Esilörpötys

16.10.2015

Dallas, Texas

On ehtinyt kulua jo 5 vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin blogia reissuiltani maailmalla. Tuleekohan tämä enää edes luonnistumaan. Täytyy kai vain toivoa, että bloggailu on kuin polkupyörällä ajo, kaikkihan tietävät, mitä siitä sanotaan. Tosin pyörään en ole Jyväskylän AMK:n ensimmäisen vuoden jälkeen koskenut, mistä on vain vaivaiset 12 vuotta, joten pitäisiköhän sittenkin toivoa jotain muuta… Tai no olihan pari vuotta sitten se ”tutustu pyöräillen Marlborough viinitiloihin” – reissu äiskän kanssa Uudessa-Seelannissa. Joskin epäilen, että niiden viinimäärien jälkeen olisin jo osannut ajaa sokkona yksipyöräiselläkin. Pitäisikö tästä päätellä, että ehkä tarvitsen vain lasillisen viiniä käteeni ja olen valmis hyppäämään tämän blogin selkään.

Ehkä jollain herää kysymys, miksi kirjoitan tästä reissusta vasta nyt, sehän tapahtui jo vuosi sitten. Hyvä pointti! Ehkä olen vain hyvin, hyvin hidas hämäläinen, jolla tuntui olevan ylimääräistä aikaa vasta nyt, kun leikin desperate housewifea Texasin auringon alla ilman huolen häivää tai minkäänlaisia päivittäisiä velvollisuuksia. Aloin vähitellen jollain tasolla tuntea tarvetta kirjata ylös tämän reissun tarinan, jotta voin virkistää sillä muistiani, kun eräänä kauniina päivänä dementia alkaa hitaasti mutta varmasti nakerrella muistoista pois kulmia. Teen tämän siis ehkä enemmän eläkkeellä olevalle itselleni kuin muille, mutta jos tästä nyt jollekin muullekin jotain iloa irtoaa, se on kaikki plussaa.

En osaa sanoa montako kertaa sain lukea ihmisten kasvoilta hämmästyksen kertoessani haaveilevani matkasta Utahiin. Yhtä hyvin olisin voinut todeta mieliväni Siberiaan. Saatoin nähdä kuinka hämmästyksen joukkoon hiipi annos järkytystä ilmoittaessani haluavani kaiken lisäksi vielä telttailemaan. Myönnetään, Utah ei ehkä ole keskiverto Pirkon ja Jorman peruskohde. Eikä Jormalle tai Pirkolle ajatus lomasta ole yhtä kuin patikoida pitkin kansallispuistoja useita päiviä ilman suihkua tai moderneja mukavuuksia. Mutta toisen helvetti on toisen taivas, joten Pirkko ja Jorma voivat minun puolestani suunnata mukavuuden täyteiseen hotelliinsa Kanarialle, sillä välin kun minä painelen telttailemaan Utahiin.

En tiedä, miten muut valitsevat matkakohteensa. Minun kohdallani matkakohteet lähinnä tuntuvat valitsevan minut. Eräänä kauniina päivänä ne vain ilmaantuvat ajatuksiini tuntuen kuin olisivat aina olleet siellä. Ensin oli Australia, sitten Montana, ja lopulta Uusi-Seelanti. Kun edelliset matkapakkomielteet oli saatu pois must see-listalta, oli Utahin aika hiipiä kummittelemaan takaraivossa. Jos elämä menisi kuin elokuvissa, olisin ollut seikkailemassa Utahin ihmemaassa jo vuonna 2012. Asia toisensa jälkeen kuitenkin ilmaantui matkasuunnitelmien tielle iskien tehokkaasti kapuloita rattaisiin. Välillä alkoi jo tuntua, ettei tämän matkan ollut edes tarkoitus toteutua. Kesällä 2014 kun kaikki taivaankappaleet lopulta vaikuttivat osuvan kohdalleen ja matka oli varma, hävisi kesken kaiken yhtälöstä matkakaveri. Shit… keskellä autiomaita ja vuoristoalueita seikkaileminen yksikseen ei ollut se mitä halusin tai mikä edes olisi ollut turvallista. Olin siis takaisin lähtöruudussa. Ja lähtöruutu ei ole koskaan mieltä ylentävä paikka, ellei ole kyse Monopolista ja saa rahaa siitä, että on päätynyt tuohon pisteeseen...

Ei niin yllättäen ei ollut maailman helpointa löytää uutta matkaseuraa. ”Moi ei sinulla olisi kuukautta ylimäärästä aikaa syyskuun puolivälistä alkaen lähteä keskelle ei mitään telttailemaan?” Kuulostin rasittavalta, samaa levyä toistavalta papukaijalta toitottaessani kysymystäni jokaiselle mahdolliselle vastaantulijalle. Kas kummaa, ilmoittautujia ei ollut jonossa käsi ojossa intoa puhkuen kirkumassa ”pick me, pick me!”. Mitä ihmettä, onko ihmisillä oikeasti joitain sellaisia velvollisuuksia kuin perhe tai vakityö, jotka estävät kuukauden lomat? Jos olen oppinut jotain tässä elämässä, niin sen, että asioilla on tapana selvitä tavalla tai toisella. Ei aina välttämättä niin kuin oletit niiden selviävän, mutta myöhemmin yleensä huomaat, että it was for the best. Niinpä kun vähiten sitä odotin, matkaseura löytyi yllättäen 10 vuoden takaiselta Block Islandilla vietetyltä aikakaudelta.

Joku voisi ehkä todeta, ettei ole maailman fiksuinta lähteä matkalle exänsä kanssa. Myönnetään, reissun aikana tuntui toisinaan sille, että olisin itsekin ollut valmis allekirjoittamaan tuon lauseen. Tunnelma oli hetkittäin kuin maailmojen sodassa kahden toisistaan täysin eriävän näkemyksen törmätessä toisiinsa ohjusten lailla, kipunoiden sinkoillessa ympärille. Meillä molemmilla on täysin eri suhtautuminen lähes jokaiseen asiaan maallisesta omaisuudesta yleiseen ajatusmaailmaan asti. Ja kun molemmat seisovat vakaasti oman ”oikean” kantansa takana, ei yhteentörmäyksiltä millään vältytä. Don’t get me wrong, ei meidän matkamme ollut 21 päivää jatkuvaa ydinsotaa tai aseistariisumista tulitaukoja varten. Suurin osa ajasta meni onneksi smoothisti. Molemmat tiesivät mihin lähtivät, ja molemmille oli selvää loman luonne, telttailu ja vaeltelu luonnon helmassa. Ja kyllä, oli meillä nyt välillä ihan hauskaakin, ei siellä 24h vedetty verenmaku suussa.

Jos olet nyt siellä suu auki, päätä raapien miettimässä luitko oikein, lähdinkö todellakin exäni kanssa lomalle, vaikka olen varattu, niin vastaus on kyllä.  Luit oikein. Tästä olisi varmaan saanut loistavan myyvän otsikon 7 Päivää lehteen, jos kyseessä olisi ollut julkkis, joka moisen tempauksen olisi tehnyt. Onneksi en siis ole jukkis, edes turha sellainen. Sen sijaan olen henkilö, joka on aina ollut sitä mieltä, että entiset ovat entisiä syystä. Vaikkei toisen kanssa olisi onnistunut hynttyitä yhteen laittaan, ei se tarkoita etteikö henkilön kanssa voisi kavereita olla. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että parisuhteen ja kaveruuden resepteissä ainesosat ovat lopulta aika erilaiset. Toiset ovat loistavia  kavereita, mutta tiedät ettei heidän kanssaan juttu toimisi muulla tasolla. Onneksi se oma toinen puoliskoni allekirjoittaa ajattelutapani ainakin jollain tasolla, sillä ei saman tien matkasta kuullessaan kahlinnut minua käsiraudoilla olohuoneen patteriin ja todennut, että Ei käy. Kiitos hänelle siis siitä, vaikka tuo reaktio ehkä olisikin suhteellisen muodikasta Fifty shades of Greyn hengessä ollutkin.

Kun matkaseura oli selvillä, ratkesi samalla myös ongelma road trip autosta ja tarvittavista retkeilyvälineistä. Cory totesi hänen ajopelinsä käyvän hyvin mailien taittamiseen ja kaiken lisäksi tyypillä oli jo valmiina kaikki retkeilyvälineet, mitä voisimme tarvita. Mies vain jätti mainitsematta, että viikkoa ennen reissua, yksi hänen autonsa ovista oli jäänyt lukitsematta ja ostoskärryjen kanssa ohi kolistellut koditon pummi oli tyhjentänyt matkaansa puolet retkeilyvälineistä, minkä vuoksi herra oli tilannut Amazonista korvaavia tavaroita tilalle. Samalla herralla oli lähtenyt nettishoppailu vähän lapasesta ja tilauslistalle tuntui päätyneen kaikki mahdollinen tarvittava maan ja taivaan väliltä. Kokoontaittuva retkikeittiö, checked! Kaasupulloon liitettävä lamppu, joka on teholtaan kuin pieni aurinko pimeyden keskellä, checked! Biohajoavaa tiskiainetta ja 2 pesuallasta, checked! Uudet pannut, kattilat, haarukat, astiat, jne…. checked! Iso ilmapatja, joka täyttyy motorisoidulla pumpulla, checked! Talvikäyttöiset makuupussit ja matkatyynyt, checked! Uusi teltta ja sen alle pressu, checked! Miniharava, jolla voi siivota alueen kivistä ja kävyistä ennen teltan pystyttämistä sekä kuminen minileka, jolla voi hakata maahan telttatapit, checked! Ensiapulaukku, checked! Lista tuntui jatkuvan jatkumistaan. No ainakin olisimme varautuneet hyvin.

Koska road trip seura, auto ja tarvitsemamme tavarat olivat Sacramentossa Kaliforniassa, kaupunki määräytyi automaattisesti matkamme alkupisteeksi. Töherreltyäni aikani mahdollisia ajoreittimahdollisuuksia kuin kiekkokiekuroita fläppitaululle, 5 osavaltiota selviytyi seulasta voittajina. Himoitsemani Utahin ja pakollisen Kalifornian lisäksi tulisimme piipahtamaan Nevadassa, Arizonassa ja Coloradossa. Listassa ei ollut minulle muita uusia osavaltioita, kuin Utah, joten matkan jälkeen USA:ssa vierailemieni osavaltioiden luku nousisi vain yhdellä, 34 --> 35.

Utah voi nopeasti katsottuna kuulostaa paperilla hyvälle paikalle asua, mikä ei tosin millään muotoa selitä, miksi halusin sinne lomalle. Osavaltiossa on Yhdysvaltain nuorin ja tervein väestö, korkeimmat syntyvyysluvut, toiseksi alhaisin kuolleisuustilasto sekä kolmanneksi vähiten teiniraskauksia. Lisäksi osavaltio voi röyhistää rintaansa sillä, että heidän osavaltiossaan on muihin osavaltioihin verrattuna eniten ihmisiä, joilla on college tutkinto ja jotka osaavat lukea. Kaikki tämä juontaa juurensa tavalla tai toisella siitä, että Utahissa mormonit pitävät valtaa (joskaa tämäkään ei selitä sitä, miksi halusin Utahiin lomalle). Uskonto säätelee niin ihmisten arkielämää kuin koko osavaltiota, minkä vuoksi Utahissa muutama asia toimii hiukan erilailla kuin muualla Amerikassa. Vihaan olla se törppö turisti, joka tekee etikettivirheitä tietämättään, etenkin kun tietoisestikin tulee jo tehtyä tyhmyyksiä. Niinpä Coryn matkaseura oli entistä perustellumpi vaihtoehto. Kukas sen parempi opas Utahin mormonivaltakuntaan kuin entinen mormoni, joka oli itse jo valovuosi sitten kääntynyt ateistiksi tajutessaan, ettei oman perheen uskonnollinen tausta ollut se, mikä oli häntä varten.

Miksi sitten halusin Utahiin, jos ei kerran lukutaitoiset ja teiniraskauksia välttelevät mormonit riittäneet kannusteeksi? Yksinkertainen syy, the BIG 5. Nyt ei ole kyse afrikan savannin suurista kuumista eläimistä, joita jokainen safarilla seikkaileva turisti kamerallaan metsästää, vaan etelä Utahin viidestä upeasta kansallispuistosta, joiden maisemista otettuja kuvia olin kuolannut jo vuosikaudet. Ja pakkohan sitä on käydä osavaltiossa, jossa aviomies on vastuussa kaikista rikoksista, joita hänen vaimonsa on tehnyt, tosin vain jos mies on ollut vaimonsa seurassa. Näen jo pidätystilanteen, nainen seisoo miehensä vieressä sormi ojossa osoittaen miestään ja toteaa "it's not my fault"... Tremontonin kaupungissa taas on laitonta harrastaa seksiä ajossa olevassa ambulanssissa. (kuka näitä lakeja oikein keksii?) Jos tuosta jää kiinni, mies pääsee tilanteesta kuin koira veräjästä. Nainen on ainoa, joka saa rangaistuksen ja hänen nimensä painetaan paikallislehteen. Hmm... wannabe-julkkis mediaa old school tyyliin. Ei tarvi mennä Seiskan kanteen tai postata FB:ssä toimiaan kun saa näinkin levikin.

Mutta hassut lait sikseen, ainoa Utahin laki, josta itse olin huolissani? Utahissa on laitonta aiheuttaa katastrofi. O ou.... Luontokatastrofimagneettia alkoi saman tien kauhistuttamaan. Pakkohan se oli selvittää, miten katastrofi Utahissa määriteltiin?  

"Any person who by explosion, fire, flood, avalanche, collapse of a building, 

release of poison gas, radioactive material, or other harmful or destructive force 

or substance, or by by any other means, causes a widespread damage 

to persons or property is guilty of causing a catasrophe."  

Ups, lirissä ehkä oltaisiin, lasketaanko by any other means listauksen alle se, että on vaan paikalla? Enhän minä tahalleen mitään aiheuta, mutta toisinaan paikalla olemiseni on riittänyt huonoon track recordiin. Jos et ole tietoinen listastani, niin pieni pikakelaus... Olin sopinut matkan Nykiin kun 9/11 tapahtui... Thaimaassa vierailin tsunamissa...Hawailla olin maanjäristyksessä...Asuessani Los Angelesissa Malibussa satoi lunta ensimmäistä kertaa 24 vuoteen...Australiassa kierrellessäni oli siihen mennessä kuivin vuosi maan historiassa (tai niin he ainakin siellä väittivät)...Olin lentämässä USA:n itärannikon yli Boston Maratonin pommi-iskujen aikaan... Saavuttuani ensimmäisen kerran Dallasiin, läheisessä kaupungissa räjähti lannoitetehdas...Samana päivänä kun palasin Utahin reissultani Dallasiin, kaupungissa todettiin Yhdysvaltain ensimmäinen Ebola-tapaus... Sattumaahan tuo kaikki on, mutta hirveästi nämä yhteensattumat eivät ole kavereitani kannustaneet kanssani matkustamaan.

Mutta esilörpötykset sikseen, on aika siirtyä itse reissun pariin. Let the adventures begin!