Sata tapaa kuolla Grand Canyonilla

Perjantai 26.9.2014

Grand Canyon National Park (...edelleen...)

South Kaibab trail oli koluttu, mutta ei kanjonin valloittamista vielä siihen voinut päättää. Vertikaalisesta reippailusta vain siirryttiin horisontaaliin etenemiseen, enkä viittaa tuolla nyt mihinkään kontaten kotiin pubi crawliin. Ennen kuin hyppäsimme Hermits rest routin punaisen linjan shuttle bussiin tehdäksemme pientä overlook hoppingia, oli pakko poiketa Mather pointin visitor centerillä. Olet ehkä jo tajunnut, olen visitor center addikti. "Hi, I'm Sanna-Maria and I'm an addict..." Nyt on teidän vuoronne kuorossa vastata "Hi, Sanna-Maria". Jostain syystä en voi ohittaa visitor centereitä käymättä katsomassa tarjontaa. Jotta vaikuttaisin vähemmän omituiselta ja pakkomielteiseltä, voinko syyttää tuosta tavasta matkailusektorilla työskentelimistäni? Eikö alani velvoita, että minulla on intressejä tälläisiä asioita kohtaan? Käytännössä katsoen siis vain kehitän ammattitaitoani vierailemalla visitor centereissä.

Osaan myöntää, kun olen tehnyt virheen. Olen jo sen verran aikuinen, ainakin suurimman osan ajasta. Tajuan myös olla toistamatta virheitäni, mikä on mielestäni hirveän hyvä indikaattori aikuistumisestani. Niinpä en suostunut kävelemään ulos visitor centerin gift shopista ilman, että 586 sivuinen Death in Grand Canyon kirja oli kainalossa mukana. Tiedän, tuo ei ole sitä keveintä matkalukemista, saatika Suomeen raahattavaa.  Mutta vieläkin tunnen tasaisin väliajoin tarvetta hakata päätäni seinään siitä, etten ostanut Death in Yellowstone kirjaa Yellowstonessa vieraillessani. Kuten todettu, olen nyt vanhempi ja viisaampi, en ollut uusimassa vanhoja mokiani.

Tässä se on, 586 sivuinen opus enemmän tai vähemmän synkistä tapahtumista kanjonilla.

Okei, kirjan nimi tai aihealue ei ole se maailman positiivisin, mutta olenkin suomalainen. Suomalaiset eivät tunnetusti ole kovin positiivista kansaa. Siinä missä voin kansalaisuudellani perustella elämäni vähättelemisen ja hevimusiikin kuuntelun aurinkoisena päivänä, voin perustella myös synkkäaiheisen kirjan hankinnan. Sivujen määrästäkin voi jo päätellä, etten ehtinyt kirjaa paikan päällä läpi kahlaamaan. Se tapahtui vasta viikkoja myöhemmin Texasin auringon alla, uima-altaan reunalla (toisinaan jopa sitä hevimusiikkia kuunnellen). Opuksen luettuani, olen vakaasti sitä mieltä, ettei yhtäkään turistia tulisi päästää puistoon ennen kirjan läpikäymistä ja kirjallisia kokeita. Kaikki kun eivät ehdi oppia omista virheistään, etenkään, jos se virhe on kuolla.

Kirjaa lukiessani, kirosin ihmisten typeryyttää ja tunsin myötähäpeää. Ottaen huomioon, että kirjassa kerrotaan 550 kuolemaan päättyneen turistin tarina, voit kuvitella kiroamisen määrän. On hirveää myöntää, mutta suurin osa kuolemista johtui täysin turistien omasta typeryydestä. Maalaisjärjen käyttö olisi tässä elämässä sallittua ja ennen kaikkea hyvin suotavaa. Niin usein kuin olenkin hokenut, että turistit ovat tyhmiä, petyn aina uudelleen huomatessani, etten ole ollut väärässä. Ja tämä on se yksi asia, jossa niin mielelläni olisin väärässä. Tuossa teille lause, jota ei liian usein minun suustani kuule.

Ihmiset tuntuvat aina pelkäävät kaikkea konkreettista. Vaaralla on oltava jokin hahmotettavissa oleva muoto. Käärmeet, hämähäkit ja muut enemmän tai vähemmän karvaiset ja ärjyvät eläimet nähdään pelottavina vaaroina. Näkymättömät asiat, joita et voi piirtää paperille, kuten veden tai suolan puute, sää, omat suuret kuvitelmat, tai piittaamattomuus, eivät hetkauta suuntaan tai toiseen. Silti, suuremmalla todennäköisyydellä juuri nuo asiat ovat ne, jotka sinut Grand canyonilla tappavat, eivät mitkään mielesi muovaamat möröt.

Hmm.. Grand Canyonin eläinvaroitus. Varokaa kiimaista mylvivää wapitia?

Ai haluat todisteita väitteestäni? No täältä pesee ja vielä tehokkailla aineilla! Gran canyonin lähihistoriassa, alkaen vuodesta 1870, ei yksikään turisti ole kuollut hyökkäävän eläimen takia. Yksikään viheliäinen kerälle kiertynyt kalkkarokäärme tai kahdeksanjalkainen painajainen nimeltä hämähäkki ei ole iskenyt pikku myrkkyhampaitaan turistiin toimittaen heidät Pietarin Porteille. Puuma on ollut yhden kuoleman takana, mutta tuokin lähinnä vain todistaa, että Matti ja Teppo olivat aikoinaan oikeassa. He hän väittivät, että kaiken takana on nainen. Eikös naiset nykyään lueta aikamoisiksi puumiksi? Erik York, Grand Canyonin kansallispuiston arvostettu puumatutkija, löysi lokakuussa 2007 yhden pannoittamistaan tutkimuskohteista kuolleena. Kuolinsyy ei selvinnyt ruumiista päälisin puolin , joten York kantoi 40 kiloisen puuman pois kajonista, ja suoritti tälle ruumiinavauksen. Samalla York avasi tietämättään Pandoran lippaan. Puuma oli kuollut ruttoon, (Pneumonic plague) ja ruumiinavauksessa bakteeri pääsi siirtymään Yorkiin, joka kuoli muutaman päivän kuluttua altistumisestaan.

Juuri kun olen päässyt sanomasta, etteivät eläimet ole yhtä vaarallisia kuin oma tyhmyytemme, alan ottaa sanojani takaisin. Yhtä eläintä puistossa sietää varoa. Tuo eläin on.... jännitys tiivistyy, rummut pärisevät, ihmiset haukkovat henkeään.... peurahiiri. Luit oikein! Itse hiiressä sinällään ei ole mitään pelättävää, mutta sen elimistössä salamatkustajana kulkeva hantavirus on jotain, mitä et itsellesi halua. Hantaviruksia on erilaisia ja ihmiseen tarttuessa ne aiheuttavat kahden tyyppisiä tauteja, joista hantaviruskeuhko-oireyhtymä on se, joka Grand Canyonilta voi tulla kotiin tuliaisina. Muistan kyllä hämärästi kuinka pienenä myllätessäni jossain mökkivaraston nurkissa, varoteltiin hantaviruksen aiheuttamasta myyräkuumeesta. Silti koko ajatus jyrsijöiden jätöksistä ja eritteistä pölyn mukana hengityselimiin pääsevästä viiruksesta oli jotain, mikä ei vaikuttanut todelliselta, vaan enemmänkin tarinalta lehtien lööpeistä. "Eihän minulle tuollasta voi sattua"- ajattelua noudattaen, et tietenkään tule koskaan tätä virusta saamaan. Suosittelen kuitenkin, että jos satut Grand Canyonilla hiirten lähettyvillä  hengailemaan, ja myöhemmin alat tuntea lihaskipuja, sinulle nousee kuume, koet kuivaa yskää, hengitysvaikeuksia ja mahdollisesti kramppeja mahassa, pakota lääkärisi tutkimaan sinut mahdollisen hantaviruksen varalta. Jos lääkärisi nauraa ajatukselle, vetäise häntä avarilla ja esitä vaatimuksesi uudestaan. Mary Curran varmasti toivoisi, että hän olisi toiminut ohjeideni mukaan. Hän oli nähnyt hiiriä leirissään Grand Canyonilla 2009. Palttuaan matkaltaan kotiin, Mary sairastui. Lääkärissä hän kertoi epäilevänsä sairaudestaan hantavirusta, josta Grand Canyonilla oli varoiteltu. Lääkäri, tuo valkotakkinen jumala, vakuutteli Marylle, ettei kyseessä millään voinut olla hantavirus, sillä virus oli hyvin harvinainen. Mietin, miltä lääkäristä tuntui, kun Mary seuraavana päivänä kuoli ja ruumiinavaus todisti Maryn olleen oikeassa.

Mihin typerät turistit sitten kuolevat? Lista voisi olla loputon. Liian lähellä reunaa napattu selfie. Toivoisin, että tuo olisi jo so last season, mutta tässä teknologian ja oman pärstän rakastamisen aikakaudessa varmasti turha toive. Miehet virtsaamassa keskellä yötä kanjonin reunalla yrittäen luoda itse tehtyä vesiputousta. Tämä jos mikä on johtanut yhteen sun toiseen hautajaisjuhlaan. Pahin ehkä kaikista, kavereille todisteltu äijyys hyppäämällä kielekkeeltä toiselle. No tietäähän sen miten siinä käy. Tuossa teille vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka painovoima vie aina voiton typeryydestä. Luulisi, että ihmiset olisivat tähän maailman aikaan jo oppineet, että janoon voi kuolla muuallakin kuin aavikolla. Jos lämpömittari näyttää +40c, polulla ei ole varjoa ja kuvittelet voivasi patikoida koko päivän puolen litran vesipullolla varustettuna, olet yhtä kuin kuollut. Järkyttävintä oli tajuta, että usean partiolaisseurueen jäseniä on kuollut kanjonilla sen takia ettei mukana ole ollut tarpeeksi vettä! Kiva siinä partionjohtajilla selitellä kuolleiden lasten vanhemmille, kuinka tuli pieni arviointivirhe. Tarinoita lukiessa partiolaisten motto sai uuden näkökulman. Be prepared, ilmeisesti myös kuolemaan. Colorado-joessa itsensä dippaaminen ei myöskään ole koskaan hyvä idea. Sen lisäksi, että virtaukset ovat voimakkaita ja ihmiset hentoisia, veden lämpötila on ympäri vuoden ihanan rapsakat +8c. Jos et huku, kuolet hypotermiaan. Lose-lose situation, miten päin vain asiaa katsot. Oudointa oli kuitenkin huomata, etteivät ihmset tajunneet, että ilman karttaa patikoiminen, voi johtaa siihen viimeiseen eksymiseen oudossa maastossa tai omien oikopolkujen ottaminen päätyä yllättävään pudotukseen ja kallon halkeamiseen. Varmin resepti katastrofiin oli kuitenkin läheteä yksin patikoimaan kertomatta kenellekään mihin on menossa. News flash, jos eksyt tai satutat itsesi, etkä pysty jatkamaan, kukaan ei etsi sinua, kukaan ei tiedä, että olet kadoksissa!

Toisaalta pakko myöntää, että aina et voi itse kuolemallesi mitään. Riittää, että olet väärässä paikassa väärään aikaan ja muita typeriä alueella. Tästä elävä, tai siis oikeastaan kuollut todiste on japanilainen Masayuki Konno. Konno oli kaikessa rauhassa patikoimassa kanjonissa, kun lentopallon kokoinen kallionlohkare iskeytyi hänen päähänsä vauhdilla. Lapset olivat ylhäällä kanjonin reunalla heitelleet pikkukiviä alas kanjoniin koittaen saada niiden avulla isompia kiviä liikkelle. No hepä saivat. Lopputuloksena yksi kanjonissa patikoinut kuollut turisti.

Tiedän, olen selostanut jo aivan liikaa kirjahankintani sisällöstä. Puolet lukijoistani ovat jo joko nukahtaneet tai leimanneet minut häiriintyneeksi. En voi kuitenkaan lopettaa kertomatta henkilökohtaista suosikkiani. (Kyllä, minulla on suosikki kuolemasta kertovien tarinoiden joukossa. Mitä ikinä tämä sitten minusta kertookaan...) Syy siihen, miksi juuri tämä tarina jäi mieleeni, pilee ehkä siinä, että olen itse tehnyt vuosia sitten tuttavuutta tämän kuolemaa aiheuttavan kaunottaren kanssa. Tuolloin en tosin edes tiennyt, että olin kosketuksen päässä kasvista, joka olisi tarjonnut villin kyydin tuonelaan.

Grand Canyonilla kasvaa hulluruohoa, jota alueella kutsutaan Daturaksi. Datura kasvattaa kauniin valkoisen trumpetinmallisen kukan, josta voi  tehdä teetä, jota juomalla saa päänsä sekaisin. Näissä teekekkereissä jääkin Liisa Ihmemaassa tarinan Hullun hatuntekijän teekutsutkin kakkoseksi. Daturaa nauttineet ovat lähes poikkeuksetta kuvailleet kokeneensa hallusinaatioita, jotka ovat olleet pelottavia, todentuntuisia ja erittäin epämiellyttäviä. Tuo ei mielestäni ole se maailman paras myyntipuhe, mutta kylläkin selittää sen, miksi daturan kuvataan tekevän nauttijastaan "hot as a hare, blind as a bat, dry as a bone, red as a beet and as mad as a hatter."

Daturan huumaavuus johtuu kasvin sisältämistä antikolinergisista tropaanialkaloideista, kuten skopolamiinista, jota voidaan käyttää myös tyrmäystippoina. Kiva, saamme syyttä kaunista kukkaa näköjään jo avunannosta raiskauksiinkin. Skopolamiinia tosin käytetään myös lääkeenä esimerkiksi lääkelaastareissa, joilla koitetaan ehkäistä voimakasta merisairautta tai matkapahoinvointia, joten täysin turmiollinen kasvi ei sitten ilmeisesti ole. Kunkin daturan myrkyllisyys riippuu täysin kasvin kasvupaikasta, kasvupaikan olosuhteista sekä kasvin iästä. Tuon vuoksi  on lähes mahdotonta laboratorio-olosuhteiden ulkopuolella määritellä  sopivan kokoista annosta pöllyn aikaan saamiseksi. Anthony Krueger oli tainnut jättää daturaa koskevat varoitukset lukematta. Hänestä oli loistava ajatus testata keitosta eräänä iltana telttailessaan kanjonin pohjalla. Nautittuaan datura teetä, Kruger alkoi kärsiä unettomuudesta ja oudoista mieliteoista. Mies päätyi syömään koura kaupalla hiekkaa. Hän alkoi puhua elottomille objekteille ja keskustella mielikuvitushenkilöiden kanssa. Hän luuli ilmeisesti myös muuttuneensa supermieheksi, sillä yritti nostaa jättimäisiä kallionlohkareita ilmaan. Seuraavana aamuna Kruger katosi leiristä. Hänet löydettiin juoksentelemassa hullunlailla ympyrää kivien ja kaktusten ympärillä. Kun oli kulunut vain 20 tuntia Krugerin nauttimista datura kupillisista, hän oli  joko vanhingossa pudonnut tai tahallaan hypännyt Colorado-jokeen.  Krugerin ruumis löydettiini  5 viikkoa myöhemmin 11 kilometrin päästä alajuoksulta. Sen daturan pituinen se tarina.

Minä kuvaamassa daturaa syksyllä 2009 Joshua Treen kansaalispuistossa.
 Kiitos äiti tästä salaa napatusta kuvasta. Näytän hyvin keskittyneeltä...  

No on se nätti!

Kun nyt tähän hurjan mieltä ylentävään aiheeseen nimeltä kuolema ollaan päästy, niin haluan vielä viimeisen asian aiheeseen liittyen todeta. After all, olenhan nainen. Eivätkös ne tuppaa aina joka paikkaan viimeisen sanan sanomaan. Ollessani kolmannella luokalla, kävimme luokkaretkellä Heurekassaa. Muistona reissusta minulta löytyy vieläkin laatikon pohjalta kaksi Maa aikojen alussa-dinosaurus tarraa sekä pysyvämpänä matkamuistona arpi silmäkulmaan hankitusta vekistä. Tikit ja musta silmä, ne olivat varmasti äidille mieluinen tuliainen luokkaretkeltä. Heurekassa katselimme suurelta screeniltä luontoelokuvaa, jossa lennettiin Grand Canyonin halki. Tuo oli yksi niistä elokuvista, joissa sinusta tuntui kuin lentäisit itse mukana. Tuolitkin kääntyilivät kallistusten tahdissa. Tuolla hetkellä rakastuin. Halusin itsekin jonain päivänä lentää kanjonin läpi helikopterilla ja kokea kuinka kallioseinämät nousevat ympärillä Colorado-joen pauhatessa suoraan allani. Death in Grand Canyon kirjan luettuani, intoni lamaantui ja pistin haaveeni jotensakin holdille. Olin löytänyt sen kaikista todennäköisimmän tavan kuolla kanjonilla. Lento-onnettomuudet Grand Canyonilla ovat niin yleisiä ja useimmiten myös tappavia, että Grand Canyonin ilmatila on todennäköisesti vaarallisin rauhanajan ilmatila maailmassa. Ihmisiä on kuollue enemmän Grand Canyonilla lento-onnettomuuksissa kuin hukkumalla, putoamalla, äkkitulvissa, tai kuumudesta johtuvista syistä yhteensä. 

Mutta kirjasta takaisin todellisuuteen ja meidän seikkailuihimme. Huristellessamme shuttle bussilla Mather pointilta Maricopa pointille, pyörittelin päätäni Chicagolaisseurueelle. Muutamasta parikymmpisestä Chicagolaisesta koostunut lauma esitti kovaan ääneen imbesillejä bussissa. Mieleeni tuli joku yläasteen koulumatka, jossa joidenkin on pakko päästä esittämään apinoita. Busista pois jäätyään, samat teinit meinasivat eksyä yksisuuntaisela polulla! Mietin vain, että miten he selviävät Chicagossa...

Maricopa pointilla järkytyin. Ei, tällä kertaa Chicagolaiset eivät liittyneet mielentilaani millään muotoa. Sen sijaan edessäni oleva infotaulu sai haukkomaan henkeä. Grand Canyonilla on ollut Uraanikaivos! Mitä hemmettiä?  Vuosina 1956-1969, Grand Canyonilta kaivettiin tonni kaupalla uraanimalmia Orphan mine nimisestä kaivoksesta. Perintönä tuosta 13 vuoden urakoinnista, on seurannut miljoonien dollarien siivousoperaatio, kun radioaktiivista maata on koitettu hävittää. Vanhan kaivoksen alue on nykyään aidattuna, jotta kansallispuiston turistit pysyisivät poissa paikalta, eivätkä altistuisi säteilylle tai muulle kaivoksen jätesaasteelle.

Sansun järkyttänyt infotaulu.

Ehdin vähän hyppelemään ilosta Powell pointilla. (oon kaukana reunasta, vaikkei sille ehkä näytäkään...)

Shuttle bussissa koin bussin seiniin liimattua infotarraa lukiessani valaistumisen. Olen koko elämäni ajan kirjoittanut yhden englannin kielisen sanan väärin. Kaiken lisäksi tuo sana on varmaan vielä ensimmäisiä sanoja, joita koulussa on opeteltu. Tunsinpa oloni typeräksi. Mikäkö sitten on tuo mystinen sana, jonka olen aina hahmottanut väärin? No sehän on Antti Tuiskun ja Virve Rostin hittilistabiisissäkin välähtelevä salama. Se näköjään kirjoitetaan lightEning, olen aina luullut, että se on lightning!! Koska en tajunnu omaa typeryyttäni, menin luonnollisesti omahyväisenä myhäilemään Corylle, sormi ojossa sanaa osoittaen, että kato nyt kun nää on tehnyt kirjotusvirheen. Amerikkalainen seuralaiseni katsoi minua hyvin kysyvästi, todeten "että ai miten niin ovat tehneet?". Jep selvisi sitten, että kyllä se e-kirjain sinne joukkoon kuuluu. Tietenkään en uskonut Corya suoraa päätä,  vasta kun tarkistin asian sanakirjasta, suostuin myöntämään oman tyhmyyteni. What do you mean I'm stubborn...

Hopi pointilla ihailimme alhalla kiemurtelevaa Colorado jokea, syyllistä, joka on kaivertanut  Grand Canyonin. Joki näytti kaukaisuudesta katsottuna jotenkin niin pienelle ja vaatimattomalle, ei lainkaan sille vaaralliselle  raivolle, jollainen sen kerrotaan olevan. Hopi pointin edustalla kohosi suuri kallio, Battle Ship, jolla uhanalaiset Kaliforniankondorit ovat viime vuosina onnistuneet pesimään. Kyseinen siivekkäiden laji oli lähellä pyyhkiytyä pois koko planeetaltamme kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun luonnossa oli jäljellä enää vain kymmenkunta yksilöä. 1987 kaikki jäljellä olevat linnut pyydystettiin ja siirrettiin eläintarhoihin. Alkoi projekti, jonka avulla lintujen määrää koitettiin saada lisääntymään. Työ tuotti tulosta ja vuodesta 1991 alkaen lintuja on jo istutettu takaisin luontoon, myös Grand canyonille. Lajin ongelmana on hidas sukukypsyyteen tuleminen ja rauhallinen lisääntymistahti. Hmm.. kuulostaa ihan minulta. Olen varmaan sukua korppikotkille.  Kaliforniankondorit alkavat lisääntyä vasta 6-8-vuotiaina, ja naaras munii vain yhden munan, senkin ainoastaan 2 vuoden välein. Tutkijat ovat kuitenkin huomanneet, että jos munan poistaa pesästä, naaras saattaa munia tilalle uuden. Näin munia poistamalla on voitu huijata kondooreja lisääntymään tiuhempaan tahtiin.

En usko, että sitä aiheutti uhanalaisten lintujen bongailu, vaan lähinnä pitkä päivä. Niin tai näin seuraavaksi otimme Coryn kanssa yhteen. Aihe tällä kertaa? Hirveän tärkeä ja järkevä kiistelynaihe nimeltä mennäänkö seuraavalle näköalapaikalle bussilla vai kävellen. Kyllä, me oikeasti kinastelimme tuosta. Hyvin lstentarhamaista toimintaa. Minä halusin käyttää kahta tehokasta ulokettani, joita jaloiksikin kutsutaan ja kävellä Mohave pointille 1,3km matkan kanjonin reunaa myötäilevää polkua. Samalla voisi ihailla maisemia. Cory oli jo väsynyt, ja halusi välttämättä mennä bussilla. Ei se maisema kuulemma voinut enää erilaiselta muuhun päivän aikana näkemäämme verrattuna näyttää. Tiedän armottoman, toisinaan rasittavan jästipäisyyteni. Vanha kilpatanssiparini totesi aikoinaan, että ei viitsi väitellä kanssani, hän häviää kuitenkin.Vaikka olisin väärässä, en kuulemma sitä hänelle myöntäisi, vaan pitäisin omasta kannastani kiinni loppuun asti. Viisas mies... Hän tiesi, miten käsitellä 15-vuotiasta Sanna-Mariaa. Tosin vanhetessa on ehkä kulmat hieman hioutuneet ja osaan nykyään jo tarvittaessa nähdä muiden kannan asioista. Niinpä leikin nyt olevani se suurempi ihminen ja annoin periksi. Istahdin bussipysäkille, menisimme Mohave pointille Shuttle bussilla. Ja mitä tekeekään tuossa vaiheessa Cory? Toteaa, että jouduttaisiin odottamaan bussia, joten kävellään sittenkin. ARGH, ihan kuin pikkulapsen kanssa olisi mennyt karkkikauppaan. Ensin halutaan tätä ja sitten kun sen saa, niin halutaankin jo sittenkin tota. No loppu hyvin kaikki hyvin. Walk was nice and views were great.

Maisemaa Hopi pointilta. JOku söpö kukkapuskakin päässyt kuvaan...

Jep, kyllä se on pystysuora kallionseinämä...

Kuollut puu, oih...

Päästyämme takaisin telttapaikallemme, taivaalla jyrähti. Mikäs sen mukavampaa kuin että kesken kokkailun alkaa ukkoskuuro... Juu sitä vettähän siihen soosiin tarvitsikin lisätä, ei tosin ehkä kuitenkaan ihan saavillista. Vitsi, vitsi... Todellisuudessa sade ei alkanut suihkun paineella taivaalta niskaan vihmoa, vaan tyytyi enemmänkin muistuttaan suihkupullon hentoisia sumuttavia painalluksia. Ei siinä juuri muuta voinut tehdä kuin vetää sadekamoja päälle ja pistää high fashion Teijan ulkoilmakeittiöt käyntiin. Minulla oli mukanani todella tyylikäs kirkuvan oranssi sadetakki, mutta ulkoiluhousujeni vedenpitävyys ehkä vähän epäilytti. Onneksi Cory herrasmiehenä lainasi minulle omia läpinäkyviä kertakäyttösadehousujaan, jotka olivat malliltaan Ali Babat, ylhäältä leveät ja puntista pillit. Onneksi olimme keskellä metsää ja pimeyden ympäröimänä, koska housut näyttivät jokseenkin noloilta. Tosin Cory kuulemma käyttää niitä useinkin Sacramentossa pyöräillessään sateessa töihin, joten ehkä en vain ollut tottunut Kalifornialaiseen sademuotiin. Heitin vielä tennarini autoon ja iskin fläpärit jalkaan. Näin ratkaistiin ongelma nimeltä ei kumisaappaita mukana. Fläpäreissä ei päässyt kengät eikä sukat kastumaan, varpailla ei niin väliä ollutkaan. Kyllä tuossa lookissa kelpasi valmistaa gourmet kana-squash-zucchini pastaa, jossa oli voi-maitojauhekastike ja lautasella vielä avokadoa ja tomaattia lisukkeena. Tiedän, kuulostaa ehkä aika järkyttäväle, että veteen sekoitetusta maitojauheesta tekee voihin yhdistämällä kastikkeen, mutta järkytyksekseni se toimi todella hyvin. Ei kai ulkoilma nyt sentään niin hyvää ruokahalua saa aikaiseksi, että mikä tahansa menisi kurkusta alas. Eihän?