Yöksi Erämaahan

Perjantai 19.9.2014

Sacramento, California-John Muir Wilderness Area, California

Ajetut kilometrit: 441 km

Herätyskellon pärähtäessä soimaan, taulussa vilkkui 5.30am. Herääminen olisi voinut olla totaalista kidutusta, ellei sisäinen kelloni olisi ollut edelleen kaksi tuntia edellä Texasin ajassa ja huomattavasti inhimillisemmissä lukemissa 7.30 am. Pimeässä aamussa kannoimme kaikki telttailutavaramme ulos ja pakkasimme Coryn vm 2001 farmari Audin lähtökuntoon, jotain mikä olisi voinut olla aika paljon järkevämpää tehdä edellisenä päivänä valoisalla. Ei kai auta muu kuin käyttää vanhaa tuttua lausetta, miksi tehdä asioita helposti, kun ne voi tehdä vaikeasti.

Lähtö Corylta. Hei hei talot ja niiden tuomat mukavuudet ja mahtavat sisätilat!

Bye bye aamusuihkut (joka tässä tapauksessa tuli Sacramentossa otettua suhteellisen värikkäässä ja herättävässä tilassa)!

Hyvästi ruokailut normaalin pöydän ääressä (jossa lähtöä edeltävänä päivänä
tuli nautittua mahtavia susheja lähikaupasta hankituista tuoreesta tonnikalasta ja lohesta)!

Rakastan karttoja. Niitä oikeita vanhanaikaisia paperisia muinaisjäänteitä, joita voi hypistellä sormissaan hermot kireällä etsien epätoivoisesti jotain tiettyä kylää ilman, että hieno moderni laite vain osoittaa kohteen sijainnin suoraan kartalta. Call me old school, I don’t care. Tällekin reissulle olin pakannut mukaan rakkaan 2004 Jenkeistä hankitun jokaisella road tripillä mukanani kiertäneen Rand Mcnallyn karttakirjan, tai no ainakin osan siitä. Painosyistä olin karsinut matkasta pois ne osavaltiot, joihin meillä ei reissun aikana ollut asiaa. Vähä-älyisyydessäni olin karsinut samalla pois myös Etelä Utahin kartan. Hyvä Sansu! Oli se hyvä, että meillä oli koordinaatit pohjois Utahin paikoista, jonne emme olleet edes menossa, mutta ei osavaltion sitä osaa, missä tulisimme melkein koko road trippimme viettämään. Täydellistä… 

Joudun nyt tunnustamaan jotain. Viime aikoina olen joutunut vähitellen myöntämään, etteivät navigaattorit välttämättä olekaan suurin viholliseni. Tiedän, tämä on minulta paljon sanottu, ja saattaa hieman myös johtua siitä, että Jenkkeihin on jonkin verran noita teitä lisäilty vuoden 2004 jälkeen, jolta aikakaudelta rakas karttakirjani on. Tämän uuden ”navigators are friends, not enemies” oivalluksen myötä lainasin Tatulta reissuun mukaan hänen ylijäämä TomTominsa, jota en ollut koskaan ennemmin käyttänyt. ARGH!  Ensimmäiset pari tuntia olin valmis palauttamaan laitteen sellaiseen liukuhihnakuntoon, että se olisi mahtunut osissa Kinder-munan sisälle yllätykseksi. Vihasin koko laitetta, mikä ei suinkaan voinut johtua siitä, etten osannut käyttää sitä. Hemmetti, navigaattorin sijaan minun olisi pitänyt lainata Tatulta autoa, joka olisi tullut jo valmiiksi ihanalla googlemaps navigaattorilla, jota kaiken lisäksi osasin jo käyttää.

Saatuani navigaattoriangstini jonkinlaiseen kontrolliin, olimme jo lähestymässä Sierra Nevadan vuoristoa ja Yosemiten kansallispuistoa. Hetkittäin vuorilla leijaili sankka savu ja meillä oli autossa olo kuin lohella savustuspöntössä. Kaliforniassa riehui sillä hetkellä 11 eri metsäpaloa, jotka olivat tekemässä laajaa tuhoa. Palot johtuivat ainakin osittain siitä, että osavaltiota riivaa pahin kuivuus vuosiin. Kuivuuden vuoksi kaikkea veden käyttöä säännöstellään rankalla kädellä. Jos kastelet nurmikkoasi, vettä ei saa päästä valumaan pihapoluille tai jalkakäytäville, nurmikon on imettävä kaikki kastelusta aiheutuva vesi. Jos nurmikkosi ei ole yhtä imukykyinen kuin pikkuisia norsuja sisältävä Soft Embo ja vettä pääsee karkuteille, sinulle lätkäistään $500 sakot. Jalkakäytäviä tai pihoja ei tällä hetkellä saa putsata pesemällä, eikä autoja pestä kotipihassa juoksevan veden alla. Ymmärrettävää kyllä, että ”turhia” toimintoja säädellään, jotta kaikille riittää juomavettä. Oletan kuitenkin, että tulipalojen sammuttamisessa veden käytössä tuskin kitsastellaan. Emme olleet varmoja, olikoYosemiten lähellä olevat palot saatu jo kontrolliin, vedellä tai ilman, vai joutuisimmeko liekkimeren vuoksi etsimään jotain vaihtoehtoista reittiä Sierra Nevadan vuoriston ylitse. Onneksemme saimme pysyä alkuperäisessä reitissämme, eivätkä palot häirinneet matkantekoamme pientä savusukellusta enempää. 

Olin ehtinyt koluta Yosemiten kansallispuistoa jo aiemmin, joten tällä kertaa ajoimme vain puiston läpi matkalla kohti John Muir Wilderness aluetta. Nappasimme pikaisen tee-se-itse bagel lounaan takakontin coolerista Olmstead pointilla, joka on ehkä yksi suosikkipaikoistani puistossa. Olmstead point on täynnä isoja kallioita, joihin vesi ja jää ovat muovanneet syviä uurteita saaden maiseman näyttämään siltä kuin kallioilla olisi omat verisuonet. Erään kallion laella törröttää yksinäinen mänty halliten koko nyppylää ja lähes jokaisen turistin kuvaa. I’m not kidding. Tuo puu on varmasti useammassa perhealbumissa kuin Madame Tussaudin vahapatsaat.

Tervetuloa Yosemiteen!

Yksinäinen mänty,  perhealbumeiden kingi.

Olmstead pointin uurteet

Lähtiessämme lounaalta Tiogan solan yli kohti puiston itäosia ja Tuolumnen niittyjä, maisema oli hieman erilainen kuin melkein tasan 4 vuotta aiemmin, jolloin aurinkoinen sää oli muuttunut hetkessä. Tuolloin mustat pilvet olivat vallanneet taivaan pudotellen sisuksistaan koivunlehden kokoisia räntähiutaleita tuulilasiin. Olisimme ehkä olleet tuolloin räntäepisodista vähemmän yllättyneitä, jos olisimme tienneet, että Tiogan sola on lumen peitossa 6-9 kk vuodesta, parhaimmillaan 10 metrisen lumikerroksen peittäessä kaiken alleen. Vaikka historialla on usein tapana toistaa itseään, joskus jopa rasittavuuteen asti, tällä kerralla vältyimme vetiseltä lumelta ja aurinko sai kaikessa rauhassa jatkaa töitään taivaalla.

Maisema Olmstead pointilta kohti Tenaya järveä  2010...

...ja  2014

Tenaya järvi 2010...

...ja 2014

Yosemitessa on vaarallista olla Nallekarhu, kuka olisi arvannut. Tuntuu hullulle, että suurin uhka puiston karhuille on kaahailevat turistit. Noin 15 karhua kuolee vuosittain jäädessään turistien autojen alle. Muistutuksena tästä, puistosta löytyy isoja keltaisia speedin kills bears- kylttejä. Ensimmäistä kertaa puistossa vieraillessani, kuvittelin kylttejä vain yleisiksi varoituksiksi, joilla koitettiin kontrolloida turistien kaasujalkaa. Tällä reissulla kuitenkin valaistuin astetta enemmän oppiessani ettei kylttejä ole ripoteltu puistoon sattumanvaraisesti. Jokainen kyltti sijaitsee paikalla, jolla karhu on kuluvan vuoden aikana päätynyt turistin yliajamaksi.  Ohittaessamme erään tuollaisen kyltin, kylmän väreet hiipivät kuin ohimennen selkäni läpi. R.I.P.

Tästä kyltistä tiedät, että karhu on kohdannut turistin auton ja kohtalonsa.

Olin seikkaillut Tripadvisorin sivuilla suunnitellessani tätä matkaa. En muista enää, miten kuva järvestä ja sen takana kohoavista vuorista osui silmiini, mutta nähtyäni kuvan, tiesin ettei ollut paluuta. Halusin nähdä saman maiseman livenä paikan päällä. Little Lakes Valley trail ei sanonut minulle mitään, sen enempää kuin John Muir Wilderness area tai Inyo National Forest, mutta järjettömällä tuurilla, kohde sijaitsi ajoreittimme varrella.  What are the odds… Päivä alkoi jo kääntyä kohti iltaa lähtiessämme lopulta patikoimaan pahaenteiseltä kuulostavalta Mosquito Flatsin parkkipaikalta Little Lakes Valley Trailia. Tiesimme, ettemme ehtisi millään käydä 4 mailin päässä trailin lopussa asti kääntymässä, joten saatoin vain toivoa, ettei rakas maisemani sijainnut siellä asti. Jos nyt edes tämän kerran Murphyn laki ei toteutuisi. Voitte kuvitella helpotukseni, kun käveltyämme vain mailin verran, tulimme Heart Laken rantaan ja tiesin saapuneeni perille.  Se henkeäsalpaavan kaunis maisema, joka oli alun perin lumonnut minut Tripadvisorissa, avautui silmieni edessä. Päässäni alkoivat Vivaldin Neljä vuoden ajan viulut soida ja kaikki ympärillä muutui hidastetuksi. Olin kuin kuplassa tuijottaen maisemaa haltioituneena. Kyllä, tuo oli suorastaan kuin kliseinen elokuvankohtaus, I fell in love. Istahdin kivelle enkä ollut saada tarpeekseni maisemasta. Olisin luultavasti viihtynyt tuijotustranssissani pidempäänkin ellei kellon viisareiden eteneminen olisi herättänyt todellisuuteen ja pakottanut jatkamaan matkaa. Mikä siinä onkin, että silloin kun haluaisit päivään lisää tunteja, niitä ei ole saatavilla ja kun haluaisin ajan kiitävän ohitse, se tuntuu tarjoilevan ylimääräisiltä tuntuvia minuutteja tylsistymiseen asti.

Saanko esitellä, sydämeni valloittanut maisema! (ja joku siihen kuvaan eksynyt insinööri..)

Box lake Little Lakes Valley Traililla.

Kuinka tästä maisemasta ei olisi voinut pitää... Yli 10 000 jalan korkeudessa Sierra Nevadan vuoristossa.

Nainen, kyltti ja kohde.

Emme olleet varanneet koko 3 viikon matkallemme  muita yöpaikkoja kuin telttapaikan Grand Canyonille ja hotellin reissuun loppuun Las Vegasiin. I know, tämä saattaa yllättää osan niistä, jotka minut tuntevat. Mitä minä valehtelen, se yllättää KAIKKI, jotka minut tuntevat. Olen sen luokan kontrollifriikki, että on ennen kuulumatonta, että lähden näin rennosti go with the flow asenteella matkaan olettaen yöpaikan aina löytyvän sieltä, mistä sitä tarvitaan. Itse olen eniten järkyttynyt siitä, miten vähän koin matkalla hyperventilaatiokohtauksia suunnittelemattomuuden ja varailemattomuuden suhteen. Vaikka olenkin just in case-ihminen, en  raahannut mukanani edes sitä ruskeaa klassista paperipussia, johon  ihmiset paniikin iskiessä aina kaikissa leffoissa hengittelevät. Uskomatonta, minäkin pystyn tähän, matkustamaan ilman tarkkoja suunnitelmia. 

Little Lakes Valleyhyn ajaessamme olimme huomanneet, että sinne johtavan hiekkatien Rock Creek roadin varrella oli ollut useita eri leirintäalueita. Koska ensimmäisen yön telttapaikkamme ei ollut ennakkoon tiedossa, lähdimme ennen pimeän tuloa käymään läpi leirintäalueita, toivoen etteivät kaikki telttapaikat olleet jo täyttyneet viikonlopuksi kaloja narraamaan saapuneista kalamiehistä, joita koko alue tuntui kuhisevan.  Ensimmäisellä alueella vedimme vesiperän. Tunne oli hieman kuin olisi avannut joulukalenterin luukun ja tajunnut että joku oli jo tyhjentänyt sen ja syönyt suklaan. Ei muuta kun eteenpäin kohti uusia luukkuja. Toinen kerta toden sanoi ja Pine Groven teltta-alueelta bongasimme vapaan paikan, joskin $22/yö tuntui ryöstöltä siihen verrattuna, mitä olin ennakkoon teltta-alueiden hintoja kartoittanut. Olimme kuitenkin liian väsyneitä lähteäksemme pimeässä etsimään toista paikkaa muutaman taalan säästön toivossa. Ja jos positiivisesti ajatellaan, olihan alueella kuitenkin vesivessa ja vessan hanassa juokseva vesi, joskin jääkylmä sellainen. Mutta kuka nyt moderneja hienouksia haluaisikaan...

Pieni mies ja isot männyt Pine Groven telttapaikallamme.

Pystytimme teltan, laitoimme leirikeittiömme kuntoon ja söimme tölkillisen keittoa, puoliksi! Todella suuriruokaisia ihmisiä ollemmekin. Ensimmäinen leiripäivä sai kunnian alkaa tuolla armeijamaisella perus purkkimurkinalla, sillä molemmat olivat pitkän päivän jälkeen lähes zombie kunnossa valmiita rojahtamaan makuupusiin ja siirtymään express-vuorolla Höyhensaarille. Ruoan laittaminen 10 000 jalan korkeudessa, kylmenevässä vuoristoilmassa ei houkutellut millään muotoa. Puoliunessa tungimme ruokamme, ja kaiken vähänkään tuoksuvan tavaran telttapaikan bear proof lockeriin, jotteivät nälkäisinä vaeltelevat karhut eksyisi yön aikana hajujen houkuttelemina telttaamme. Saatoin valovuosi sitten olla tyhmänä Sequoian kansallispuistossa hammastahnatuubit teltassa, mutta nykypäivänä tiedän paremmin. Karhut ovat kuulleet, että puhtaus on puoliruokaa ja tulkinneet sen niin, että kaikki tuoksuva, myös Pepsodent ja Rexona sopivat poskeen pisteltäväksi. Näin ollen kaikki, mikä vähänkään tuoksuu jollekin, kuuluu turvallisuus syistä laittaa lukkojen taa yön ajaksi, ellei halua herätä keskellä yötä siihen, että teltassa on yksi iso karvainen kaveri liikaa.  

Tökkikeittoaika! Ja sitten ruoat ruskeaan karhunkestävään kaappiin, jonne minäkin olisin mahtunut sisään. Paljonko telttailijoilla on tavallisesti oikein ruokaa mukana?