20 päivää Coloradon ylängöllä: Kontaten ja kavuten raunioilla ja rakennelmilla Mesa Verden kansallispuistossa.

Sunnuntai 28.9.2014

Cortez - Montrose, Colorado

Ajetut kilometrit: 321,8 km

Aamu on ihmisen parasta aikaa. Tai no ainakin teoriassa pitäisi olla. Aamu on aina ikään kuin uusi mahdollisuus. Mikä tahansa tilanne on edellisenä iltana nukkumaan mennessä vallinnut, voi höyhensaarilla vietettyjen tuntien aikana olla muuttunut. Niin no, ainakin sään suhteen.

Saatoin kuulla sen aamulla jo silmiä raottaessaani, sade ei ollut kadonnut yön aikana mihinkään. Pisarat ropisivat tasaseen tahtiin ikkunalautaan, pitäen mieltä lannistavan "PLOP" äänen iskeytyessään vasten peltiä. Hemmetti! En saanut uutta alkuani, vaikka kuinka sitä olin toivonut. Aurinkoa ei oltu "Maybe tomorrow everything will be better"-ajattelulla maaniteltu esiin. Hamuilin unisena käteeni kaukosäätimen ja avasin amerikkalaisen kristalipalloni nimeltä Weather channel.

En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka kyttäävät säätiedotteita. Muistan kuinka pienenä isän tädillä maalla lomaillessani, radiosta kuunneltiin joka päivä hartaasti STT:n tietotoimiston uutisia. Jokaisen lähetyksen lopuksi tuli säätiedote, jonka aikana piti istua hiiren hiljaa ja kuunnella suurta odotettavissa olevaa totuutta, myös merisäätä. Olihan se todella tärkeää Aitoossa, keskellä Etelä-Suomea, tietää, millainen sää oli Bengtskärin majakalla. Tosin ilman tuota sivistävää hetkeä merisään parissa, en olisi koskaan varmaan edes tullut tietoiseksi koko majakan olemassaolosta. Ja tuo, jos mikä, olisi suuri aukko sivistyksessä.

Toisin kuin maatalon omistajat, en ole noiden lapsuusvuosien merisää ennusteiden jälkeen tuntenut tarpeelliseksi seurata, miltä meteorologit väittävät sään lähipäivinä näyttävän. Let's face it, usein he ovat kuitenkin olleet yhtä oikeassa kuin Kolumbus etsiessään Intiaa lännestä. Mitä säähän tulee, olen enemmänkin elänyt hetkessä, tyyliin avaa aamulla kaihtimet ja katso ulos. Tuon tarkemmaksi ennuste ei voi enää tulla. Myönnetään, että laskettelukeskuksessa työskennellessäni, muutuin muutamaksi talvikuukaudeksi ilmatieteenlaitoksen nettisivuilla ravaajaksi. Asiakkaat kun kuvittelevat myyntipalvelun henkilöiden olevan käveleviä säätiedotteita, jotka osaavat kertoa millainen sää vallitsee tunnin kuluttua tai kuukauden päästä heidän lomapäivänään. Sääsivustojen tsekkailu siis tapahtui työn takia, ei siksi, että sää olisi minua kiinnostanut. Tämän kaiken, kuten niin monen muunkin asian elämässäni, muutti kuitenkin osavaltio nimeltä Texas. Texasissa olen weather channelin orja ja aivopesty uskomaan, että heidän meteorologinsa ovat suomalaisia kollegoitaan pätevämpiä (ainakin lähimmän 24h ennusteissa). Extreme sääilmiöiden alueella on välillä pakkokin kurkistaa, miltä sääennuste näyttää. Viikonloppureissua on turha suunnitella, jos tulee taivaan täydeltä vettä (ja tarkoitan nyt kirjaimellisesti saavista kaataen), joet tulvivat ja tornadovaroitukset pyyhkivät aluetta.

Niinpä nyt kun halusin tietää, mitä hittoa sää oikein meinasi lomani pilaamiseksi tehdä, käännyin automaattisesti Weather Chanellin puoleen. Saadessani oikean kanavan auki motellimme ei niin modernista televisiota tajusin, että meidän ikkunamme takana oli käynnissä vielä aika vähäpätöinen kuuro. Jenkkien Southwestin aluella riehui pahin myrsky 100 vuoteen, ja olimme juuri tuon myrskyrintaman reunamilla. Surprise, surprise, sisäinen luontokatastrofimagneettini ei ollut sittenkään menettänyt vetovoimaansa. Jollain sairaalla tavalla tunsin sisäistä mielihyvää. Jakkupukuun somistautunut uutisankkurineitokainen esitteli videomateriaalin avulla tarmokkaasti myrskyn aikaansaannoksia. Phoenixia vaivasivat jumalattomat tulvat, joissa autot olivat jumiutuneet valtateille veden vietäviksi. Zionin kansallispuisto, jossa olimme vain pari päivää aiemmin olleet, oli suljettu, turistien ollessa saarroksissa puiston alueella Virgin-joen raivotessa. Käytännössä katsoen koko Coloradon ylängön alueelle oli julistettu severe flash flood watch, myös niille seuduille, joilla meidän piti tämän päivän aikana ajella. Se siitä, olisi ihan turha edes unelmoida auringosta tälle päivää. Nyt voisi asennoitua siihen, että tihkusade tuntuisi lottovoitolta.

Kun sää oli selvitetty, uskalsin hiippailla ikkunan ääreen ja verhon raosta tarkistaa vieläkö automme oli paikallaan. Syvä huokaisu, auto tai sen renkaat eivät olleet lähteneet varkaiden matkaan yön aikana. Ei sinänsä, että olisin ollut tietoinen Cortezin todellisesta rikollisuusasteesta, hämärät motellit vain saavat minut aina automaattisesti odottamaan auton puuttuvan aamulla pihasta. Minäkö ennakkoluuloinen? En suinkaan, vain loistava koekani testeihin, joissa tutkitaan mitkä asiat vaikuttavat mielikuvien muodostumiseen.

Olen aina jotenkin kaihoistasti ajatellut lämmöllä aikaa, jolloin jokaista maailman kolkkaa ei ollut vielä koluttu. Aikaa, jolloin Indiana Jones hengessä kuka tahansa saattoi löytää ennen näkemättömiä historiallisia aarteita. Aikaa, jolloin Rosettan kiven merkitys oli vasta selviämässä ja Machu Picchun rauniot odottivat löytäjäänsä. Nykypäivänä, kun joka jumalan pusikkolenkilläkin on omat facebook sivunsa ja osoite löytyy navigaattorista, tuo löytöretkeilijöiden ja seikkailijoiden aikakausi tuntuu niin kaukaiselta. Joskin totuus on, ettei siitä ole kuin reilut satavuotta. Miten sata vuotta voi tuntua iäisyydeltä?

Mieti nyt tilannetta, että olisit lankosi kanssa ratsastelemassa Coloradon lounaisosien vuorilla etsien kadonnutta karjaasi. Yllättäen huomaat lumisateen läpi kanjonin pohjalla kalliokilekkeen alle tehdyn rakennuksen. McGyverin lailla sidotte yhteen puita päästäksenne laskeutumaan rakennuksen luo tutkiaksenne sitä paremmin. Laajempi tutkimusterki alueelle paljastaa useampia vastaavia rakennelmia. ONNEKSI OLKOON! Olet juuri löytänyt muinaisten pueblo intiaanien asutusta vuosisatojen takaa. Mikä fiilis! Kuin uuteen kirppispöytään törmääminen, josta kukaan muu ei ole vielä ehtinyt tekemään löytöjä.

Tarina ei ole kuvitelmaa, noin kävi Joulukuussa 1888 Richard Wetherille ja Charles Masonille. Ensimmäinen rakennus, jonka he löysivät oli Cliff Palace, Mesa Verden kansallispuiston helmi, joka aikoinaan koostui 150 huoneesta ja toimi kotina 1000 asukkaalle. Päivässä Wetherill ja Mason olivat ehtineet kartoittaa aluetta laajemmin, ja löytäneet myös Spruce tree housen ja Square tower housen, joissa kaikissa kuhisi elämää 1100-1300 luvuilla. Se miksi asutukset 1200-luvun lopulla hylättiin, on edelleen mysteeri.

Mesa Verden kansallispuiston arkeologiset aarteet löysivät tiensä päivänvaloon kadonneen karjan ansiosta. Nice story. Juuri sellainen, joita nykypäivänä kaipaan. Joskin myönnettäköön, että rakennelmat olisivat varmasti löytyneet enemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella. Nyt kunnia niistä meni Richard Wetherille ja Charles Masonille. Richard ei ollut Wetherillien veljesklaanin ainoa seikkailija, eikä itse asiassa edes ensimmäinen Wetherill, joka Cliff palacen näki. Hänen veljensä Benjamin oli bongannut rakennelman jo 3 vuotta aiemmin. Benjamin ei kuitenkaan ollut koskaan käynyt rakennuksen raunioilla, joten sanonta "löytäjä saa pitää" on totta vasta kun löytäjä on actually koskenut tavaraan. Niinpä löydös meni Richardin nimiin. Richardin veli John ei hänkään jäänyt veljeään huonommaksi. John oli yksi ensimmäisistä kalpeanaamoista, joka näki Rainbow Bridgen, tuon upean kaaren, jolla olin muutama päivä aikaisemmin eläkeläislauman kanssa vieraillut. Siinäpä vasta perhe. Kiva kirjoittaa sukuhistoriikkia, kun voi vain nimetä, mitä monumentteja kukin poika on Amerikan villistä lännestä löytänyt.

Retroa meininkiä Mesa verden postikorttiosastolta.

Me emme saapuneet Mesa Verden kansallispuistoon hevosella, emmekä nähneet raunioita lumipyryn läpi. Me tulimme sumusta autolla halki vesisateen. Lähes yhtä uljas lähestymistapa. Vähän pelkäsin, olisiko puisto myrskyn vuoksi suljettu, mutta onneksi Mesa Verde ei tuntunut välittävän sateista, kaikki oli normaalisti auki. Olin ennakkoon selvittänyt, että osaan pueblo intiaanien raunioista ja rakennelmista pääsi vain Rangerien vetämillä kierroksilla, joten pysähdyimme visitor centerille tarkistamaan vaihtoehtomme. Siinä vaiheessa kun visitor centerin rouva selosti, että Balcony housen tourilla kivuttaisiin 10 metrisiä tikkaita ja ryömittäisiin nelinkontin tunnelin läpi, olimme myytyjä. Iskimme $4 pöytään ja nastan lautaan. Visitor centeriltä oli 25 mailia matkaa Balcony houselle ja alle tunti tourin lähtöön. Mutkittelevalla vuoristotiellä näkyvyys ympäröiviin maisemiin oli nolla. Kaikki oli usvan peitossa, joten matka tuntui ikuisuudelta. Siinä kurvaillessamme kidutin Corya minulle rakkailla country biiseillä. Huvinsa kullakin. Paluu matkalla sumu oli jo hälvennyt ja meinasimme järkyttyä tajutessamme, miten kivoissa maisemissa olimme tietämättämme ajelleet. Keltaista ruskaa oli kaikkialla ja horisontissa siinsivät uljaat lumihuippuiset kalliovuoret. Emme olleet osanneet lainkaan hahmottaa kuinka korkealla olimme.

Balcony housen parkkipaikalle saapuessamme, oli aika tunkea sadevermeet päälle. Vetäisin repusta esiin hälytysoranssin sadetakkini ja Cory tunki läpinäkyvät Ali baba housut jalkaansa. Oih, näytimme tyylikkäille, suorastaan muotilehdestä karanneille. En sentään lähtenyt samalle linjalle kuin Tasmaniassa aikoinaan, kun trekkailin jätesäkkiin vuorautuneena muovipussit tennareiden päällä ja suihkumyssy lippiksen suojana. 10 Vuodessa oli siis tapahtunut huomattavaa edistystä sadevaatetuksessani.

Täällä ollaan satoi tai ei!

Bongaa kallioiden koloista intiaanien asuntoja... Tarvitset ehkä suurennuslasin.

Onnellisen näköisiä turisteja odottelemassa Balcony House tourin alkua.

Sademuotia a la sansu vuosimallia 2014.

Vertailun vuoksi sademuotia a la Sansu 2007 Tasmania...

Tapasimme parkkipaikalla oppaamme ja lähdimme kohti raunioita. Päästäksemme Balcony Houselle meidän tuli kiivetä visitor centerin rouvan mainitsemia 10 metrisiä tikapuita ylös rakennukselle. Takaraivossani oli vielä muistikuva Uuden-Seelannin 30 metrisistä pystysuorista tikkaista, joita pitkin kiipesin ulos Waitomon luolasta. Muistan kuinka tuolloin puolessa välissä tikkaita tuntui kuin käteni olisivat olleet täyttä hyytelöä ja halunneet antaa periksi. Opas oli kyllä käskenyt työntämään itseään ylös jalkavoimilla eikä kiskomaan ruhoaan ylös käsillä, mutta tuo oli taas niitä kuuluisia "helpommin sanottu kuin tehty" neuvoja. Uuden-Seelannin kokemus mielessäni lähdin valloittamaan 10 metrisiä puutikkaita. Intiaanit ovat ilmeisesti olleet aikoinaan paljon parempia portaiden suunnittelijoita kuin me nykypäivänä, sillä Balcony Housen tikkaiden kiipeäminen ei tuntunut missään. Tai sitten nuo puuttuvat 20 metriä ja vähän parempi kapuamiskulma vain olivat se ratkaiseva ero.

Matkalla kohti Balcony Housen 10 metrisiä portaita.

Ja eikun kapuamaan, MARS!

Toivottavasti et ole liian lihava, ole hyvä ja sujahda kallionkolosta seuraaville portaille.

Välillä vähän lyhyemmät portaat...

Balcony Housessa tunsin itseni siksi 5-vuotiaaksi pikku Sansuksi, joka halusi arkeologiksi. En voinut kuin ihaillen katsella ympärilleni ja ihmetellä. Rakennelma oli yli 800 vuotta vanha, ja pääsääntöisesti edelleen alkuperäiskunnossa. Miten hylättynä luonnon armoilla monta sataa vuotta ollut rakennus pystyi olemaan edelleen niin hyvässä kunnossa? Syvää kunnioitusta herättivät rakennuksessa esillä näkyvät yli 800 vuotiaat puuosat. Uskomatonta, että puu voi säilyä niin hyvin ja ennen kaikkea niin kauniina noin kauan. Aloin jo ehkä vaikuttaa puoliksi imbesilliltä rakennelmista törröttäviä puita tuijottaessani.

Vuosisadat vaihtuvat, mutta jotkin ilmiöt pysyvät. Jo 1200-luvulla on ollut näkyvissä sama trendi kuin nykyrakentamisessa. Mitä vanhempi rakennelma, sen paremmin tehty. Yksi Balcony Housen huoneista oli rakennettu 1246. Sen vieressä oli samanlainen, mutta 30 vuotta myöhemmin valmistunut huone, joka oli silminnähden huonommin tehty. Heikentyneen rakennuslaadun sijaan syynä saattoi toki olla myös enteily tulevasta. Intiaanit hylkäsivät Mesa Verden alueen kallioasutuksensa arviolta vuonna 1280. Ehkä rakentamisen huonontunut jälki ja huolittelun puute enteilivät edessä olevaa lähtöä.

Jaahas, että tämän näköinen rakennelma. Komee on terassi!

SMILE! Takanani olevassa seinässä näkyy,
miten on rakentamisen kädenjälki muuttunut 30 vuodessa 1200-luvulla.

Yrittääkö oppamme tilata 2 olutta?

No on se nätti!

Väkeä kivan äärellä (kiva siis on tuo maassa oleva syvennys...)

Harvinaisen komeaa 800 vuotta vanhaa puumateriaalia.

Aloin sitten keittiöpuuhiin. Näin jauhettiin jauhoja back in the day...

Opaamme oli hyvin informatiivinen. Eräs tourilla mukana ollut jenkki tiedusteli häneltä, oliko Balcony Housella nähtävillä myös tuon aikakauden esineitä. Vastaus löi minut ällikällä. Suurin osa alueelta löydetyistä esineistä on viety pois puistosta. Jos haluaa nähdä suurimman kokoelman alueen esineistöstä, se löytyy Suomesta Helsingistä!! Meinasin vetäistä kärpäsen väärään kurkkkuun. Jumankauta, minä tulen kaiken tämän matkan Tampereelta Coloradoon tutustuakseni muinaisiin intiaanikansoihin, ja totuus on, että olisikin kannattanut matkustaa vain 200 km Helsinkiin.

Luonnollisesti epäilin korviani, olinko kuullut oikein. Miten esineet muka olisivat voineet päätyä Suomeen. Come on, eikö tuo nyt ollut aika epätodennäköinen kohde. Opas selitti, että syy esineistön pohjoismaiseen sijaintiin oli ruotsalainen arkeologi Gustav Nordenskiöld. Ruotsalaiset! Olisihan se pitänyt arvata, että taas kaiken takana on ruotsalaiset. Nordenskiöld oli ensimmäinen arkeologi, joka suoritti kaivauksia Mesa Verden alueella luetteloiden raunioiden esineistön. Tuo tapahtui vuonna 1891. Ajan hengelle ominaisena rosvouksena, Nordensjöld vei tekemänsä löydökset mukanaan Ruotsiin.

Muut jatkoivat tyytyväisinä kierrosta, mutta mitä en päässyt irti aiheesta. Tässä oli nyt jotain outoa. Koska esineistön "löytäjä" oli ruotsalainen, tuo selitti mielestäni vielä vähemmän sen, miksi esineistö oli nyt Suomessa Kansallismuseossa. Miten joku ruotsalainen antaisi vapaaehtoisesti yhtään mitään suomalaisille? Tuohan oli ennen kuulumatonta ja eikä sopinut lainkaan tähän meidän naapurusmaiden toisiamme kohtaan tuntemaan viha-rakkaus ajatteluun ja kilpailuun valtioidemme välillä. Koska olen suomalainen, sen sijaan, että olisin kysynyt mieltäni vaivanneesta asiasta suoraan Rangerilta, pyörittelin kysymystä ärsyyntyneenä päässäni ja Googlasin siihen vastauksen illalla motellilla.

Oi sitä tiedon määrää, mitä Googlen kautta sain muutamalla klikkailulla selville. Joskus aikoinaan eräässä levite mainoksessa todettiin, että "Mitä me syötiin ennen kuin oli Flooraa?" Samassa hengessä olen kysellyt itseltäni usein, mitä me tehtiin ennen Googlea. Luojan kiitos elämä fyysisten tietosanakirjojen kanssa on muinaishistoriaa, sillä muuten olisi kestänyt iäisyyden saada selville seuraavat faktat. Nordenskiöld otti Mesa Verdeltä lähtiessään mukaansa "vaatimattomat" 600 artefaktia, mukaan lukien jokaisen suosikki matkamuiston, muumioituneen ruumiin. Hän vei kokoelmansa Ruotsiin, jossa lopulta myi sen suomalaiselle keräilijälle Herman Frithiof Antellille. Antellin elämä on varsinainen suomalainen ryysyistä rikkauksiin tarina. Antell oli Pohjalaisen karjapiian lapsi, joka jäi orvoksi 7-vuotiaana. Kamariherra Petter Rosenberg adoptoi pojan, joka lopulta peri rikkaan adoptioisänsä. Antell opiskeli lääkäriksi, muutti Pariisiin ja teki maailmanympärys matkan, jonka aikana väitti uineensa Ganges-joen ylitse. Antellin kuollessa lapsettomana 1893, hän testamenttasi omaisuutensa Suomen vatiolle. Tuota kautta hänen lukuisat kokoelmansa, mukaan lukien Mesa Verden esineistö, päätyivät Suomen kansallismuseoon ja Ateneumiin. Samalla testamentilla hän lahjoitti suomen kansalle miljoona markkaa. Aikamoinen perintö. Ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi merkittävä, koska en ole 12 kouluvuoteni aikana koskaan historian tunnilla kuullut tästä miehestä.

Balcony Housen kierros oli alkanut jännittävällä tikkaiden kapuamisella, muttei kierroksen päätöskään ollut kovin perinteinen. Kallioseinään oli naputeltu 45cm leveä aukko, josta mahtui nelinkontin konttaamaan 3,7 metrisen tunnelin läpi. Tuon jälkeen oli vielä edessä 20 metriä korkea kallioseinämä, joka tuli kivuta siihen nakuteltuja portaita pitkin ylös. Siinä sitä oli päivälle seikkailurataa kerrakseen. Tunneliin meneminen tuntui aluksi hieman klaustrofobiselta ajatukselta, katsellessa yhden sun toisen ihmisen työntyvän seiniä hipoen aukkoon. Kun konttaamisen vauhtiin pääsi, tilanne itse tunnelissa ei kuitenkaan tuntunut pahalle. Siellä sitä vain eteni kirjaimellisesti valoa kohti. Joukossamme oli yksi isomman kokoinen henkilö, jonka odotin koko ajan jumiutuvan aukkoon. Tylsyydekseni noin ei käynyt.

Ole hyvä ja konttaa! Tässä ainoa poistumisreittisi Balcony Houselta.
Toivottavasti et laittanut päällesi valkoisia pyhähousuja...

Tunnelin päässä aukko oli jo isompi. Vapaus, täältä tullaan!

Ja viimeiset puutikkaat ylös ennen kallioseinämään nakutettuja portaita.

Kuvittelenko minä vain, vai näyttääkö vähän sille, että jotain jännittää edetä portaita...

No nythän se sujuu jo paremmin. Ja on vielä kaide ja kaikkea.
Ihan ylellisyyttä. Ei niillä intiaaneilla tollasia ollut.

No onhan se nyt suhteellisen jyrkähkö seinämä..
(Oli pakko laitta vielä yksi kuva ah niin kauniista oranssista sadetakistani...)

Portti sulkeutuu, Balcony House tour on ohitse.

Olimme ajamassa päivän aikana vielä hyvän matkaa kohti pohjoista, joten Mesa Verden visiittimme oli ehkä rumasti sanottuna vähän juosten kustu. Kävimme ennen lähtöämme vielä pikaisesti piipahtamassa Spruce Tree housella saadaksemme yliannostuksen intiaanien asumuksista. Tai no yliannostus on ehkä ylilyönti sanavalintana. Kiintiön täyttäminen oikeampi ilmaisu. Olihan asumusten ihastelu kuitenkin pää syy miksi Mesa Verdeen olimme edes tulleet.

Spruce tree housella ei tullut juurikaan mitään uutta tai edes jännittävää koettua Balcony Houseen verratuna. Voin siis todellakin lämpimästi suositella rangerien vetämiä maksullisia kierroksia. Toki Spruce tree house oli kaunis näky ja aiheutti samaa hämmästystä kuin muutkin rakennelmat, mutta jotenkin siitä puuttui Balcony Housen charmi. Se paikan eduksi todettakoon, että siellä pääsi laskeutumaan maan alaiseen kivaan, jota intiaanit käyttivät sosiaalisiin kokoontumisiinsa, vähän kuin me nykyään olohuonettamme.

Mesa Verden kallioasutusten rakentajat eivät muuten olleet tyhmää väkeä. Useimmat asunnot ovat rakennettu kallioihin, jotka aukeavat etelään päin. Kesäisin auringonsäteet osuvat vain rakennusten etuosaan, jättäen suurimman osan asuinsijoista viileään varjoon. Talvisin auringon paistaessa matalammalla, sen säteet osuvat myös rakennelmien takaosiin, lämmittäen sekä rakennelmat että ympäröivän kallion. Nerokasta!

Mesa Verden asukkailla ei ollut lähikauppana Siwaa, vaan he viljelivät itse kurpitsaa, maissia ja papuja hyödyntäen kuivanmaan viljelytekniikoita. Ottaen huomioon, ettei alueella ollut virtaavia puroja, vaan Mesa Verdeläiset joutuivat olemaan veden suhteen täysin riippuvia sateista, on viljeleminen minun mielestäni ollut tuohon aikaan aikamoista tiedettä. Arkeologeja alueen vedettömyys ja intiaanien käyttämät viljelytekniikat ovat kiehtonut siinä määrin, että he kokeilivat kasvattaa puistossa maissia vuodesta 1919 vuoteen 1972 samoja muinaisia viljelytekniikoita käyttäen. Sato epäonnistui tuona koeaikana vain 3 vuotena. Kuka siis väittikään, että maanviljelyyn tarvitaan pysyviä vesilähteitä?