Matkalla Grand Canyonin syövereihin

Perjantai 26.9.2014

Grand Canyon National Park

Olin aamulla pöyristynyt. Miten ihmiset heräävät jo viideltä aamulla teltta-alueella kolistelemaan? Vai oliko tämä nyt sitä Early bird gets the worm meininkiä ja kaikki koittivat napata madon olemalla ensimmäisinä kanjonin reunalla. Eiköhän sitä komistusta nyt sen verran ole kilometri tolkulla tarjolla, että jokaiselle halukkaalle jokunen metri löytyy. Pitääkö sitä haluta jo ennen auringonnousua se tonttinsa vallata. Käsitän kyllä vielä ne aikaiset nousijat, jotka ovat vaeltamassa kanjonin pohjalle. Tuohon touhuun menee kiitettävästi aikaa, ja olisi kiva ehtiä alhaalla katsella paikkoja ennen kuin seuraavana päivänä lähtee rääkillä kapuamaan takaisin ylös. En kuitenkaan puhu nyt mistään yhdestä tai kahdesta aamuvirkusta ihmisestä vaan tyyliin puolesta teltta-alueesta! Ja aivan varmasti puolet teltta-alueestamme ei ollut matkalla kanjonin pohjalle. Siitä voin pistää pääni pantiksi.

Kuuden aikaan koiratkin alkoivat jo haukkua ympäriinsä. Daah, eivätkö nekään käsittäneet, että osa haluaisi vielä  tuohon aikaan nukkua. Olivatko maailmankirjat aina näin sekaisin Grand Canyonilla? Mather pointilla shuttle bussiin noustessamme aikaisten nousijoiden mysteeri selvisi. Minun kelloni näytti aikaa 8.20 am, bussin 10 am. En keksi muuta selitystä kuin, että jossain vaiheessa kelloni nuppi on tarttunut johonkin kiinni, noussut ylös ja pysäyttänyt kelloni tunniksi ja neljäksikymmeneksi minuutiksi, ennen kuin nuppi on  napsahtanu takaisin paikoilleen. Hämmentävä kysymys kuuluukin, että missä vaiheessa noin on tapahtunut? Kuinka pitkään olin elänyt elämääni melkein 2 tuntia jäljessä muista?

South Kaibab trail oli meidän päivämme päämissio. Olin hyvin innoissani tulevasta patikoinnista. En kuitenkaan  niin innoissani, että olisimme painelleen koko matkan South Kaibab trailia alas kanjonin pohjalle ja jatkaneet Colorado-joen ylityksen jälkeen North Kaibab trailia ylös kanjonin pohjoisreunalle, mikä sekin olsi ollut mahdollista. 33 kilometriä ei nyt vaan ollut se määrä, jota olimme ajatelleet Grand canyonilla yhdellä patikoinnilla tallata. Sitä paitsi, Pohjoiselta reunalta olisi joutunut kävellä ne samat 33km takaisin, että olisi päässyt omalle autolle. 342 kilometrin taksimatka tietä pitkin Kanjonin pohjoselta reunalta takaisin eteläisellä reunalla sijainneelle teltta-alueelle, jossa automme odotteli, olisi tullut turhan tyyriiksi. Näin ollen tyydyimme perus maukka patikoijina kävelemään South Kaibab trailia vain about 4 km alas ja 4 km takaisin ylös, sillä, kuten varoitustaulut matkalla julistivat, what goes down must come up.

Kiitos varoituksesta!

Grand Canyon on täynnä varoituskylttejä, jotka harvinaisen selvästi ilmaisevat, että ei kannata haveilla saman päivän aikana kipaista kanjonin pohjalle ja nousta takaisin. En sano etteikö se olisi mahdollista. Jotkut tuota hulluutta kyllä harrastavat, mutta aikamoinen maratoonari täytyy olla, jotta tuo on mahdollista. Internetin ihmeellisen maailman mukaan, joku mies on jopa kipaissut eteläreunalta pohjoisreunalle ja takaisin 6 tunnissaja 22 minuutissa. Päätähuimaava aika. Joskin maisemista on turha olla kuvitellut nauttia tuossa vauhdissa.

Mielestäni milenkiintoisimman Rim-to-rim, tai R2R kuten lyhenne menee, ennätyksen hallussapitäjä on ollut 80-vuotias mies. Tavallisesti tuossa iässä tehdään ennätyksiä lähinnä kiikkustuolissa hurjastelulla, mutta jonkinlaiseksi patikointilegendaksi Grand Canyonilla eläessään noussut Maverick Gaudgreau ei tyytynyt keinutuoleihin. Vuonna 2006 Maverick oli täyttämässä kunnioitettavat 80. Mikäpä sen soveliaampaa, kuin tehdä iästään teemanumero vuodelle ja ylittää Grand Canyon 80 kertaa. Hyvä tavoite, parmepi lopputulos. Maverick suoritti lopulta 106 ylitystä. Koko vuoden ajan, kaksi kertaa viikossa Maverick vaelsi South Kaibab trailia alas, North Kaibab trailia ylös ja samaa reittiä takaisin eteläreunalle. Edestakaiseen ylitykseen kului 3 päivää, hän lepäsi päivän tai kaksi ja lähti taas uudelle ylitykselle. Kuulostaa hullun puuhalta ja ilmeisesti olikin. Vuonna 2009 Maverick ampui kotonaan Grand Canyonilla ensin nukkumassa olleen vaimonsa, kapusi tämän viereen sänkyyn ja päätti sen jälkeen omat päivänsä. Näin Maverickin tuli suoritettua myös toisenlainen ennätys, murha-itsemurha Grand Canyonilla.

Musta toi tyypin ilme kuvaa enemmänkin sitä tunnetta, kun on kaukana kotoa ja muistaa jättäneensä uunin päälle,
kuin sitä että olisi väsynyt ja ihan loppu vaeltamisesta...

Kiitos tästä illustraatiosta. Näyttää kylläkin ehkä hieman enemmän karapulaiselle turistille
kuin lämpöhalvauksesta kärsivälle patikoijalle. 

Mutta hulluista yrityksistä takaisin meidän tavallisten kuolevaisten patikointiin, joka äskeiseen verrattuna tosin kuulostaa aika laimealta. Koska South Kaibab trail alkoi laskeutumisella (Grand Canyonilla kaikki patikoinnit alkavat ylhäältä kanjonin reunalta, ellet sitten ole Kroisoksena lentänyt helikopterilla kanjonin pohjalle tai ilmaantunut sinne Colorado-jokea pitkin venellä tai lautalla) olisi ollut helppo tarpoa innoisaan liian pitkälle. Meno alamäkeen tuntui niin helpolle mieleenpainuvia maisemia katsellessa. Heti laskeutumisen alkuun oli muutamat Angels landingiltakin tutut switch backit, joissa pientä haastetta asettivat mukavasti pitkin polkua miinoitetut muulin lantaläjät. Muulit käyttävät South Kaibab trailia reittinään alas pohjalla sijaitsevalle Phantom Ranchille, jossa turisteilla on mahdollisuus yöpyä. Muulit kuljettavat Phantom Ranchille ruokaa ja muita tarvikkeita ja tuovat ylös tullessaan paluupostina mm.pyykkiä. Jos haluaa olla laiskahko ja ehkä hieman masokistinen turisti, voi jalkojensa sijaan kipeyttää peppunsa varaamalla ratsastusreissun, jossa muulilla laskeudutaan alas Phantom Ranchille, yövytään kanjonin pohjalla ja palataan seuraavana päivänä takaisin ylös. Kuulostaa ehkä helpolle tavalle käväistä alhaalla kurkkaamassa Colorado-jokea, mutta takaan, että se syö mukavasti sekä rahapussia, että peppua. Tuosta ilosta että saa häntäluun alueensa hierrettyä auki ja pakaransa aroiksi, saa pulittaa noin $550. Sen lisäksi, että on masokistinen, seikkailunhaluinen ja omistaa paksuhkon rahapussin, tarvitsee olla myös äärimmäisen tehokas suunnittelemaan elämänsä vuodeksi eteenpäin. Muuliratsastuksen pystyy varaamaan 13 kuukautta ennen h-hetkeä ja nuo vaellukset ovat kansallispuiston nettisivujen mukaan hyvin suosittuja ja täyttyvät nopeasti.

Shit happens, ainakin muuleilla keskellä polkua...

Let's mennään!

Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä Grand Canyonia luotu yössä. Kanjonin muodostanut eroosio on tapahtunut viimeisten 5-6 miljoonan vuoden aikana, geologian kannalta katsottuna silmänräpäyksessä. Maapallolla on hieman meitä ihmisiä pidempi ajantaju. Kanjonin seinämien vaihtelevat värisävyt selittyvät eri kerrostumilla, jotka ovat muodostuneet monimuotoisten olosuhteiden vallitessa kanjonin alueella viimeisten 2 miljardin vuoden aikana. Kyllä, kanjonin pohjalla on 2 miljardia vuotta vanhaa kivimateriaalia. Siellä jos missä voisi tuntea itsensä nuoreksi. Olen koittanut lukea noista kerrostumista, mutta jotenkin aina meinannut nukahtaa kesken tylsien tieteellisten selitysten. Esko Valtaoja, tuo viisas ennen niin parrakas mies, onnistui kuitenkin mielestäni tiivistämään asian ymmärrettävän täydellisesti kirjassaan Kaiken käsikirja. Niinpä en koita pistää Eskoa paremmaksi, tyydyn sen sijaan lainaamaan lyhennellen häntä:

Grand Canyonilla vastaan tulee värikäs oudon niminen kerrostuma toisensa jälkeen, aina kun olemme ehtineet kulkea tovin: punaista, purppuraa, harmaata, keltaista. pinkkiä, ruskeaa. Laskeudumme alas halki maapallon historian, kohti mustanpuhuvaa Vishnu Schistia, liuskekerrostumaa, joka parin miljardin vuoden ikäisenä on lähes Suomen kallioperään verrattava muinaismuisto. Paleontologin tarkka silmä voisi varmaan löytää fossiileja lähes pystysuorista kallioseinämistä. 

Kaibab-kalkkikivikerrostuma, 250 miljoonaa vuotta vanha, voi silsältää merieläinten fossiileja. Silloin tässä on täytynyt lainehtia valtameri. Toroweap hiekkakivikerros voi pitää sisällään koralleja ja merililjoja sekä merenrannan eliöitä 260 miljoonan vuoden takaa. Coconino on 270 miljoonan vuoden ikäistä hiekkakiveä vailla fossiileja, silloin tämä alue oli hiekkaerämaata. Hemit liuskekivikerros muodostui 280 miljoonaa vuotta sitten, aikana, jolloin alueella oli matelijoita ja suokasveja. Redwallin kalkkikivestä löytyvät ensimmäiset, tai paremminkin viimeiset trilobiitit, muinaismerien valtiaat. Ja lopulta Vishnu Schist ja Colorado-joen vihreät kuohut, kolmen tunnin ja kahden miljardin vuoden kävelyn päätteeksi. 

Esko on ehkä ollut reipas laskeutuja, sillä itse en kameran räpsimisen ohessa ehtisi kolmessa tunnissa  Coloradolle asti laskeutumaan. Sitä paitsi rakastan liikaa pällistellä ympäröivä maisemia, imien sisääni jokaisen hetken, tutkaillen jokaisen kuolleen puun, jotta lähtisin pikakiitämään ohi mahdollisten mielen syövereihin tallentuvien muistojen. Niinpä kerrostuma toisensa jälkeen vaihtui meillä maisemassa huomattavasti Eskoa hitaammin.

Ensimmäinen laajempi näkymä kanjoniin tuli vastaan kohdassa, jossa komeili kyltti Ooh aah point. WOW,mikä nimi näköalapaikalle. Olikohan nimeäjä kenties törmännyt paikalla pariskuntaan, jonka roihuava intohimo on yllättänyt kesken vaelluksen ja pakottanut lisääntymispuuhiin, vai muistuttaako nimi yksinkertaisesti vain niitä huokaisuja, joita ihastelevien tuiristien suusta paikalla automaattisesti livahtaa. Niin tai näin, annan täydet 10 pistettä Ooh aah pointille sekä nimen luovuudessa, että maiseman tasossa.

Ja nyt kaikki yhtä aikaa, sanotaan ääneen Ooh Aah...

Tieteellinen mysteeri. Colorado-joki on kaivertanut kanjonin. Ovatko nuo pikkukivet ajautunet tuonne kallionkoloon silloin, kun joki on ollut tällä korkeudella ja asettanut kivet sinne? Montako miljoonaa vuotta kivet siis ovat maisemaa katselleet? Kyllästyttääköhän niitä se koskaan?

Suurin osa kanssamme samoihin aikoihin South Kaibab traililla tarponeista turisteista kääntyi Cedar Ridgen kohdalla ympäri ja palasi takaisin ylös. Tuolla kohtaa matkamittari näytti 1,5 mailia. Cedar ridge on siitä mukava paikka, että siellä on vessa. Jos hätä yllättää sinut milloinkaan muulloin South Kaibab traililla, ainoa vaihtoehtosi on puskapissa, tai Australialaisittain todettuna to see man about the dog. Tosin polulta ei pääse pahemmin sivuun eikä sen varrella ole juurikaan puskia, eli suhteellisen julkinen housut kinttuun episodi saattaa tulla, jos et osaa ajoittaa vessahätääsi Cedar Ridgelle. Ujona suomalaisena en halunnut julkisia "hei tsekatkaa mun pepaa" esityksiä, joten ajoitin tarpeeni oikein (tai vain hikoilin kaiken nesteen itsestäni pihalle) ja hyödynsin Cedar ridgen vessatiloja. Tosin pöntölle mennessäni olin hieman hämmentynyt. Seinälle oli kiinnitetty kyltti, jossa kerrottiin, mitä kuivakäymälän pönttöön sai ja Ei saaanut heittää. Hmmm... tunsivatko turistit ihan oikeasti tarvetta tunkea pyjamansa pönttöön?

Muulireissulaisia Cedar Ridgellä.

Kuivakäymälän do and don'ts.

Ei näistä maisemista viitsis lähteä valittaan...

Kun vauhti kerran oli päällä, emme halunneet vielä Cedar Ridgen kohdalla lopettaa laskeutumistamme. Pidimme siellä vain eväsleivän pituisen tauon, jonka aikana kaivoin repustani esiin jokaisen auringonpistosta välttelevän reissaajan parhaan kaverin, lippiksen. Olimme patikoimassa myöhään syyskuussa, mutta lämpötila oli edelleen suhteellisen lähellä +25c ja tunsin auringon porotuksen polttavana ihollani. En voinut kuvitella, miltä tämä patikointi olisi tuntunut keskellä heinäkuuta yli +40c helteessä. Tai no ehkä voin, kai se olisi antanut saman fiiliksen, kun jos olisi istunut kuumassa saunassa 3 päivää putkeen.

Haluaisin pystyä tarkasti kertomaan, missä kohden trailia käännyimme takaisin päin. En kuitenkaan pysty sitä muuten kuvailemaan, kuin että painelimme Cedar Ridgen edessä oleva ison kolmion mallisen kallion taakse. Toisaalta, eipä tuo tieto taida teitä ihan järkyttävästi kiinnostaakaan. Ei tässä mitään Blue Planetin hiking guidea olla kirjoittamassa, joten tuskin kukaan tämä tieto kainalossa lähtee Kanjonia valloittamaan.

Eväs- ja ihmettelytauko.

Tässä sulle tosi tieteellisen tarkka selostus meitin reitistä...

Matkan jatkuessa tartti lisätä pinkkiä lookiin, eli pistää lippis päähän. 

Päästessämme tavoitteeksemme asetetun "punaisen kolmiokallion" taakse, emme nähneet maisemaa kanjonin pohjalle yhtään sen paremmin kuin olimme nähneet ylempää polun varrelta. Päätimme siis kääntyä ympäri. Törmäsimme tuolloin polulla jo aiemmin tutuksi tulleeseen kolmikkoon, 2 pyylevään naiseen ja yhteen mieheen, joista kukaan ei vaikuttanut pätkääkään liikunnalliselta. He olivat kuin 3 ballerinaa, jotka olivat eksyneet Judomatsiin. Tai ehkä paremminkin päin vastoin, judoilijoita balettisalilla. Nimesin kolmikon Team Jabadabaduuksi. Kolmikko pysähteli polulla vähän väliä joko lepäämään tai syömään. Kaiken huipuksi yksi heistä oli jo laskeutumismatkallaan ehtinyt hukkata kävelysauvansa. Kun kuulimme, että he olivat matkalla kanjonin pohjalle Phantom Ranchille ja sitten Bright Angel Trailia ylös takaisin kanjonin reunalle, järkytyimme. Todennäköisyys, että he pystyisivät tuon reissun suorittamaan tuntui olevan samaa tasoa, kuin jos minä päättäisin nyt lähteä valloittamaan Mt everestiä. You know, Jotain mikä kuulostaa kivalle, mutta ei ole lainkaan omien kykyjen rajoissa. Kamalinta oli, että minusta tuntui ettei kukaan niistä kolmesta edes nauttinut koko paikoinnista. Ajattelivat varmaan jo tuossa vaiheessa matkaa, että paska idea, mutta tulipahan toteutettua. Mietin vain, et olsikohan ollut järkevämpää alottaa patikointiura jollain pikkusen vähemmän haastavalla kun Grand Canyonin pohjalla käyminen. Just a thought...

Anyways, siinä kohtaa kun Team Jabadabaduuhun viimeistä kertaa törmäsimme, heillä oli menossa operaatio Ranskalaisten turistien adoptoiminen. He olivat tavanneet polunvarressa hengähtäneen nuoren pariskunnan, jolla oli ollut ilmeisesti liian vähän evästä matkassaa, siihen malliin kolmikko suolsi repustaan ruokaa hämmentynelle huonosti englantia puhuvalle nuorelle parillle. Pariskunta katsoi silmät pyöreänä kun käteen alkoi kerääntyä porkkanoita, omena, myslipatukoita ja beef jerkyä. Beef Jerky kohdalla Jabadabaduun mies väläytti hämmentävän kysymyksen. "Do you eat meat in France?" What? Olin järkyttynyt. Juu ei ne syö lainkaan lihaa Ransakassa, ne on kaikki kasvissyöjiä siinä ruokakulinaristien luvatussa maassa. Katsoimme parhaaksi lähteä paluumatkalle siinä vaiheessa, kun kolmikko oli tyhjentämässä vesipullojaan kiperien kysymyksien saattelemana puolen litran vesipullon kanssa matkassa olleille ranskalaisille, jotka eivät ymmärtäneet puoliakaan Jabadabaduiden kysymyksistä.

Pieni lepohetki ennen paluumatkaa. Taideteos nimeltä raato kalliolla...

Kuollutkin on usein niin kaunista...

Ja sitten kohti ylämäkeä...

Paluumatka ylös tunui jaloissa, keuhkoissa ja silmissä. Tuuli oli yltynyt ja hiekkaa lensi vaakatasossa joka paikkaan. Luonnollisesti erityisesti piilareihini. Allekirjoitan ajatuksen, että vain harhaluuloiset narsistit kuvittelevat pystyvänsä saman päivän aikana käydä kanjonin pohjalla ja kavuta takaisin ylös. Ooh aah pointin kohdalla aloin tuntea jo lievää heikotusta. Päässä alkoi olla ehkä hieman sellainen olo kuin olisi pyörinyt tuhatkertaa ympyrää silmät kiinni ja koittanut sen jälkeen lähteä kävelemään suoraan. Totesin Corylle, että tämä neiti pysähtyy nyt syömään jotain suolaista ennen kuin keikahtaa kumoon. Kroppani suurin piirtein huusi suolaa. Olisin voinut kaataa sitä purkista käteen ja pistää suoraan suuhun päästäen taivaallisen huokaisun. Mielestäni tuo ei ole hälyyttävää, päinvastoin. Kiitos kroppani kun huolehdit omasta suolatasapainostasi, ja pidät hyponatremian loitolla. Great job!

Ai että mikäkö hyponatremia on? Se on kamala tapa kuolla. Tavallisesti ihmiset ovat kuumassa ilmastossa huolissan vain siitä, että muistavat juoda paljon. Ymmärrettävää, kun hikoilet paljon, tarvitset myös korvaavaa nestettä paljon. Siinä vaiheessa kun juominen menee kuitenkin överiksi ja syöminen unohtuu, mennään ojasta allikkoon. Monet unohtavat, että hikoillessa elimistöstä poistuu myös suolaa. Jos tuota suolaa ei korvaa millään, ja samalla juo kuin hevonen, elimistön tasapaino horjuu ja seuraa vesimyrkytys. Hyponatremia ei ole yleistä, mutta ei myöskään ennenkuulumatonta Grand Canyonilla. Luettuani tarinan 3 naiseta, jotka kaikki evakuoitiin helikopterilla Grand Canyonin pohjalta kesken koskenlaskumatkan, voin vakuuttaa etten ikinä lähde lämpösille seuduille ilman suolaisia välipaloja. Olet sitten jo ehtinyt kyllästyä lainauksiini kirjoista tai et, aion sellaisen tähänkin kohti tyrkätä. Toisinaan on turha koittaa itse muotoilla lauseita, kun joku on tehnyt kuvailemisen täydellisesti jo sinua ennen. Ehkä tämä pätkä saa sinutkin laittamaan suolaista reppuun seuraavan kerran kun lähdet kuumuuteen patikoimaan.

"Francine started complain of feeling weak and nauseous. She soon had trouble keeping fluids down, she vomited. Abruptly she became confused. Her speech degraded into nonsencical gibberish. All this deterioration happened quickly. Suddenly she went into convulsions, seizing violently on the boat deck amongst 18 horrified passengers. As the guide Tom Maynard remembers "I laid with this lady in a tarp. She was puking on me, pissing on me, and shitting on me. Then it all stopped. Her eyes rolled back into her head. They turned orange. She had locked jaw. It was horrible. After a subjective eternity, Francine's seizure abated. But now she remained unresponsive in an apparent coma."

-Michael P. Ghiglieri & Thomas M. Myers, Death in Grand Canyon-

Päästyämme lopulta takaisin ylös lähtöpisteeseemme, onnittelin itseäni. Mahtava kuntoilu, mahtava kokemus. Pätkä oli ollut osittain raskas, mutta jotenkin se unohtui nopeasti. Alas katsoessa ehti miettiä, miten mahtavaa olisi palata tekemään koko reitti kanjonin pohjalle. No kuten kuuluisa sanonta menee, Some day.... Nyt osasi kuitenkin pistää oikeaan perspektiiviin kanjonin pohjalle suuntautvan patikoinnin vaativuuden ja tarvittavan ruoka- ja juomamäärän. Tämä oli ollut hyvä harjoituskierros, ja ehdottomasti oikea vuodenaika touhuun.

Kuntommeja kestävyytemme puolustukseksi haluan näin loppuun sanoa, että vaikka emme ehkä nopeusennätyksiä tehneetkään, niin meillä kesti alas meno yhtä kauan kuin ylös tulo, pauttiarallaa 2h/suunta. Toki kamera räpsyi tiheämpään tahtiin alas mennessä, mikä hidasti matkaa aika tehokkasti, tuntien minun räpsimistiheyden. Olen suoritukseen vallan tyytyväinen, ottaen huomioon, että urheiluvuoteni olivat 14 vuotta sitten. Hurraa yleiskunto ja päättäväisyys ;)

Karttaa kehiin! Sormi osoittaa, mihin asti me ehdimme South Kaibabilla painella...