallispuistoa. Hetkittäin vuorilla leijaili sankka savu ja meillä oli autossa olo kuin lohella savustuspöntössä. Kaliforniassa riehui sillä hetkellä 11 eri metsäpaloa, jotka olivat tekemässä laajaa tuhoa. Palot johtuivat ainakin osittain siitä, että osavaltiota riivaa pahin kuivuus vuosiin. Kuivuuden vuoksi kaikkea veden käyttöä säännöstellään rankalla kädellä. Jos kastelet nurmikkoasi, vettä ei saa päästä valumaan pihapoluille tai jalkakäytäville, nurmikon on imettävä kaikki kastelusta aiheutuva vesi. Jos nurmikkosi ei ole yhtä imukykyinen kuin pikkuisia norsuja sisältävä Soft Embo ja vettä pääsee karkuteille, sinulle lätkäistään $500 sakot. Jalkakäytäviä tai pihoja ei tällä hetkellä saa putsata pesemällä, eikä autoja pestä kotipihassa juoksevan veden alla. Ymmärrettävää kyllä, että ”turhia” toimintoja säädellään, jotta kaikille riittää juomavettä. Oletan kuitenkin, että tulipalojen sammuttamisessa veden käytössä tuskin kitsastellaan. Emme olleet varmoja, olikoYosemiten lähellä olevat palot saatu jo kontrolliin, vedellä tai ilman, vai joutuisimmeko liekkimeren vuoksi etsimään jotain vaihtoehtoista reittiä Sierra Nevadan vuoriston ylitse. Onneksemme saimme pysyä alkuperäisessä reitissämme, eivätkä palot häirinneet matkantekoamme pientä savusukellusta enempää. 

Olin ehtinyt koluta Yosemiten kansallispuistoa jo aiemmin, joten tällä kertaa ajoimme vain puiston läpi matkalla kohti John Muir Wilderness aluetta. Nappasimme pikaisen tee-se-itse bagel lounaan takakontin coolerista Olmstead pointilla, joka on ehkä yksi suosikkipaikoistani puistossa. Olmstead point on täynnä isoja kallioita, joihin vesi ja jää ovat muovanneet syviä uurteita saaden maiseman näyttämään siltä kuin kallioilla olisi omat verisuonet. Erään kallion laella törröttää yksinäinen mänty halliten koko nyppylää ja lähes jokaisen turistin kuvaa. I’m not kidding. Tuo puu on varmasti useammassa perhealbumissa kuin Madame Tussaudin vahapatsaat.

Tervetuloa Yosemiteen!

Yksinäinen mänty,  perhealbumeiden kingi.

Olmstead pointin uurteet

Lähtiessämme lounaalta Tiogan solan yli kohti puiston itäosia ja Tuolumnen niittyjä, maisema oli hieman erilainen kuin melkein tasan 4 vuotta aiemmin, jolloin aurinkoinen sää oli muuttunut hetkessä. Tuolloin mustat pilvet olivat vallanneet taivaan pudotellen sisuksistaan koivunlehden kokoisia räntähiutaleita tuulilasiin. Olisimme ehkä olleet tuolloin räntäepisodista vähemmän yllättyneitä, jos olisimme tienneet, että Tiogan sola on lumen peitossa 6-9 kk vuodesta, parhaimmillaan 10 metrisen lumikerroksen peittäessä kaiken alleen. Vaikka historialla on usein tapana toistaa itseään, joskus jopa rasittavuuteen asti, tällä kerralla vältyimme vetiseltä lumelta ja aurinko sai kaikessa rauhassa jatkaa töitään taivaalla.

Maisema Olmstead pointilta kohti Tenaya järveä  2010...

...ja  2014

Tenaya järvi 2010...

...ja 2014

Yosemitessa on vaarallista olla Nallekarhu, kuka olisi arvannut. Tuntuu hullulle, että suurin uhka puiston karhuille on kaahailevat turistit. Noin 15 karhua kuolee vuosittain jäädessään turistien autojen alle. Muistutuksena tästä, puistosta löytyy isoja keltaisia speedin kills bears- kylttejä. Ensimmäistä kertaa puistossa vieraillessani, kuvittelin kylttejä vain yleisiksi varoituksiksi, joilla koitettiin kontrolloida turistien kaasujalkaa. Tällä reissulla kuitenkin valaistuin astetta enemmän oppiessani ettei kylttejä ole ripoteltu puistoon sattumanvaraisesti. Jokainen kyltti sijaitsee paikalla, jolla karhu on kuluvan vuoden aikana päätynyt turistin yliajamaksi.  Ohittaessamme erään tuollaisen kyltin, kylmän väreet hiipivät kuin ohimennen selkäni läpi. R.I.P.

Tästä kyltistä tiedät, että karhu on kohdannut turistin auton ja kohtalonsa.

Olin seikkaillut Tripadvisorin sivuilla suunnitellessani tätä matkaa. En muista enää, miten kuva järvestä ja sen takana kohoavista vuorista osui silmiini, mutta nähtyäni kuvan, tiesin ettei ollut paluuta. Halusin nähdä saman maiseman livenä paikan päällä. Little Lakes Valley trail ei sanonut minulle mitään, sen enempää kuin John Muir Wilderness area tai Inyo National Forest, mutta järjettömällä tuurilla, kohde sijaitsi ajoreittimme varrella.  What are the odds… Päivä alkoi jo kääntyä kohti iltaa lähtiessämme lopulta patikoimaan pahaenteiseltä kuulostavalta Mosquito Flatsin parkkipaikalta Little Lakes Valley Trailia. Tiesimme, ettemme ehtisi millään käydä 4 mailin päässä trailin lopussa asti kääntymässä, joten saatoin vain toivoa, ettei rakas maisemani sijainnut siellä asti. Jos nyt edes tämän kerran Murphyn laki ei toteutuisi. Voitte kuvitella helpotukseni, kun käveltyämme vain mailin verran, tulimme Heart Laken rantaan ja tiesin saapuneeni perille.  Se henkeäsalpaavan kaunis maisema, joka oli alun perin lumonnut minut Tripadvisorissa, avautui silmieni edessä. Päässäni alkoivat Vivaldin Neljä vuoden ajan viulut soida ja kaikki ympärillä muutui hidastetuksi. Olin kuin kuplassa tuijottaen maisemaa haltioituneena. Kyllä, tuo oli suorastaan kuin kliseinen elokuvankohtaus, I fell in love. Istahdin kivelle enkä ollut saada tarpeekseni maisemasta. Olisin luultavasti viihtynyt tuijotustranssissani pidempäänkin ellei kellon viisareiden eteneminen olisi herättänyt todellisuuteen ja pakottanut jatkamaan matkaa. Mikä siinä onkin, että silloin kun haluaisit päivään lisää tunteja, niitä ei ole saatavilla ja kun haluaisin ajan kiitävän ohitse, se tuntuu tarjoilevan ylimääräisiltä tuntuvia minuutteja tylsistymiseen asti.

Saanko esitellä, sydämeni valloittanut maisema! (ja joku siihen kuvaan eksynyt insinööri..)

Box lake Little Lakes Valley Traililla.

Kuinka tästä maisemasta ei olisi voinut pitää... Yli 10 000 jalan korkeudessa Sierra Nevadan vuoristossa.

Nainen, kyltti ja kohde.

Emme olleet varanneet koko 3 viikon matkallemme  muita yöpaikkoja kuin telttapaikan Grand Canyonille ja hotellin reissuun loppuun Las Vegasiin. I know, tämä saattaa yllättää osan niistä, jotka minut tuntevat. Mitä minä valehtelen, se yllättää KAIKKI, jotka minut tuntevat. Olen sen luokan kontrollifriikki, että on ennen kuulumatonta, että lähden näin rennosti go with the flow asenteella matkaan olettaen yöpaikan aina löytyvän sieltä, mistä sitä tarvitaan. Itse olen eniten järkyttynyt siitä, miten vähän koin matkalla hyperventilaatiokohtauksia suunnittelemattomuuden ja varailemattomuuden suhteen. Vaikka olenkin just in case-ihminen, en  raahannut mukanani edes sitä ruskeaa klassista paperipussia, johon  ihmiset paniikin iskiessä aina kaikissa leffoissa hengittelevät. Uskomatonta, minäkin pystyn tähän, matkustamaan ilman tarkkoja suunnitelmia. 

Little Lakes Valleyhyn ajaessamme olimme huomanneet, että sinne johtavan hiekkatien Rock Creek roadin varrella oli ollut useita eri leirintäalueita. Koska ensimmäisen yön telttapaikkamme ei ollut ennakkoon tiedossa, lähdimme ennen pimeän tuloa käymään läpi leirintäalueita, toivoen etteivät kaikki telttapaikat olleet jo täyttyneet viikonlopuksi kaloja narraamaan saapuneista kalamiehistä, joita koko alue tuntui kuhisevan.  Ensimmäisellä alueella vedimme vesiperän. Tunne oli hieman kuin olisi avannut joulukalenterin luukun ja tajunnut että joku oli jo tyhjentänyt sen ja syönyt suklaan. Ei muuta kun eteenpäin kohti uusia luukkuja. Toinen kerta toden sanoi ja Pine Groven teltta-alueelta bongasimme vapaan paikan, joskin $22/yö tuntui ryöstöltä siihen verrattuna, mitä olin ennakkoon teltta-alueiden hintoja kartoittanut. Olimme kuitenkin liian väsyneitä lähteäksemme pimeässä etsimään toista paikkaa muutaman taalan säästön toivossa. Ja jos positiivisesti ajatellaan, olihan alueella kuitenkin vesivessa ja vessan hanassa juokseva vesi, joskin jääkylmä sellainen. Mutta kuka nyt moderneja hienouksia haluaisikaan...

Pieni mies ja isot männyt Pine Groven telttapaikallamme.

Pystytimme teltan, laitoimme leirikeittiömme kuntoon ja söimme tölkillisen keittoa, puoliksi! Todella suuriruokaisia ihmisiä ollemmekin. Ensimmäinen leiripäivä sai kunnian alkaa tuolla armeijamaisella perus purkkimurkinalla, sillä molemmat olivat pitkän päivän jälkeen lähes zombie kunnossa valmiita rojahtamaan makuupusiin ja siirtymään express-vuorolla Höyhensaarille. Ruoan laittaminen 10 000 jalan korkeudessa, kylmenevässä vuoristoilmassa ei houkutellut millään muotoa. Puoliunessa tungimme ruokamme, ja kaiken vähänkään tuoksuvan tavaran telttapaikan bear proof lockeriin, jotteivät nälkäisinä vaeltelevat karhut eksyisi yön aikana hajujen houkuttelemina telttaamme. Saatoin valovuosi sitten olla tyhmänä Sequoian kansallispuistossa hammastahnatuubit teltassa, mutta nykypäivänä tiedän paremmin. Karhut ovat kuulleet, että puhtaus on puoliruokaa ja tulkinneet sen niin, että kaikki tuoksuva, myös Pepsodent ja Rexona sopivat poskeen pisteltäväksi. Näin ollen kaikki, mikä vähänkään tuoksuu jollekin, kuuluu turvallisuus syistä laittaa lukkojen taa yön ajaksi, ellei halua herätä keskellä yötä siihen, että teltassa on yksi iso karvainen kaveri liikaa.  

Tökkikeittoaika! Ja sitten ruoat ruskeaan karhunkestävään kaappiin, jonne minäkin olisin mahtunut sisään. Paljonko telttailijoilla on tavallisesti oikein ruokaa mukana?

Välilaskurumba Southwestillä, Ole!

Torstai 18.9.2014

Dallas-Sacramento

On kaksi tapaa matkustaa, halvin tai suorin. Hyvällä tuurilla nuo kaksi vaihtoehtoa toisinaan jopa kohtaavat, ja olo on kuin lottovoittajalla. Lentoni Dallasista Sacramentoon ei ollut suorin, mutta kylläkin halvin. Se olisi voinut olla molempia, mikäli vuosia vanha, typerä Wright Amendmentin Southwestille asettama rajoitus olisi ehtinyt raueta kuukautta aiemmin. Wright Amendmentin vuoksi Southwest ei saanut ennen lokakuun 13.päivää 2014 tehdä suoria lentoja Dallasin Lovefieldin kentältä naapuriosavaltioita kauemmaksi. Taustat ja syyt moiselle kilpailurajoitukselle ovat turhan pitkät selostaa tässä. Tärkeintä on tietää, että lentoyhtiö on vihdoin päässyt eroon tuosta Aatamin aikaisesta 1979 asetetusta rajoituksesta. Tilanteen kunniaksi eräs pariskunta mennä päräytti naimisiin Southwestin ensimmäisellä suoralla lennolla Nahvillestä Dallasiin Lovefieldin kentälle. 35 000 jalan korkeudessa morsian tanssahteli käytävää pitkin koneen etuosaan, jossa pariskunta vihittiin 40 ystävän ja luoja tietää monenko tuntemattoman lentomatkustajan todistaessa tilaisuutta. Pariskunta perusteli epätavallista hääpaikkavalintaansa sillä, että molemmat lähestulkoon asuvat lentokoneessa matkustaessaan 5 päivänä viikossa työnsä puolesta. Voin jopa uskoa tuon, sillä pari kustansi kaikkien 40 häävieraansa lennot työmatkoilla keräämillään lentopisteillä… Ja mistäkö tiedän tämän? Pakkohan se oli katsoa kooste häistä television uutisten loppukevennyksestä.  

Omalla 6 tuntisella Southwestin lennollani kukaan ei mennyt naimisiin, saanut lapsia tai kuollut. Hyvä niin. Lento meni yllättävä kyllä nopeasti huolimatta välilaskuista Albuquerquessa ja Los Angelesissa ennen Sacramentoon saapumista. Jälleen yksi merkki siitä, että olen ehkä matkustanut hiukan liikaa; 6 tuntia koneessa tuntuu tunnilta. Lentokoneessa joku mummeli tuli selittämään minulle tohkeissaan, miten hauskaa oli, kun meillä oli samanlaiset silmälasit. Hänelle ei tosin oltu esitelty sellaista ruskeasankaista vaihtoehtoa kuin minulla oli. Jos olisi, hän olisi ottanut mieluummin ne kuin omat violettinsa. Voi mummoa… yritin todeta hänen jatkuvan höpötyksensä väliin, että hän tuskin oli käynyt Tampereen Nissenillä ostoksilla, mutta mummeli ei ehtinyt omalta höpötykseltään kuunnella mitään, mitä sanoin.  Sokerina pohjalla: silmälasimme olivat aivan erimalliset. Ehkä mummelille ei oltu esitelty edes laseja hänen omilla vahvuuksillaan…   

Aikoinaan valitin, kuinka Kalifornian läpi pohjois-etelä suunnassa kulkeva Interstate 5 on maailman tylsin tie (enkä vieläkään ole muuttanut mielipidettäni). Ilmasta käsin maisema oli parempi, tosin olin täysin unohtanut, miten Maajussien vallassa olevaa aluetta Kalifornia on. Piippolan vaari toisensa perään oli laittanut peltoplänttinsä kuntoon ja ne täplittivät koneen alla avautuvaa maisemaa. Jopa siinä vaiheessa, kun koneemme oli jo laskeutumassa Sacramentoon, Kalifornian pääkaupunkiin, alla näkyi vain peltoja. Tuli tunne, että olikohan, joku siirtänyt kaupungin jonnekin muualle. En muistanut lainkaan, että Sacramento oli näin maaseudulla. No offence…

Laskeutumassa Sacramentoon...tuntuu kyllä lähinnä, että jonnekin keskelle Kansasia...

Esilörpötys

16.10.2015

Dallas, Texas

On ehtinyt kulua jo 5 vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin blogia reissuiltani maailmalla. Tuleekohan tämä enää edes luonnistumaan. Täytyy kai vain toivoa, että bloggailu on kuin polkupyörällä ajo, kaikkihan tietävät, mitä siitä sanotaan. Tosin pyörään en ole Jyväskylän AMK:n ensimmäisen vuoden jälkeen koskenut, mistä on vain vaivaiset 12 vuotta, joten pitäisiköhän sittenkin toivoa jotain muuta… Tai no olihan pari vuotta sitten se ”tutustu pyöräillen Marlborough viinitiloihin” – reissu äiskän kanssa Uudessa-Seelannissa. Joskin epäilen, että niiden viinimäärien jälkeen olisin jo osannut ajaa sokkona yksipyöräiselläkin. Pitäisikö tästä päätellä, että ehkä tarvitsen vain lasillisen viiniä käteeni ja olen valmis hyppäämään tämän blogin selkään.

Ehkä jollain herää kysymys, miksi kirjoitan tästä reissusta vasta nyt, sehän tapahtui jo vuosi sitten. Hyvä pointti! Ehkä olen vain hyvin, hyvin hidas hämäläinen, jolla tuntui olevan ylimääräistä aikaa vasta nyt, kun leikin desperate housewifea Texasin auringon alla ilman huolen häivää tai minkäänlaisia päivittäisiä velvollisuuksia. Aloin vähitellen jollain tasolla tuntea tarvetta kirjata ylös tämän reissun tarinan, jotta voin virkistää sillä muistiani, kun eräänä kauniina päivänä dementia alkaa hitaasti mutta varmasti nakerrella muistoista pois kulmia. Teen tämän siis ehkä enemmän eläkkeellä olevalle itselleni kuin muille, mutta jos tästä nyt jollekin muullekin jotain iloa irtoaa, se on kaikki plussaa.

En osaa sanoa montako kertaa sain lukea ihmisten kasvoilta hämmästyksen kertoessani haaveilevani matkasta Utahiin. Yhtä hyvin olisin voinut todeta mieliväni Siberiaan. Saatoin nähdä kuinka hämmästyksen joukkoon hiipi annos järkytystä ilmoittaessani haluavani kaiken lisäksi vielä telttailemaan. Myönnetään, Utah ei ehkä ole keskiverto Pirkon ja Jorman peruskohde. Eikä Jormalle tai Pirkolle ajatus lomasta ole yhtä kuin patikoida pitkin kansallispuistoja useita päiviä ilman suihkua tai moderneja mukavuuksia. Mutta toisen helvetti on toisen taivas, joten Pirkko ja Jorma voivat minun puolestani suunnata mukavuuden täyteiseen hotelliinsa Kanarialle, sillä välin kun minä painelen telttailemaan Utahiin.

En tiedä, miten muut valitsevat matkakohteensa. Minun kohdallani matkakohteet lähinnä tuntuvat valitsevan minut. Eräänä kauniina päivänä ne vain ilmaantuvat ajatuksiini tuntuen kuin olisivat aina olleet siellä. Ensin oli Australia, sitten Montana, ja lopulta Uusi-Seelanti. Kun edelliset matkapakkomielteet oli saatu pois must see-listalta, oli Utahin aika hiipiä kummittelemaan takaraivossa. Jos elämä menisi kuin elokuvissa, olisin ollut seikkailemassa Utahin ihmemaassa jo vuonna 2012. Asia toisensa jälkeen kuitenkin ilmaantui matkasuunnitelmien tielle iskien tehokkaasti kapuloita rattaisiin. Välillä alkoi jo tuntua, ettei tämän matkan ollut edes tarkoitus toteutua. Kesällä 2014 kun kaikki taivaankappaleet lopulta vaikuttivat osuvan kohdalleen ja matka oli varma, hävisi kesken kaiken yhtälöstä matkakaveri. Shit… keskellä autiomaita ja vuoristoalueita seikkaileminen yksikseen ei ollut se mitä halusin tai mikä edes olisi ollut turvallista. Olin siis takaisin lähtöruudussa. Ja lähtöruutu ei ole koskaan mieltä ylentävä paikka, ellei ole kyse Monopolista ja saa rahaa siitä, että on päätynyt tuohon pisteeseen...

Ei niin yllättäen ei ollut maailman helpointa löytää uutta matkaseuraa. ”Moi ei sinulla olisi kuukautta ylimäärästä aikaa syyskuun puolivälistä alkaen lähteä keskelle ei mitään telttailemaan?” Kuulostin rasittavalta, samaa levyä toistavalta papukaijalta toitottaessani kysymystäni jokaiselle mahdolliselle vastaantulijalle. Kas kummaa, ilmoittautujia ei ollut jonossa käsi ojossa intoa puhkuen kirkumassa ”pick me, pick me!”. Mitä ihmettä, onko ihmisillä oikeasti joitain sellaisia velvollisuuksia kuin perhe tai vakityö, jotka estävät kuukauden lomat? Jos olen oppinut jotain tässä elämässä, niin sen, että asioilla on tapana selvitä tavalla tai toisella. Ei aina välttämättä niin kuin oletit niiden selviävän, mutta myöhemmin yleensä huomaat, että it was for the best. Niinpä kun vähiten sitä odotin, matkaseura löytyi yllättäen 10 vuoden takaiselta Block Islandilla vietetyltä aikakaudelta.

Joku voisi ehkä todeta, ettei ole maailman fiksuinta lähteä matkalle exänsä kanssa. Myönnetään, reissun aikana tuntui toisinaan sille, että olisin itsekin ollut valmis allekirjoittamaan tuon lauseen. Tunnelma oli hetkittäin kuin maailmojen sodassa kahden toisistaan täysin eriävän näkemyksen törmätessä toisiinsa ohjusten lailla, kipunoiden sinkoillessa ympärille. Meillä molemmilla on täysin eri suhtautuminen lähes jokaiseen asiaan maallisesta omaisuudesta yleiseen ajatusmaailmaan asti. Ja kun molemmat seisovat vakaasti oman ”oikean” kantansa takana, ei yhteentörmäyksiltä millään vältytä. Don’t get me wrong, ei meidän matkamme ollut 21 päivää jatkuvaa ydinsotaa tai aseistariisumista tulitaukoja varten. Suurin osa ajasta meni onneksi smoothisti. Molemmat tiesivät mihin lähtivät, ja molemmille oli selvää loman luonne, telttailu ja vaeltelu luonnon helmassa. Ja kyllä, oli meillä nyt välillä ihan hauskaakin, ei siellä 24h vedetty verenmaku suussa.

Jos olet nyt siellä suu auki, päätä raapien miettimässä luitko oikein, lähdinkö todellakin exäni kanssa lomalle, vaikka olen varattu, niin vastaus on kyllä.  Luit oikein. Tästä olisi varmaan saanut loistavan myyvän otsikon 7 Päivää lehteen, jos kyseessä olisi ollut julkkis, joka moisen tempauksen olisi tehnyt. Onneksi en siis ole jukkis, edes turha sellainen. Sen sijaan olen henkilö, joka on aina ollut sitä mieltä, että entiset ovat entisiä syystä. Vaikkei toisen kanssa olisi onnistunut hynttyitä yhteen laittaan, ei se tarkoita etteikö henkilön kanssa voisi kavereita olla. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että parisuhteen ja kaveruuden resepteissä ainesosat ovat lopulta aika erilaiset. Toiset ovat loistavia  kavereita, mutta tiedät ettei heidän kanssaan juttu toimisi muulla tasolla. Onneksi se oma toinen puoliskoni allekirjoittaa ajattelutapani ainakin jollain tasolla, sillä ei saman tien matkasta kuullessaan kahlinnut minua käsiraudoilla olohuoneen patteriin ja todennut, että Ei käy. Kiitos hänelle siis siitä, vaikka tuo reaktio ehkä olisikin suhteellisen muodikasta Fifty shades of Greyn hengessä ollutkin.

Kun matkaseura oli selvillä, ratkesi samalla myös ongelma road trip autosta ja tarvittavista retkeilyvälineistä. Cory totesi hänen ajopelinsä käyvän hyvin mailien taittamiseen ja kaiken lisäksi tyypillä oli jo valmiina kaikki retkeilyvälineet, mitä voisimme tarvita. Mies vain jätti mainitsematta, että viikkoa ennen reissua, yksi hänen autonsa ovista oli jäänyt lukitsematta ja ostoskärryjen kanssa ohi kolistellut koditon pummi oli tyhjentänyt matkaansa puolet retkeilyvälineistä, minkä vuoksi herra oli tilannut Amazonista korvaavia tavaroita tilalle. Samalla herralla oli lähtenyt nettishoppailu vähän lapasesta ja tilauslistalle tuntui päätyneen kaikki mahdollinen tarvittava maan ja taivaan väliltä. Kokoontaittuva retkikeittiö, checked! Kaasupulloon liitettävä lamppu, joka on teholtaan kuin pieni aurinko pimeyden keskellä, checked! Biohajoavaa tiskiainetta ja 2 pesuallasta, checked! Uudet pannut, kattilat, haarukat, astiat, jne…. checked! Iso ilmapatja, joka täyttyy motorisoidulla pumpulla, checked! Talvikäyttöiset makuupussit ja matkatyynyt, checked! Uusi teltta ja sen alle pressu, checked! Miniharava, jolla voi siivota alueen kivistä ja kävyistä ennen teltan pystyttämistä sekä kuminen minileka, jolla voi hakata maahan telttatapit, checked! Ensiapulaukku, checked! Lista tuntui jatkuvan jatkumistaan. No ainakin olisimme varautuneet hyvin.

Koska road trip seura, auto ja tarvitsemamme tavarat olivat Sacramentossa Kaliforniassa, kaupunki määräytyi automaattisesti matkamme alkupisteeksi. Töherreltyäni aikani mahdollisia ajoreittimahdollisuuksia kuin kiekkokiekuroita fläppitaululle, 5 osavaltiota selviytyi seulasta voittajina. Himoitsemani Utahin ja pakollisen Kalifornian lisäksi tulisimme piipahtamaan Nevadassa, Arizonassa ja Coloradossa. Listassa ei ollut minulle muita uusia osavaltioita, kuin Utah, joten matkan jälkeen USA:ssa vierailemieni osavaltioiden luku nousisi vain yhdellä, 34 --> 35.

Utah voi nopeasti katsottuna kuulostaa paperilla hyvälle paikalle asua, mikä ei tosin millään muotoa selitä, miksi halusin sinne lomalle. Osavaltiossa on Yhdysvaltain nuorin ja tervein väestö, korkeimmat syntyvyysluvut, toiseksi alhaisin kuolleisuustilasto sekä kolmanneksi vähiten teiniraskauksia. Lisäksi osavaltio voi röyhistää rintaansa sillä, että heidän osavaltiossaan on muihin osavaltioihin verrattuna eniten ihmisiä, joilla on college tutkinto ja jotka osaavat lukea. Kaikki tämä juontaa juurensa tavalla tai toisella siitä, että Utahissa mormonit pitävät valtaa (joskaa tämäkään ei selitä sitä, miksi halusin Utahiin lomalle). Uskonto säätelee niin ihmisten arkielämää kuin koko osavaltiota, minkä vuoksi Utahissa muutama asia toimii hiukan erilailla kuin muualla Amerikassa. Vihaan olla se törppö turisti, joka tekee etikettivirheitä tietämättään, etenkin kun tietoisestikin tulee jo tehtyä tyhmyyksiä. Niinpä Coryn matkaseura oli entistä perustellumpi vaihtoehto. Kukas sen parempi opas Utahin mormonivaltakuntaan kuin entinen mormoni, joka oli itse jo valovuosi sitten kääntynyt ateistiksi tajutessaan, ettei oman perheen uskonnollinen tausta ollut se, mikä oli häntä varten.

Miksi sitten halusin Utahiin, jos ei kerran lukutaitoiset ja teiniraskauksia välttelevät mormonit riittäneet kannusteeksi? Yksinkertainen syy, the BIG 5. Nyt ei ole kyse afrikan savannin suurista kuumista eläimistä, joita jokainen safarilla seikkaileva turisti kamerallaan metsästää, vaan etelä Utahin viidestä upeasta kansallispuistosta, joiden maisemista otettuja kuvia olin kuolannut jo vuosikaudet. Ja pakkohan sitä on käydä osavaltiossa, jossa aviomies on vastuussa kaikista rikoksista, joita hänen vaimonsa on tehnyt, tosin vain jos mies on ollut vaimonsa seurassa. Näen jo pidätystilanteen, nainen seisoo miehensä vieressä sormi ojossa osoittaen miestään ja toteaa "it's not my fault"... Tremontonin kaupungissa taas on laitonta harrastaa seksiä ajossa olevassa ambulanssissa. (kuka näitä lakeja oikein keksii?) Jos tuosta jää kiinni, mies pääsee tilanteesta kuin koira veräjästä. Nainen on ainoa, joka saa rangaistuksen ja hänen nimensä painetaan paikallislehteen. Hmm... wannabe-julkkis mediaa old school tyyliin. Ei tarvi mennä Seiskan kanteen tai postata FB:ssä toimiaan kun saa näinkin levikin.

Mutta hassut lait sikseen, ainoa Utahin laki, josta itse olin huolissani? Utahissa on laitonta aiheuttaa katastrofi. O ou.... Luontokatastrofimagneettia alkoi saman tien kauhistuttamaan. Pakkohan se oli selvittää, miten katastrofi Utahissa määriteltiin?  

"Any person who by explosion, fire, flood, avalanche, collapse of a building, 

release of poison gas, radioactive material, or other harmful or destructive force 

or substance, or by by any other means, causes a widespread damage 

to persons or property is guilty of causing a catasrophe."  

Ups, lirissä ehkä oltaisiin, lasketaanko by any other means listauksen alle se, että on vaan paikalla? Enhän minä tahalleen mitään aiheuta, mutta toisinaan paikalla olemiseni on riittänyt huonoon track recordiin. Jos et ole tietoinen listastani, niin pieni pikakelaus... Olin sopinut matkan Nykiin kun 9/11 tapahtui... Thaimaassa vierailin tsunamissa...Hawailla olin maanjäristyksessä...Asuessani Los Angelesissa Malibussa satoi lunta ensimmäistä kertaa 24 vuoteen...Australiassa kierrellessäni oli siihen mennessä kuivin vuosi maan historiassa (tai niin he ainakin siellä väittivät)...Olin lentämässä USA:n itärannikon yli Boston Maratonin pommi-iskujen aikaan... Saavuttuani ensimmäisen kerran Dallasiin, läheisessä kaupungissa räjähti lannoitetehdas...Samana päivänä kun palasin Utahin reissultani Dallasiin, kaupungissa todettiin Yhdysvaltain ensimmäinen Ebola-tapaus... Sattumaahan tuo kaikki on, mutta hirveästi nämä yhteensattumat eivät ole kavereitani kannustaneet kanssani matkustamaan.

Mutta esilörpötykset sikseen, on aika siirtyä itse reissun pariin. Let the adventures begin!