20 päivää Coloradon ylängöllä: 500km hippasilla sateen kanssa

Lauantai 27.9.2014

Grand Canyon National Park, Arizona - Cortez, Colorado

Ajetut kilometrit: 497,2 km

Yöllä taivaat aukenivat, jokaisen telttailijan unelmatilanne. Vettä tuli niskaan sellaisella voimalla, että odotin telttamme alkavan tulvia. Niin ei kuitenkaan käynyt, suomalainen pessimisti sai onnellisen lopun odotuksistaan huolimatta. HURRAA! Kuuntelimme aamulla kuinka sade rummutteli jo rauhallisemmin kattoon. Heti kun ropinaan tuli tauko, ampaisimme ulos pakkaamaan leiriämme kasaan. En halua kuulostaa kiittämättömältä, oli mahtavaa, ettei enää satanut, joudun kuitenkin hieman kritisoiden toteamaan, ettei teltan pakkaaminen aamun kuravellissä ollut mitään erityistä herkkua. Kolmevuotiaasta kersasta touhu tosin olisi varmasti tuntunut mahtavalta, kuraa ja vesilätäköitä kaikkialla. What an opportunity to make a mess...

Grand Canyonin tutkailumme oli puistosta kertova ilmaista filmiä lukuunottamatta sievässä rusetilla varustetussa paketissa. Suuntasimme siis Mather Pointin Visitor centerille (taas...) . Jos olet ehtinyt jo ihmetellä blogini nimeä ja ennen kaikkea epäjohdonmukaisuuttani, etten ole lainkaan selittänyt mitä helvattua se tarkoittaa, tulee ihmettelyysi nyt loppu. Joudun tunnustaa, että blogin nimeäminen oli tällä kertaa työn ja tuskan takana. Mikään ei kuulostanut yksinkertaisen nasevalta tai reissun luoteen selittävältä. Aloin hitaasti analysoiden kelata mielessäni läpi koko reissua. Eikö mikään muka yhdistänyt kohteitamme. Aikansa se kesti, mutta tuli kuitenkin lopulta, älynväläys. Yksi sanapari pompahti lähes jokaisessa vierailemassamme puistossa esiin, ja vielä yleensä juuri puistojen visitor centereiden näyttämissä filmeissä. Colorado Plateau, Coloradon laakio. Nyt varmaan bongasit, etten puhunut Coloradon ylängöstä, kuten niin somasti olen blogini nimennyt. Jep, kiinni jäin. En ollut suorittanut taustatutkimustani tarpeeksi hyvin blogia nimetessäni. Menin vain ja käänsin plateau sanan tyylikkäästi sanakirjan avulla. Puolustuksekseni tosin todettakoon, että Coloradon ylänkö on paljon kuvaavampi ilmaisu kuin Coloradon laakio. Kyseessä on kuitenkin ylänkö alue, joka on kohonnut muusta ympäristöstä. Sitä paitsi 20 yötä Coloradon laakiolla kuulostaa sille, kuin olisin ollut ajelehtimassa jollain lautalla keskellä merta kuola poskella valuen.

Jotta sinun ei tarvitse välttämättä käydä elämäsi aikana jokaisessa Coloradon laakion kansallispuistossa kuuntelemassa alueen syntyhistoriaa,tiivistän sen teille tässä pariin lauseeseen. Kaiken takana ovat mannerlaatat, nuo maapallomme muotoa iäisyyden muovanneet ajelehtijat. 70 miljoonaa vuotta sitten Tyynenmeren laatta törmäsi nykyisen Kalifornian rannikon kohdalla Pohjois-Amerikan laattaan ja alkoi työntyä sen alle. Tuossa prosessissa 337 000 km² kokoinen alue, Coloradon laakio, alkoi kohota sitä ympäröivästä maastosta nousten noin kahden kilometrin korkeuteen. Samassa mannerlaattojen törmäysprosessissa muodostuivat Kalliovuoret, Amerikan mantereen majesteettiset henkeäsalpaavat kaunokaiset. Jos minulta minulta kysytään, kerrankin törmäys, josta on ollut jotain iloakin. Naapurimaastostaan erottautunut, ylhäiseen yksinäisyyteen kohonnut Coloradon laakio sijaitsee Utahin, Arizonan, Coloradon ja New Meksikon alueella. Siis juuri siellä, missä meidän road trip automme muutamaa päivää lukuunottamatta koko loman ajan kurvaili.

Mutta se siitä maantiedon oppitunnista. Poistuessamme Grand Canyonin kansallispuistosta, taivas täyttyi mustista pilvistä, kaikki oli harmaata ja satoi. Ei tuntunut yhtään haikealle lähteä puistosta tuollaisella säällä. Päin vastoin, olo oli kuin lottovoittajalla. Olimme olleet edellisenä päivänä tajuttoman onnekaita tässä suuressa uhkapelissä nimeltä lomasäät. Kiitokset vaan siitä sinne jonnekin universumiin, sille jollekin, joka asioistamme päättää.

Hei hei Grand Canyon!

Päivän teemaa tuskin tarvitsee sen pahemmin etsiä, eiköhän se ollut itseoikeutetusti sadekuurot. Tuntui kuin olisimme ajaneet sadevyöhykkeeltä sadevyöhykkeelle. Kuurot menivät nopeasti ohi, mutta hetken päästä oli seuraava jo edessä. Samalla tummat uhkaavat pilvet tuntuivat seuraavan perässä kuin hai laivaa. Kohti Tuba cityä ajaessa (ja nyt tulee väkisinkin päähän hokema, Tuuba ja Basso, Baaba ja Tusso...), edessämme näkyi maisema, joka muistutti punaista hiekkamyrskyä. Ou yeah, näky oli suorastaan raamatullinen, tuli tunne kuin olisi tarvinnut kamelin ja juomaleilin. Eihän siinä muu auttanut, kuin ajaa tien sivuun ottamaan ilmiöstä kuva. Luonnollisesti maisema näytti livenä hurjemmalle kuin kuvaksi taltioituna. Rehellisesti sanottuna, tunnen itseni nössöksi kuvaa katsoessani. Miten ihmeessä se edessä häämöttävä pölypilvi tuntuikin luonnossa niin uhkaavalle. Sukeltaessamme autollamme ilmassa pyörivään hiekkaseinämään, saimme huomata, että pilvi oli kaatosateen ja hiekan sekoitusta. Vettä vihmoi kuin saavista kaatamalla, ukkonen välähteli ja tie muuttui vesipuistoksi. Oli kuin olisin ajanut putkilomaisessa vesiliukumäessä. Tien pinnalla oli monta senttiä vettä, auto luisteli eikä tuulilasista oikeastaan nähnyt eteensä. Ajonautinto parhaimmillaan... NOT!

No eihän tää nyt tässä hurjalle näytä, mutta siltä se paikan päällä tuntu. Punainen hiekkamyrsky, here we come!

Tuba cityyn ei tarvitse toiste mennä. Oli kyllä sen verran masentava paikka, etten lähde sitä sinullekaan suosittelemaan. Paikallinen McDonalds oli pikaruokala sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Ravintolan sisällä seinässä oleva iso kyltti ilmoitti Time limit 30minutes. Tuossa ajassa tuli siinä paikassa burgerin kadota tarjottimelta parempiin suihin. WTF? Okei, Tuba city on intiaanireservaatin alueella. Oletan, että kyltti oli ruuvattu seinään reservaatin ei niin hyvä osaisia, ajantappamiseen sopivia hengailupaikkoja etsiviä inkkareita varten. Käsitän kyllä, ettei omistaja ei halunnut kenekään istuvan koko päivää sisätiloissa ilmaista wifiä tai vessatiloja hyödyntäen. Silti järkytyin huomatessani, että aikarajoitus tuntui minusta, tavallisesta maksavasta asiakkaasta loukkaavalle. Well I lived, enkä kellottanut ruokailuani.

Saapuessamme Monument Valleyyn, oli jälleen aika vaihtaa osavaltiota. Samalla veryttelimme sormiamme ja ruuvailimme kellonviisareita tunnilla taaksepäin. Tuosta liikkeestä oltiinkin saatu jo kivasti harjoitusta parin viimeisen päivän aikana. Varsinaista aikahyppelyä ja ihan pihalla koko ajan mitä kello missäkin oli. Siinä sitä sai koittaa aina osavaltiota vaihdettuaan pälyillä julkisten paikkojen kelloja, tai epäilyttävältä näyttäen kuikuilla muiden turistien ranteita, jotta pystyi tekemään time checkin. Äläkä nyt sano, että olisi ollut paljon yksinkertaisempaa kysyä suoraan joltain vastaantulijalta mitä kello on. Minä olen perkele suomalainen, minähän en mitään vierailta ihmisiltä kysele! Olimme ensin kääntäneet kelloja maanantaina kun siirryimme Nevadasta Utahiin. Sitten tiistaina käänneltiin Utahista Arizonaan siirryttäessä. Ja nyt kun olimme jo muutaman päivän ehtineet pysyä samassa ajassa, olikin lauantain kunniaksi aika taas säätää kelloa.

Nevadasta itään päin ajellessamme olimme siirtyneet kokonaan eri aikavyöhykkeelle, joten kellojen kääntämisessä oli sentään jotain järkeä. Arizona ja Utah puolestaan sijaitsevat samalla aikavyöhykkeellä, joten kellon venkslaaminen raivostutti. Suuri syyllinen kaiken takana oli kukapa muukaan, kuin meitä suomalaisiakin aina yhtä ilahduttava, daylight saving time eli kesäaikakäytäntö. Yhdysvalloissa osavaltiot ovat näppärästi saaneet itse päättää siirtyvätkö kesäaikaan vai eivät. Arizona ja Havaiji, kaiken sekoittavat joukosta erottautujat, ovat ne osavaltiot, joissa kesäaikaa ei käytetä. Joskin, Arizona laittaa pakkaa vielä sen verran sekaisin, että kyseisessä osavaltiossa sijaitsevilla Navajo-intiaanien alueilla kesäaika on käytössä. Hienoa, nyt joutui miettimään kellojenkääntämistä jo osavaltion sisälläkin!

Kesäajan takia, samalla aikavyöhykkeillä sijaitsevilla alueilla on siis osan vuodesta kellot eri ajassa. Meidän kohdallamme tuo ärsyttävä ero tuli vastaan juuri Utahin ja Arizonan kohdalla. ARGH! Kirosin jo koko "vain osa maasta noudattaa kesäaikaa"-käytäntöä vuonna 2006 työskennellessäni Losissa matkatoimistossa. Ei siinä mitään, että Havaijille hotellivarauksia rimpautellessa tarvitsi ensin laskea aikero, mutta kun piti myös tsekata, missä kuussa mentiin, jotta pystyi huomioimaan, oliko aikaero tavallista suurempi kesäajan takia.

Ja taas päästiin Utahiin, ihan päivän poissaolon jälkeen. Fare well Arizona!

Monument valley oli täynnä usvaa. Thelmalla ja Louiksella oli aikoinaan paljon paremmat avoautoilusäät niillä seuduilla. Kuten olen jo oppinut tähän ikään mennessä ymmärtämään, kaikkea ei voi aina saada (joskin välillä muistan tehokkaasti unohtaa tuon ja heittäytyä marttyyriksi. No kukapa meistä ei olisi joskus valittanut "miksi minulle käy aina näin"). Pääasia kuitenkin oli, että saimme jonkinlaisen silmäyksen laakson kalliomuodostelmiin, jotka ylväiden monumenttien lailla kohosivat autiomaasta kohti taivasta. Olimme ehtineet jo ajaa monument valleyn läpi ja hyvää vauhtia matkalla kohti Goosenecks State parkia, kun kauhukseni havahduin siihen, etten ollut nähnyt paljon odottamaani siluettia alueesta. Miten ihmeessä olin onnistunut missaamaan maiseman, missä elokuvalegenda Forrest Gump, parrakkaana ilmestyksenä äkillisesti pysähtyy ja lopettaa vuosien juoksemisensa?

Hetken aikaa maiseman missaaminen vaivasi mieltä. Kuinka usein, muka eksyisin näille suunnille, saadakseni uuden mahdollisuuden löytää tuon ikonisen kuvakulman Monument valleystä. Pettymys haihtui yllättävän pian, koittaessani järkeillä, ettei asialle voinut enää mitään, emme olleet kääntymässä ympäri. Aivot ovat siitä jännä vempele, että kun niille tarpeeksi vakuuttavasti syöttää potaskaa, ne uskovat sen. Sain omilla järkeilyilläni kumottua pettymykseni, uskotellessani itselleni ettei maisema nyt niin tärkeä ollutkaan ja ettei se tällä säällä olisi kummoinen kuitenkaan ollut. Parempi etten nähnyt siitä surkeaa versiota, se se vasta olisikin harmittanut. Kun olin hyväksynyt kohtaloni ja aivopessyt ajatukseni, vastaan tulivat Aasialaiset turitit, jotka muuttivat tilanteen.

Jos sinun pitäisi mainita vain yksi esine, joka tulee mieleesi sanasta Aasialianen turisti, voisitko muka väittää, ettei se olisi kamera? Ajaessamme erästä mäkeä ylös, bongasimme joukon Aasialaisia miinnoittautuneena keskelle tietä kamerat ojossa kuvaten automme lähestymistä. Epäilin vahvasti Coryn Audin valokuvauksellista vetovoimaa, joten käännyin penkilläni vilkaisemaan takalasista, mitä Aasialaiset ikuistivat. "STOOOOOOOOOOOOP!!!" Cory varmasti arvosti rääkäisyäni. Siinä se oli, suoraan takanamme, minun maisemani! Se, jota olin katseellani etsinyt viimeiset puoli tuntia. Ensimmäistä kertaa elämässäni, kiitin aasialaisia yli-innokkuudesta kuvaamista kohtaan.

No olisihan se nyt vähän kivempi sinisellä taivaalla, mutta näin paljon mystisempi (huomaa, taas aivopesen itseäni uskomaan, että näin oli paljon parempi). Myöhemmin huomasin googlettaessani, että about noilla kohden missä näkyy tiellä autoja, on ihan puinen kyltti, jossa lukee, "Forrest Gump ended his cross country running at this spot." Olisi varmaan kannattanut tehdä tuota googlettelua ennen reissua eikä jälkeen...

Retrokortti Monument Valleystä, joskaan emme käyneet Tribal parkissa tarkemmin paikkoja pällistelemässä.

Seuraava stoppimme oli Goosenecks state park, jonne huristelimme ah niin koomiselta kuulostavan Mexican Hat nimisen kylän läpi. On se hyvä, että kylän lähellä ollut vuoren päällä oleva kivimuodelma muistutti muodoltaan sombreroa eikä suinkaan jotain sensuroitavampaa objektia. Goosenecks State parkista ei löytynyt juurikaan muuta tietoa netistä, kuin kaunis kuva kiemurtelevasta joesta, jonka perässä olimme paikkaan menossa. Jossain oli mainittu, että puistossa oli edullinen telttailumahdollisuus, joten olimme alustavasti suunnitelleet yöpyvämme siellä. Puistoon johtava tie kumpuili ja teki mutkia siihen malliin, että mieleen tuli Leevi and the Leavingsin biisi Elämänmeno, jossa lauletaan "Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki yhdessä kulkien..." Ympärillä oli autiomaamaista maisemaa, hiekkaa, ja muutamia matalia puskia siellä täällä. Takanamme seurasi todella tumma pilvimassa, joka selvästi tyhjensi sisältöään rankasti Monument Valleyn kohdalla. Toivoimme, että ehtisimme Goosenecks State Parkiin ennen kuin kaatosade yllättäisi meidät, tai vielä parempaa, saderintama sivuttaisi meidät ja välttyisimme siltä kokonaan.

Puiston alueelle saavuttaessa, tien vieressä oli "postilaatikko", johon puistomaksu tuli suorittaa. Paikalla ei siis ollut ketään valvomassa maksujen suorittamista. Näin kuinka muutama auto ajoi ohitsemme suoraan edessä olevalle parkkipaikalle maksuja maksamatta. Pakko myöntää, että tuo houkutteli itseäkin. Puiston nähtävyys, San Juan joen kaivertama uoma, jota ylhäältä käsin pääsee ihailemaan, sijaitsi aivan parkkipaikan vieressä. Jos emme jäisikään yöksi vaan kävisimme vain pikaisesti kurkistamassa nähtävyyttä, voisimme ihan hyvin tehdä sen pummilla. Cory kuitenkin oli tällä kertaa se suomalaista turistia tunnollisempi kaveri todeten, että jos kaikki turistit tekisivät niin, millä määrärahoilla puistoa ylipäätään voitaisiin pitää yllä. Miehellä oli hyvä pointti, hieman nolona halpamaisista ajatuksistani, tungin $5 setelin kirjekuoreen ja pudotin sen laatikkoon. Nyt oltiin ylläpidetty puiston infrastruktuuria, tai no ainakin osallistuttu muutaman vessapaperirullan kustannuksiin.

Parkkeerasimme automme ja kipitimme pällistelemään ihmettä. Se oli kyllä kaunis näky. 1,6km pituiselle matkalle mahtuu 8 km jokea. San Juan kiemurtelee kuin käärme niin tiiviisti, että on kaivertanut uomallaan ikään kuin vuoria maisemaan. Ehdimme napata yhden kuvan, kun meitä jahdanneet myrskypilvet päästivät sateet valloilleen. Taivas salamoi ja kastuimme märäksi juostessamme kiireellä autoon. Voihan halvattu! Puiston "teltta-alue" oli yhtä kuin kaikki hiekka-alue parkkipaikan ympärillä. Missään ei ollut suojaa hulluna puhaltavalta tuulelta tai sateelta. Yleinen harmaus sai uskomaan, että sade tuskin lakkaisi koko yönä. Sitä paitsi jos sade jatkuisi tätä tahtia yhtä rankkana, voisi olla jo hetken kuluttua vaikeuksia päästä puistosta pois. Matkalla oli sen verran paljon notkelmia, että flash flood ja tielle kertyvä vesi voisi tehdä matkan mahdottomaksi.

Emme halunneet ottaa riskejä, joten lähdimme kiireen vilkkaa pois paikalta. Pihi Roope-Setä sisälläni kirkui, että maksoit sitten muutamasta minuutista hyvän hinnan verrattuna pummilla vierailleisiin. Käskin Roopen tukkia turpansa ja koitin keskittyä miettimään, mihin hittoon olisimme nyt menossa yöksi. Vähän jäi kylläkin harmittaan, ettei ehditty Goosenecksin näystä kunnolla nauttia. Oli kuitenkin sen verran uniikki maisema, ettei usein tule vastaan. Ajelessamme puistoon johtava pikkutietä kohden isompaa päätietä, saimme huomata tehneemme oikean päätöksen. Muutamassa kohden oli vesi jo kertynyt tielle niin, että toinen kaista oli ajokelvoton. Aamulla olisimme varmasti olleet jumissa puistossa, ja luoja tietää kuinka kauan.

Siinä se kiemurtelee, San Juan joki ja sen muovaama taideteos.

Olimme suunnitelleet seuraavana päivänä vierailevamme Mesa Verden kansallispuistossa Coloradossa. Lähdimme siis ajelemaan sinne suunnille. Jos olisimme olleet yötä Goosenecksillä olisimme luultavasti aamusta poikenneet 4 corners nimisellä nähtävyydellä, joka sijoittuu 4 osavaltion, Utahin, New Mexicon, Coloradon ja Arizonan rajalle. Voit siis mennä maahan nelinkontin ja jokainen ulokkeesi on eri osavaltiossa. Kirjaimellisesti voisit sanoa olleessi monessa paikassa yhtä aikaa. Nyt tuo saisi kuitenkin jäädä väliin, sillä karttaa katsoessa näytti sille, että ensimmäinen vastaantuleva kylä, josta jonkinlaista majoitusta löytyisi olisi vasta Mesa Verden läheisyydessä sijaitseva Cortez.

Maisemaa matkalta kohti Coloradoa.

Sateesta johtuen, emme lähteneet edes harkitsemaan telttailua. Niinpä päädyimme ottamaan huoneen todella shadystä motellista Cortezista. Parempiakin vaihtoehtoja, kuin valitsemamme National 9 inn, olisi ollut tarjolla, mutta hinnat olisivat saman tien tuplaantuneet. $60 sai luvan olla sen öisen majoituksemme budjetti. Jos ajatellaan positiivisesti, ainakin lämmintä vettä tuli suihkusta ja lakanat näyttivät puhtaille, so that's what matters. Ei tässä Hiltonin tasoa oltu lähdettykään hakemaan. Sitä paitsi olen ollut karmaisevammassakin motellissa aikoinaan Indiossa. Silloin kylppäriin ei uskaltautunut ilman fläpäreitä, sängyn rungossa oli reikiä ja siihen kiinnitetyt laput ilmoittivat, niiden olleen joskus Marriot-hotelliketjun omaisuutta. Naapurissa keskellä yötä riehunut pariskunta, joista toinen kuvitteli ihan tosissaan olevansa Jeesus, ei tuolloin myöskään rohkaissut toiste käyttämään Intialaisten omistuksessa olevaa motellia, joka ei kuulunut mihinkään ketjuun. Mutta näinpä vaan olin 8 vuotta myöhemmin valmis syömään sanani.

Suuntasimme illalla keskustaan etsimään ruokapaikkaa ja löysimme helmen. Main street Brewery oli loistava paikka, ja väen määrästä päätellen, the place to be siinä kylässä. Tyypit panivat itse olutta, joten testasimme luonnollisesti heidän valikoimaansa. Bongasimme, että heillä oli tarjolla myös maistiaiskoko, joten päätimme, että yhden ison lasillisen sijaan, tilaamme monta pientä, jotta saamme kattavamman kuvan heidän valikoimastaan. Luonnollisesti kuvittelimme saavamme 8 hyvin pientä maistiaista, ottaen huomioon niiden edullisen hinnan $1,25/lasi. Pöytäämme ilmaantui kuitenkin jotain, mikä näytti 8 täydelle valkkarilasilliselle. WOW! Suosikikseni nousi sellainen yksilö, jota en lähtisi humalassa tiskiltä tilaamaan. Kokeileppas itse sanoa Schnorzenboomer kännissä. Palan painikkeeksi tilaamani BBQ pulled pork burgeri täydensi mahtavan pubikokemuksen. Voitti Texasilaiset kollegansa mennen tullen ja sen lisukkeena ollut garlic cole slaw oli niin taivaallista, että olisin voinu vetää sitä koko kulhollisen. Hinta oli vain $8,95, joten koko illan kokonaisuus oli aikamoinen bargain!